Makuta Nuin luola

Matoro tutkailee ympärilleen.
Hän astelee koehuoneeseen. Paljon erilaisia aineita lasisesta ptorodermiksestä tehdyissä laseissa. Elämän aineita, näillä luodaan Raheja. Matoro muistelee että hänenkin naamionsa, mielen naamio, syntyi erään Makutan kokeessa.
Hän jatkaa kiertelyään. Hyllyköllä on runsaasti rulalle kierrettyjä papereita kategorioituna. Asevarastossa on lähes kaikkea mitä vaan aseena voi käyttää. Täydellinen kokoelma.

"No, tässä on varmaankin hyvä hetki kysäistä pari kysymystä. Mitä tarkoitat 'tällaisella hetkellä' ja miten ylipäätään sait ne torakat kimppuusi?", jään Toa utelee Makutalta.

Vesiputous lähellä luolaa

Metorakk on pistänyt joukkonsa tutkimaan kaiken mahdollisen mistä Klaanilaiset olisivat voineet mennä. Hän murisee voimattamossa vihassaan ja raportoi asiasta Gaggulabiolle. Joukko tekee lähtöään.

Klaanilinnake

Kapura meni ulos k�velem��n, ja p��tti menn� Matorankyl�lle. Perill� h�n n�ki muutaman Zyglakin hajottamassa Matoranien asumuksia.

'En p�rj�� niille yksin, mutta ehk� voin houkutella ne muualle' Kapura ajatteli.

"Hei Zyglakit!" Kapura huusi ja ampui hieman tulta. Luonnollisesti, elementtivoimat eiv�t tehoa Zyglakeihin, mutta Kapura sai houkuteltua ne per��ns�.

Tuntematon saari etelässä, metsän reuna

"Millä eväillä sinut päästettiin koordinaattorin puikkoihin?", ihmetteli Killjoy, joka edelleen tutkiskeli ympäristöään karttansa avulla.

"Käyntisi jälkeen päätin mennä vierailemaan Klaanissa. Käytävällä kuitenkin kuulin, että olit jo lähtenyt ja menin välittömästi Tawan puheille, jos saisin olla jotenkin avuksi, joten hän keksi tämän pikku idean."

"Lopeta höpinät Creedy ja mene asiaan. Mistä löydän Guardianin?", Killjoy tivasi.

"Ah, tosiaan. Takanasi pitäisi näkyä kaksi polkua, joista tuoreemmat lämpöjäljet ovat oikeanpuolimmaisella. Hahmo on ollut suurinpiirtein sinun kokoasi, joten on syytä epäillä, että Guardian on kulkenut tästä muutamia tunteja sitten."

"Tunteja? Hmph, tästä tulee siis pitkä reissu."

"Onneksesi voin kuitenkin sanoa, että analyysi kertoi alueen ainakin toistaiseksi olevan hyvin kuivaa, joten tuli-tyypin iskut tehoaneevat täällä hyvin... jos siis joudut hankaluuksiin.", Creedy selitti samalla, kun toistuva näppäimistön nakutus kaikui Killjoyn kuulokkeissa.

Killjoy lähti matkaan reippain askelin, pitäen koko ajan ympäristönsä tarkkailussa. Creedy ohjeisti häntä mutkien ja risteysten tullessa eteen. Metsä oli rauhallinen, liiankin rauhallinen. Killjoy piti miekkansa koko ajan käsillään, valmiina vetämään ne esiin vaaran uhatessa. Mutta mikään ei häntä nyt uhkaisi, ei tällä kertaa...

Meri

Aallokko ei enää kasvanut, mutta oli silti huolestuttavan korkea. Rankkasadekaan ei ollut hellittänyt lainkaan. Jonkin sorttinen saari oli kuitenkin jo tullut näkyviin, ja Snowman arveli heidän pääsevän sinne ennen, kuin veneelle kävisi mitään vakavaa.

Kepen ajatukset pyörivät jossain huonon olon ja märkyyden välimaastossa. Ei hänellä mitään pikku merimatkaa vastaan ollut, mutta liika on aina liikaa. Kirottu sää.

Vene hyppi aaltojen mukana melkoisesti. Toivotaan, että sen oranssin pikku matoranin kaupasta ostettu moottori on lujaa tekoa, Snowman pohti. Uusi moottorivika tästä vielä puuttuisikin. Niin paljon kuin pikkukaveri oli häntä ärsyttänytkin, niin pätevän puodin hän kuitenkin tuntui omistavan. Tuskin tässä mitään hätää on, Snowman uskoi. Tai ainakin halusi uskoa.


Valtava hahmo istui pienessä mökissä, ja luki hyvää kirjaa. Nuotio rätisi kotoisasti huoneen nurkassa, ja seinäkello raksutti turvalliseen, verkkaiseen rytmiinsä. Kirja toi hänen mieleensä muistoja ajoilta, jolloin hänen elämänsä ei ollut aivan yhtä onnellista. Ajoilta, jolloin hän oli työskennellyt orjana Steltillä. Jatkuvaa uurastamista ylemmän kastiluokan hyväksi. Hän oli kuitenkin ystäviensä avulla onnistunut pakenemaan sieltä ilmalaivan kyydissä, maannut päiviä paikallaan tavaratilassa. Mutta nyt hän asui erakkona pienellä saarella, ja vietti mieluisaa, rauhallista elämää.

Kohottaessaan katseensa hän huomasi ikkunansa takaa veneen. Veneen, joka näytti tulevan kohti hänen saartaan.

Makuta Nuin luola

Makuta oli aivan hiljaa. Hän käveli ympäri huonetta. Lopulta hän puhui:
"Tällainen hetki. Oletko miettinyt sitä?"
"Mitä...?"
"Ajattelitko, että Nazorakien ja Skakdien samanaikainen hyökkäys olisi sattumaa?"
"Minä... tuota..."
"Aivan. Ja epäilen havaintojeni perusteella vahvasti, että samaan aikaan saarelle aikoo hyökätä myös Zyglakeja. Ajattele, mitä tapahtuisi, jos nämä kolme osapuolta liittoutuisivat."
"Kuulostaa pahalta."
"Sitä se onkin. Ja pahenee koko ajan. Oletko ihmetelly, missä Guardian on?" Makuta sanoi.
"Toki. Kaikkihan sitä miettivät. Hän vaikuttaa kadonneen kuin tuhka tuuleen."
"Ilmeisesti tämä 'katoaminen' liittyy tähän ongelmaamme. En voi sanoa mitään varmaa, mutta minulla on epäilyksiä."
Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Sitten Matoro rikkoi hiljaisuuden:
"Miten sait torakat perääsi?"
"Ah, se vasta onkin mielenkiintoinen tarina", Makuta Nui sanoi maireasti. "Kerronpa sen sinulle, jotta mitään ei jäisi epäselväksi."
Makuta aloitti tarinansa.

"Puhuin sinulle aiemmin metsästysretkestäni. Satuin olemaan metsässä juuri silloin, koska olin havainnut Skakdien hiiviskelevän Klaanin ympärillä. Kun sitten lähdin seuraamaan eräitä niistä, huomasin, kuinka ne melkein vangitsivat teidät kaikki. Mutta sitten hämäsit niitä ja vain sinä jäit vangiksi. Siinä vaiheessa, kun he aikoivat tappaa sinut, minun oli puututtava asioiden kulkuun.

Kun olimme saapuneet turvallisesti Klaaniin, yritin etsiä herra Ilonpilaajaa. Hän on ilmeisesti lähtenyt kuten Guartsukin. En ehtinyt saada häntä käsiini. Niinpä menin tapaamaan Kerosiinipelleä. Ja tietysti hänkin oli poissa. Yritin löytää Summerganonin, hänellä saattaisi olla tietoja. Mutta ei. Hän oli vieläkin etsimässä teitä suolta. Lieneekö vieläkään palannut.

No, jouduin lähtemään uudelle metsästysretkelle ilman seuraa. Näistä mainitsemistani henkilöistä olisi syntynyt loistava tiimi; heihin luotan eniten. Klaanilaisista en tunne muita niin hyvin. Sinut opin kyllä tuntemaan." Makuta myhäili salaperäisesti.

"Siispä", hän jatkoi, "lähdin matkalleni. Pian sain huomata, että Skakdeja ei enää liikkunut paikalla. Kun olin tappanut niitä kaksi kappaletta, ne ilmeisesti varoivat nähdyksi tulemista hieman enemmän. Kiertelin ympäri saarta. Lopulta väsyin ja jäin rantakalliolle lepäämään hetkeksi. Silloin näin sen. Nazorakien laiva purjehti saaren ohi. Menin sitten veteen. Uiskentelin siinä laivan vieressä ja kuuntelin keskusteluja. En kuullut sinne alas paljon mitään, joten päätin nousta ylös laivaan. Niin hiljaa kuin pystyin hiippailin veneeseen.

Kuuntelin jonkin aikaa Nazorkaien puhetta. En ymmärrä niiden matoranin-sekaista kieltään tarpeeksi hyvin, että olisin voinut tajuta kaiken, mutta sain selville tarpeeksi. He puhuivat jotain Klaaniin hyökkäämisestä. Tietysti jostain saapui joku rivitorakka ja huomasi hiljaisen läsnäoloni. Pako oli täpärällä; niitä oli paljon. Ne lähtivät perääni. Ne eivät ole kovin hyviä lentäjiä, mutta tarpeeksi nopeita, jotta voisivat ajaa minua takaa."

Hetken aikaa oli taas hiljaista.
"Ja sinä tiedätkin loput", Makuta sanoi.

"Ovatko Nazorakit siis niitä 'vihollisiasi', joista puhuit?" Matoro uteli. Makuta Nui hymyili.
"Eivät oikeastaan. Ne ovat yhteisiä vihollisiamme. Mutta minulla on ollut muitakin vihollisia elämäni aikana, ja pelkään, että yksi heistä on tulossa saarellemme. Hän on Makuta, kuten minä. Ja hänen nimensä on Abzumo."

Vesiputous

Matorakk painaa korvansa putouksen takana olevaa kiviseinää vasten. Veden kohinalta on vaikea erottaa ääniä.
"Onko Nazorakien käytäviä lähellä putousta", hän puhuu pieneen radioonsa. Alhaalta vastataan myöntävästi.
Hienoa., siniharmaa Skakdijohtaja myhäilee.
"Tulemme sinne. Epäilen vahvasti, että heti putouksen takana on käytävä."

Skakdijoukko menee alas Torakkojen lähimmästä käytävästä.

Joku luola

"Sir, tämä kohta on vasta rakennuksessa. Sortumisvaara on suuri. Emme ole kartoitatneet tätä aluetta.", työnjohtajatorakka inisee.
"Kuinka kauan menee vielä? Johtaja Gaggulabio haluaa välittömästi tunnelin kyseisen vesiputouksen alle.", Metorakk melkein huutaa.
"Kylläkyllä, me teemme sen minkä voim-", torakka vakuuttelee.
"Ja enemmän.", lopettaa Metorakk.

Joukko torakoita koventaa kaivuuvauhtiaan. Maata kärrätään pois ja toiset asettelevat valokiviä sopivin välimatkoin. Jotkut vahvistavat seinämiä.

Seinä puhkeaa, ja huomataan että putouksen takana on tunneli.
Metorakk Skakdeineen menee sisään ja lähtee pimeää tunnelia alemmas. Joukko Nazorakeja jää viimeistelemään kaivuu-urakkaansa.

Pienehkö saari

Snowman ohjasti veneensä laituriin, ja nousi Kepen kanssa maihin. Saari oli pieni, ja sitä hallitsi jyrkkärinteinen kukkula. Hieman rannasta sisämaahan oli puinen mökki, jonka savupiipusta kiemurteli savuvana. Snowman sanoi iloisesti: ”Mennään kysymään, josko kaksi Toaa saisivat lepopaikan, jossa odotella myrskyn laantumista.”

Suuri hahmo katsoi ikkunastaan ulos sateeseen. Myrskystä lähestyi kaksi hahmoa, jotka eivät olleet mitään matoraneja. Hahmo huolestui. Kukaan ei käynyt hänen mökillään, paitsi postin tuova matoran. Hän nousi tuolistaan, asteli raskaasti kaapilleen, ja kaivoi sieltä vanhanaikaisen mutta silti hyvin toimivan Cordak-laukaisimensa.

”Tai siis, mikä voisi mennä pieleen, kuka nyt ei haluaisi tämmöistä kahta hilpeää kaveria vieraakseen pitämään vähän sadetta?” Snowman puheli tarpoessaan polkua mökille.

Hahmo latasi asettaan, ja vilkuili ikkunasta ulos. Viimeksi, kun jotain tällaista oli käynyt, oli ovella ollut Steltiläinen sotilas hakemassa karkuria takaisin.

”Olemme ihan harmittomia. Plussaa myös siitä, että minulla on näin kaunis hymy” Snowman jatkoi monologiaan.

Mökin asukki pysähtyi ulko-ovelle. Hän antaisi vieraiden koputtaa ensin.

”Sitä paitsi, mitä muutakaan voimme?” Snowman tokaisi, ja koputti oveen kolme kertaa. Oven avasi suuri, roteva ja oikeastaan melko groteski hahmo, joka osoitti heitä pirun isolla tykillä suoraan naamaan.
”Öh, tässä on nyt varmaan sattunut pieni väärinkäsitys” Snowman aloitti, mutta hahmo ei näyttänyt kuuntelevan, vaan laukaisi aseensa. Molemmat Klaanilaiset onnistuivat heittäytymään sivuun, ja kaksikosta nopeampana Kepe pääsi ensin jaloilleen. Hän jäädytti Cordak-laukaisimen tilapäisesti, ja jäi odottamaan körilään seuraavaa siirtoa. Hyökkääjä heitti Kepeä aseellaan, mutta tämä väisti täpärästi. Hahmo rynnisti Kepen kimppuun, vain saadakseen Snowmanin hyppäämään selkäänsä. Lumiukko tuli kuitenkin melko vaivatta heitetyksi pois selästä, vaikka painava olikin.

Kepe yritti tapansa mukaan keksiä nokkelaa ratkaisua tilanteeseen. Toistaiseksi fiksuimmalta tuntui kuitenkin potkaista möhkälettä naamaan ja kiinnittää huomio pois maassa retkottavasta Snowmanista. Hahmo ei kuitenkaan ollut potkusta moksiskaan, vaan tarttui Kepeä nilkasta, ja nosti roikotettavaksi. Saman hän teki Snowmanille.

Siinä kaksi Klaanilaista nyt sittten roikkuivat, valtavan hahmon kourissa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen saaren asukki avasi suunsa: ”Mutta tehän olette toia!” Sitten hän laski kaksikon maahan, ja ojensi kätensä Kepelle ja Snowmanille: ”Minun nimeni on Kapher.”

Klaanilaiset tuijottivat hahmoa epäuskoisesti, mutta pian Snowman vastasi: ”Olen Snowman, ja tuo tuossa on hyvä ystäväni Kerosiinipelle, kavereiden kesken Kepe, minä kutsun häntä kyllä välillä myös Spinnyksi tai Rätsieksi.”


Hetken kuluttua kolmikko istukin jo mökissä selvittelemässä väärinkäsitystä lämpimän kupposen äärellä.
”Juu, pahoittelen äskeistä” Kapher sanoi, ja selitti, miksi oli niin epäluuloinen muukalaisia kohtaan. Snowman ja Kepe hyväksyivät selityksen, niin humaaneja kun olivat. Siitä eteenpäin jutustelu siirtyikin leppoisampaan sävyyn, ja äskeiselle pikku nahinalle/päänräjäyttämisyritykselle naureskeltiin jo.

Sama pienehkö saari

Kepe ja Snowman pysyivät saarella Kapherin vieraina jonkin aikaa, sillä myrsky kesti yllättävän pitkään. Kapher oli mielissään siitä, että sai juttuseuraa. Hän kertoi kaksikollemme jopa puhelleensa "näkymättömälle ystävälleen" pahimpina aikoina. Ihmisiä, joiden kanssa keskustella, hän näki varsin harvoin, kun postinkantajamatorankin jätti viikon lehden yleensä laiturille.

Ennen pitkää myrsky alkoi laantua, ja Kepe ja Snowman päättivät jatkaa matkaa. Myrsky oli kuitenkin napannut veneeseen unohtuneet kartat ja viskonut ne ympäri saarta. Niiden keräämiseen kului taas aikaa, ja Kepe alkoikin jo miettiä itsekseen, miten paljon aikataulusta jo jäljessä oltiin.

Kun he nousivat veneeseen, Kapher kiiruhti vielä rantaan, sillä hänellä oli vielä jotain tärkeää asiaa.


Klaanilinnake, Kepen verstas

Kepen varasto oli pilkkopimeä. Pahvilaatikoilla täytettyjen hyllyrivien viidakon keskeltä kuitenkin paistoi yksinäinen, keltainen valo. Valo oli peräisin lyhdystä, jota kantoi sangen kummallinen otus. Joku olisi sanonut sen olevan hirviö tuhannen jalan syvyydestä meren pohjasta, jonkun toisen mielestä se taas näytti ylikasvaneelta lelufiguurilta. Tämän otuksen nimi oli Dox.

Dox asteli varovaisesti äänettömässä pimeydessä. Hän kurkisti joka nurkan taakse varmistaakseen, ettei siellä ollut ketään. Pari kertaa hän hätkähti oman lyhtynsä luomaa varjoa. Hän vannoi mielessään, ettei Verstaan Vaanija saisi häntä kiinni.

Eräällä hyllyllä oli taas lupaavan näköinen laatikko. Hän nosti sen alas, ja huomasi, että se oli avattu vastikään. Pölyssä oli muutamia tunnistamattomia sormenjälkiä. Hän aukaisi kannen ja manasi mielessään. Sisältö oli jo viety, vain pakkauspehmusteet olivat jäljellä. Hän jatkoi turhautuneena matkaansa.

Pian hän saapui varaston seinustalle. Sivuhuoneeseen vievässä ovessa oli lupaavan näköinen kyltti. Hän tarttui kahvaan ja käänsi. Ovi aukesi kivuliaasti naristen.

Hän astui huoneeseen. Siellä leijui tuoksu. Hänen voittonsa, saaliinsa tuoksu. Hän huomasi laatikon hyllyllä, otti sen, ja laski lattialle. Hän avasi sen, ja huomasi, ettei vaivannäkö ollut turhaa. Hän nosti esineen ja ihaili sitä hetken. Mikä muotojen harmonia, mitkä värit, mikä kulttuurillinen rikkaus.
Juuri silloin pimeästä kantautui selkäpiitä karmiva, syvä karjaus. Hän nousi salamannopeasti ja kääntyi etsimään sen lähdettä. Hänen sydämensä miltei pysähtyi, kun lyhdyn valaiseman alueen reunalle laahusti pimeästä karmaiseva ja nälkäinen hahmo.
"Hattuuu..." vaikersi Ignika.

Ath-Koro

Kylässä oli paljon lämpimämpää kuin muulla saarella. Se ei silti tarkoittanut, että siellä olisi ollut lämmintä.
Guardian seurasi Ath-Koron kylän läpi marssivaa Guneita ja tämän perässä seuraavia soturimunkkeja. Kylä ei ollut suuri, mutta Matoraneja oli paljon.
Monenväriset ja monenkokoiset Matoranit joko hakkasivat puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin tai istuivat mahdollisimman lähellä suuria nuotioita nautiskellen ruokahetkestä. Kylän pienten puumökkien sisällä työskenneltiin ahkerasti.

Kylän keskellä oli suuri, valkoinen teräsrakennus, jonka sisäänkäyntiä koristivat suuret kivipylväät. Oli sanomattakin selvää, että rakennus ei näyttänyt sopivan muuhun kylään.
Rakennuksen valkoisille seinille oli maalattu kuvioita punaisella värillä. Kuviot olivat samoja kuin Gunein ja soturimunkkien naamioissa.

"En tunnista kirjakieltänne", Guardian sanoi varovaisesti. "Luulin ensiksi, että käyttäisitte Voya Nuin kirjoitustyyliä, mutta kun yritän lukea sitä, saan pelkää sanasotkua."

Gunei hymähti. "Kielemme on vanhaa", hän sanoi. "Se, mitä näet Suuren Temppelimme seinillä, on ollut olemassa kauemman aikaa kuin sinä tai lajisi."

"Ymmärrän", Guardian sanoi. "mutta mitä temppelissänne lukee?"

Gunei pysähtyi ja näytti tulkitsevan kieltä mielessään ennen kuin vastasi.
"Minä olen Ath, rakastava isäsi", hän sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. "Työskentelevä Matoran on onnellinen Matoran."

Guardian tutki temppeliä katseellaan. Se ei ollut millään tapaa samanlainen kuin yksikään temppeli, jossa hän oli ollut elämänsä aikana. Sen kliininen valkoisuus sai hänet epäilemään, että rakennus ei ollut aina ollut temppeli. Rakennus muistutti enemmänkin jonkinlaista tehdasta tai tutkimusasemaa.

"Ath", Guardian sanoi ääneen kuin olisi maistellut sanaa. Suuri joukko kylässä työskenteleviä Matoraneja kääntyi häntä kohti. "Minä jo luulin, että kaikki Matoranit pitivät Mata Nuita Suurena Henkenä."

"Me emme palvo kuolleita jumalia", Gunei sanoi hiljaa.

Guardian päätti olla vastaamatta ja seurasi kulkuetta. Raskaasti aseistetun ja taisteluun koulutetun soturimunkkijoukon uskonaiheen pilkkaaminen ei olisi erityisen loistelias idea.

Lopulta he saapuivat valkoisen temppelin juurelle. Sen suuren oviaukon edessä seisoi kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa, jotka olivat tarkalleen Toan kokoisia. Hahmot eivät vaikuttaneet liikkuvan ollenkaan, vaan seisoivat kuin jäätyneinä. Ainoa merkki siitä, että ne olivat eläviä oli höyrystynyt hengitys, jota tuli ulos kaapujen sisältä.

Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti katsoessaan Toamaisia hahmoja. Hahmot eivät liikkuneet temppelin suuaukolta ennen kuin Gunei käski.

Jos mahdollista, temppelissä oli vielä valkoisempaa kuin ulkopuolella, mutta ennen kaikkea siellä oli lämmintä. Soturimunkkeja oli kymmeniä. Jotkut heistä rukoilivat ja jotkut taistelivat keskenään harjoituksenomaisesti.
Gunei kääntyi.
"Ystävä, klaanilainen", hän aloitti. "Nyt, kun emme enää ole metsässä, jossa kaikella on korvat tai kylässä, jossa työväki voi kuulla asioista, joilla sen ei pitäisi päätään vaivata...kerro asiasi."
Guardian ei vastannut. Hän käänsi katsettaan ja tarkkaili ympärillään olevaa temppeliä.
Röntgen. Päälle
Kiikarisilmän valo muuttui valkoiseksi ja Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän päätti skannata temppelin täysin nähdäkseen potentiaaliset salakuuntelijat, mutta tajusi hämmästyksekseen, että katse ei läpäissyt seiniä.
Röntgen. Pois. Skanneri. Päälle.
Skanneri sai tietoa vain Matoraneista. Sen keskittäminen kohti seiniä ei antanut mitään. Kyseessä ei ollut edelleenkään tavallinen temppeli.
Skanneri. Pois.

Guardian katsoi Guneita silmiin.
"Voisimmeko käydä tämän keskustelun kahden kesken?" hän sanoi. "Jossain, jossa seinilläkään ei ole korvia."



Klaanin linnake, komentohuone


Tawan takana oli tuoli, mutta hän ei istunut. Klaanin johtajan, tuon naispuolisen sähkön Toan sinisten silmien edessä oli suuri joukko näyttöjä, joista linnakkeen tapahtumia kykeni tarkkailemaan, mutta hän ei keskittynyt niihin.
Tawan kädessä oli kommunikaatioväline. Se oli pieni ja metallinen, ja sen voimanlähteenä toimi pieni sininen kristalli.

"G", hän sanoi laitteeseen. "Kuuletko minua?"

Vastausta ei tullut. Joko Guardianin kommunikaatiolaite oli rikki tai hän oli paikassa, joka esti signaalin kulkua.
Tawa heitti laitteen turhautuneena maahan ja kirosi vaimeasti.

"Sinun pitäisi oikeasti pitää tauko", telepaattinen naisääni sanoi. Tawa kääntyi.
Punainen Visorak katsoi ovenraosta komentohuoneeseen.

"Visokki, pärjään kyllä ihan hyvin", Tawa sanoi vanhalle ystävälleen hymyillen. Visokki osasi Matorania paremmin kuin yksikään toinen nelijalkainen, mutta kaikki ymmärsivät, että sanan "Bio-Klaani" lausuminen Visorak-suulla kuulostaisi uhkaukselta tappaa joku sirkkelillä.

"Hyvä kuulla", Visokki sanoi. "Mutta vaikka Guartsuun ei saisi yhteyttä, en usko että hänen tapauksessaan kannattaa olla kovin huolissaan..."

Pieni hopeinen Ussal-rapu käveli Visokin jalkojen alta. Visokki nosti sen selkäänsä. Se vihelsi innostuneesti.

"Tulisitko pienelle kävelylle?" Visokki kysyi Tawalta. Tawa nyökkäsi ja lähti seuraamaan Visorakia.

He kävelivät pitkin käytäviä.

"Tawa?" Visokin telepaattinen ääni sanoi Tawan pään sisällä. "Pidetään tämä keskustelu päässäsi, eikö? Se olisi turvallisinta."
"Onko se pakollista?"

"En tiedä, mutta se on turvallisinta. Minusta tuntuu, että joku tarkkailee meitä. Olen Rahi, me tunnemme nämä asiat."
"Minuakin epäilyttää tämä koko juttu. Torakoita, Zyglakeja, Skakdeja. Ei voi olla sattumaa."

"Kyllä, mutta jokin osa minussa aistii jotain suurempaa. Taustalla on liikkeellä voimia, jotka ovat liian suuria meille. Tunnen jotain..."
Visokin ajatus katkesi. Sekä Tawa että Visokki pysähtyivät ja katsoivat toisiinsa. Molempien alitajunnassa oli hetkellinen hiljaisuus.
"Jotain alkukantaista", Visokin ääni sanoi telepaattisesti. "Jotain pimeydestä."

Tawa katsoi parasta ystäväänsä pitkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä Visokki tarkoitti, mutta kykeni tuntemaan sen päänsä sisällä, koska heidän mielensä olivat yhteydessä.

"Et nyt ajattele pimeyttä", Tawa ajatteli. "Mielessäsi on ajatus, joka on paljon pelottavampi. Paljon lopullisempi."
Tawa ja Visokki katsoivat suoraan eteenpäin vavahtamatta. Sillä hetkellä molempien mielissä oli yksi ja ainoa sana. Kun he ajattelivat sitä, he kykenivät hetkellisesti kuulemaan mielissään matalan sydämentykytyksen.

"Tyhjyys."

Visokin selkä


Myös Nöpö ajatteli vain yhtä sanaa.


"Nälkä."

Pienehkö saari, laituri

"En voinut olla huomaamatta, kuinka vähin varustein olette matkalla. Sallikaa minun antaa teille tämä, nämä ovat vaarallisia vesiä" Kapher sanoi, ja kaivoi esiin vanhan Cordak-laukaisimensa. Siinä oli uuden mallin sijasta vain neljä piippua, ja siinä oli pitkä, puusta tehty perä. Piippu oli koristeltu kiemuraisin kuvioin. Kepe otti aseen vastaan kiittäen, ja katsoi suurta hahmoa silmiin. Kapherin katseessa ei näkynyt tippaakaan epärehellisyyttä, pienten silmien takaa loisti pyyteettömyys.

Klaanilaiset hyvästelivät uuden ystävänsä vielä kerran kavutessaan veneeseen, ja Snowman työnsi kaasuvipua. Rannan jäädessä taakse hän hymyili tyytyväisenä.
"Nyt meillä on sentään molemmille aseistusta, jos joudumme vaikeuksiin."
"Niin" Kepe myönsi, ja samalla hänen mieleensä nousi kysymys, joka hänen oli pitänyt esittää jo aiemmin: "Se meidän toinen aseemme, toisin sanoen vanha painetykkisi, miksemme pyytäneet sitä matorania korjauttamaan sitäkin? Se on vanha, eikä sitä ole käyetty aikoihin, pieni virittäminen olisi voinut tehdä hyvää."
"Samasta syystä kuin pidän sitä visusti katseilta piilossa täällä veneessä, runkoon kätkettynä. Se ei ole ainoastaan äärimmäisen laiton, vaan se yhdistetään erääseen pahamaineiseen skakdi-ryhmään, joka murhasi puoli saarellista matoraneja."
"Miksi ihmeessä sitten pidät moista mukanasi?" Kepe oli hämillään.
"Sain sen eräältä vanhimmista ystävistäni. Hän oli käyttänyt kahta tuollaista pelastaakseen henkensä kyseisiltä konnilta. Minä sain varakappaleen, ja pelastin sillä henkeni. Oikeastaan pidän sitä muistutuksena siitä, että apu harvoin tulee siltä taholta, mistä sitä odottaa. Tunnettuna murha-aseena pidetty tykki saattaa auttaa pelastamaan kokonaisen saaren populaation omien, symbolisten toa-aseiden sijasta. Samoin kiero mutanttiskakdi saattaa pelastaa kylällisen väkeä, ja toa kavaltaa ystäviensä hengen vallan tähden."

Kepe tiesi, että kun Snowman puhui noinkin henkeviä, kannatti yleensä antaa hänen puhua keskeytyksettä. Aallot löivät veneen keulaa vasten sen kiitäen tasaisesti etelään.

Tuntematon saari etelässä, metsä

Killjoyn askeleet olivat ainoa ääni, joka metsässä kaikui. Puiden oksatkaan eivät liikkuneet, ilma oli niin tyyni.
Killjoyn päässä ei ollut niinkään hiljaista, Creedy oli nukahtanut valvomonsa ääreen ja Killjoyn korvissa kuului koko ajan ärsyttävä kuorsaus.

Killjoy pyähtyi ja karjaisi: "Creedy, herää! Tuo kuorsaaminen ottaa hermoille!"

Toisesta päästä kuului ihmeellistä meteliä, kuin tavaroita olisi tippunut lattialle.

"Äh mitäh? Ai anteeksi, torkahdin. Missä mennään?"

"Olen kohta metsän isolla aukeamalla. Minne minun tulee jatkaa?"

Creedy alkoi naputtelemaan päätteellään. "Hetki vain, minä tarkistan viimeisimmät lämpöjäljet."

Killjoy pysähtyi, kun yhtäkkiä hän kuuli pienen piippauksen kypärästään ja salamannopeasti metsästäjä heittäytyi maahan, kun musta suuri pallo viuhahti hänen päänsä ylitse, tuhoten läheisen puun kappaleiksi.
Killjoy nousi seisomaan miekat esillä, katsoen kuka hyökkääjä oli.
Hän näki edessään mustanpuhuvan, hyvin itsensä kaltaisen, mutta pitkäraajaisemman olennon, joka osoitti Killjoyta kädessään olevalla tykillään.

"Killjoy, Killjoy, Killjoy... niin varomaton kuten aina. Laske aseesi tai posautan mukavan reiän kallisarvoiseen haarniskaasi."

Killjoy seisoi suorana tykin edessä, mutta salaa latasi käteensä suurta magmalatausta. Salamannopeasti Killjoy laukaisi sen vahingoittaen hahmon kättä, saaden tykin epäkuntoon.

"Pitkästä aikaa Purifier", Killjoy sanoi ja nosti miekkansa valmiusasentoon leveä virne kypäränsä takana.

Klaanilinnake

yhtääkkkiä kylän keskelle tipahti jotain, kuin tyhjästä, räsyisen näköinen toa, repaleisessa viitassa, Nyrkkiraudan ja miekan kanssa. Matoranit ja Kapura menivät katsomaan lähempää, samaan aikaan, kun Zyglakit perääntyivät kauemmas. Toa, mikä se ilmeisesti oli, nousi seisomaan, haavoittuneena räsyisenä ja murjotun näköisenä, mutta kuitenkin hengissä, ja hän sanoi: "Ei voi olla totta, laskeudun johonkin kivikasaan, kun minun pitäisi olla jossain muaalla tärkeämmissä hommissa!" Sitten toa pyörtyi.

Valkoisen temppelin rukouskammio

Gunei sulki ovet. Vain hän ja Guardian olivat huoneessa.
Huone oli tiivis ja turvallinen. Ilma-aukkoja tai ikkunoita ei ollut ollenkaan. Nurkassa oli pieni pöytä, jonka päällä oli useita pieniä lyhtyjä ja laatta, johon oli kaiverrettu jotain samalla tuntemattomalla kirjaintyylillä.

"Vannon, että kukaan ei kuuntele, Vartija", Gunei sanoi nyökäten. "Nyt, kerro asiasi."

Guardian katseli ympäristöään. Hän ei pitänyt itseään vainoharhaisena, mutta asia, jota hän aikoisi käsitellä oli yksinkertaisesti vaarallista.
Guardian otti vyötäröltään pienen nahkapussin. Hän avasi sen ja veti ulos metallisen sirun.
Hän näytti sitä Guneille lyhdyn valossa. Siru oli täysin valkoinen, mutta käännettäessä se vaihtoi väriään. Sirun keskellä oli aukko, joka oli juuri ja juuri silmän kokoinen.

"Tiedätkö, mitä pidän kädessäni?" Guardian kysyi.
Gunei katsoi haltioituneena. Hän juoksi äkkiä kohti nurkkapöytää ja tarttui sen päällä olevaan laattaan.
Hän käänsi laatan ympäri ja avasi pienen luukun sen kääntöpuolella.

Sisällä oli toinen samanlainen metallinsiru.

"Arvelinkin", Guardian sanoi. "Arvelinkin, että teillä olisi yksi niistä. On eräitä osapuolia, jotka haluavat käsiinsä kaikki siruista. Osapuolia, jotka tappaisivat saadakseen nämä."

Gunei ei näyttänyt kuuntelevan. Hän katsoi kiiltävää sirua kädessään ja vertasi sitä Guardianin omaan. Hänen Matoran-kasvoillaan kiilsi pelkkä puhdas ilo.

"Nimda", hän sanoi haltioituneena. "Ath ko relthe Nimda. Nimda."

Guardian oli pöllämystyneen näköinen.
"En tiedä, mitä puhut, mutta kuulostaa hyvältä", hän sanoi. "Asia on kuitenkin niin, että aiomme kerätä nämä kaikki, kuinka paljon niitä sitten onkaan-"
Gunei keskeytti Guardianin innokkaasti.
"Kuusi!" hän huudahti virne kasvoillaan. "Kaikki kuusi! Kaikki kuusi! Pyhä Nimda! Isä Athin rakkauden merkki!"

Guardianin katse oli epäuskoinen. Hän rypisti otsaansa.
Miksi niitä on aina kuusi, Guardian mietti.
Hän päätti palata aiheeseen.

"Gunei", hän sanoi riemukkaasti tanssahtelevalle Matoran-papille. "Kuuntele minua. Ymmärrän, että tällä osalla on suurta tunnearvoa sinulle ja kyläläisillesi, mutta et tajua vaaraa. Jos joku, kuten vaikka esimerkiksi Pimeyden metsästäjät tai Makutain veljeskunta saisivat tietää, että piilottelette yhtä osista, he eivät säästäisi ketään. Ajattele kansaasi."

"Nimdaaaa..."

"Gunei", Guardian yritti vielä kerran. "Anna osa meille. Me tuomme joukon vahvimpia klaanilaisia suojelemaan kyläänne ja auttamaan teitä pääsemään paremmin jaloillenne. Kansasi ja koko maailmamme on parempi ilman tätä kirottua esinettä. Me keräämme kaikki osat ja tuhoamme ne tulivuoressa."

Se ei ollut järkevin sanavalinta, jota Guardian olisi voinut käyttää.
Gunein lämmin hymy viileni äkkiä. Sitten tapahtui jotain, johon Guardian ei ollut missään nimessä varautunut.

Kovaäänisen "Nimda"-kirkaisun säestämänä Gunei hyppäsi kohti seinää kuin tykistä ammuttuna ja ponkaisi seinästä salamannopeasti Guardianin naamaan.
Matoran-jalat eivät ole isoja, mutta kovaa lentävän ja hyvin koulutetun Matoran-soturimunkin potku päin kasvoja ei ollut mukavimpia kokemuksia Guardianin pitkässä elämässä.
Hetken aikaa oli sumeaa, mutta Guardianin muut aistit toimivat. Ennen kun hän huomasikaan oli valkoinen siru kadonnut hänen kädestään.

Näkönsä selventyessä Guardian näki innokkaan Gunein pitelevän kahta osaa molemmissa käsissään. Hän katsoi niitä haltioituneena ja palvovana.
Sitten hän siirsi niitä toisiaan kohti. Gunei käänteli osia löytääkseen oikean yhdistelmän. Osien reunojen välille iskeytyi sähköinen juova, joka sihisi voimakkaasti. Gunein kasvoilla oli puhdasta iloa.

"Ne haluavat yhteen", hän sanoi. "Ne kuuluvat yhteen. Isä Ath tulee olemaan tyytyväinen ja kansamme ei tarvitse enää koskaan, koskaan nähdä nälkää. Ne kuuluvat yhteen. Ne haluavat yhteen."

Guardian juoksi Guneita kohti niin nopeasti kuin pystyi. Hän oli valmiina tarttumaan osiin ja vetämään ne mahdollisimman kauas toisistaan.
Juuri silloin, kun Guardian tarttui toisesta osasta kiinni, Gunei onnistui iskemään ne yhteen.

Hetken aikaa oli hiljaista. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Guardian piti kiinni osista, mutta kun hän yritti käskeä käsiään repimään ne toisistaan irti, mitään ei tapahtunut. Gunei katsoi osia kuin jäätyneenä.
Sekunnin ajan Guardian kykeni kuulemaan voimakkaan sydämenlyönnin. Sitten räjähti.

Sininen aalto heitti sekä Gunein että Guardianin päin huoneen seiniä voimakkaalla vauhdilla. Guardian olisi halunnut huutaa kivusta, mutta tilanne oli niin nopeasti ohi, että hän ei ehtinyt. Kova teräksen repeämisen ääni täytti huoneen.

Guardian makasi lattialla. Hän näki vain sinisen valon. Sokaisevan kirkas valo täytti huoneen ja teki näkemisen mahdottomaksi. Sinisen valon alkulähde vaikutti olevan se kohta huoneesta, jossa osat oli yhdistetty.
Guardian sulki jäljelle jääneen silmänsä. Hän ei halunnut tulla täysin sokeaksi.

Lämpö. Päälle.
Lämpöskanneri oli hyödytön. Guardian näki pelkkää punaista. Lämpimin kohta vaikutti olevan edelleen osien yhdistämispiste.
Skanneri. Päälle.
Skannerikaan ei auttanut. Se sai analysoitua valoa ja ilmaa, mutta viestit olivat kirjainsotkua, jossa ei ollut järkeä.
Guardian nousi istumaan ja mietti. Yökatse ei auttaisi. Kiikari ei olisi kovin järkevä vaihtoehto. Plasma olisi huonoin mahdollinen.
Jäljellä oli vain yksi vaihtoehto.
Röntgen. Päälle.

Maailma muuttui mustavalkoiseksi, mutta vihdoin Guardian näki. Hän näki yhdistettyjen palojen leijuvan ilmassa edessään. Ne tanssivat ilmassa epäluonnollista tangoaan ja rikkoivat kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
Gunei makasi maassa. Guardian lähestyi häntä ja huomasi helpotuksekseen, että ylipapilla oli vielä elonmerkkejä.

Skannattuaan läpi muun temppelin Guardian huomasi, että kaikki soturimunkit olivat maassa tajuttomina. Aalto ei kuitenkaan ollut levinnyt rakennuksen ulkopuolelle. Lisäksi puisen pääoven läpi näkyi, että portin Toankokoiset vartijat olivat vielä tajuissaan. Kyläläisetkin vaikuttivat olevan kunnossa.
Guardian kääntyi. Hän ei ollut täysin varma, mitä oli tapahtunut, mutta yhdistetyt osat piti ainakin piilottaa.
Hän tarttui levitoivaan metallinpalaan ja laittoi sen nahkapussiin tarvikevyössään. Se osoittaui yllättävän vaikeaksi, kun palat tuntuivat noudattavan omaa painovoimaansa.

Nyt, ulos täältä, Guardian ajatteli.


Ath-Koro


Kylässä oli levotonta. Kaikki Matoranit olivat huomanneet sokaisevan sinisen valon ja korviaraastavan äänen Suuren temppelin suunnalta ja nyt kaikki miettivät yhdessä, mitä oli tapahtunut.
Temppelinvartijat eivät tapansa mukaan vastanneet. Matoranit olivat hämillään ja paniikissa. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä.

Yhtäkkiä jokaisen Matoranin päässä syntyi samanaikaisesti sama ajatus. Matoranit katsoivat kaikki kohti temppeliä mielessään sama asia. Asia, jonka jokin ulkopuolinen voima oli asettanut heidän mieleensä.

"Nimda", yksi Matoraneista sanoi robottimaisesti.

"Nimda", joku muu jatkoi aivan yhtä tunteettomasti.

"Nimda", ensimmäinen Matoran sanoi uudelleen.

Pian koko kylä toisteli samaa sanaa uudelleen ja uudelleen. Matoranit alkoivat marssia kohti temppeliä. Heidän silmänsä hohtivat sinisempinä kuin taivaan tähdet.

Joka ikisessä pienessä mielessä oli sama ajatus. Nimda. Jokainen pieni mieli tiesi, minne piti mennä.
Joka ikisessä pienessä mielessä kuului raskas sydämentykytys.

"Nimda", Matoranit sanoivat yhteen ääneen marssien.

Metsä Ath-Koron reunamilla

Killjoy hyökkäsi. Purifierin tuntien Killjoy osasi väistää vaarallisesti heiluvia luurankomaisia käsiä. Nopein sivalluksin Killjoyn miekka viilsi Purifierin panssaria.
Purifier yritti käristää Killjoyn liekinheittimillään, mutta Killjoyn täysin tulenkestävä panssari imi kaiken tulen ja Killjoy laukaisi sen energian kämmenistään kaataen Purifierin maahan.

"Purifier, milloin sinä opit, että minun kanssani ei pelleillä. Kiusaat minua viimeistä kertaa", Killjoy karjahti ja heilautti miekkaansa valmiina viimeiseen iskuun.

Juuri sillä hetkellä sininen valo huokui metsän siimeksestä. Valo sokaisi Killjoyn ja hän kaatui maahan sen lamauttaessa hänen haarniskansa järjestelmät.

Purifier ei kuitenkaan käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, vaan lähti juoksuun kohti siintävää valoa, jättäen Killjoyn makaamaan maahan puoliksi tiedottomana.

"Killjoy? Killjoy? äsh... Tawa älä häsellä tiedän kyllä mitä teen. Uudelleenkäynnistys... noin!"

Killjoy näki taas ja tunsi taas. Kokeillen niveltensä toimintaa, hän varovaisesti nousi ylös. Hänen kuulokkeestaan kuului puhetta enemmän kuin Killjoy ehti seurata. Hän kuitenkin erotti Tawan äänen sorinan keskeltä: "Killjoy, raportoi!"

"Olen kunnossa, olen kunnossa. Törmäsin tuttuihin. Mikä se valo oli?"

Tawa hiljeni mystisesti. Hälinä taustalta oli kadonnut. Creedy puhkesi puhumaan.

"En tiedä, kaikki skannauslaitteet pimenivät kun se ilmestyi. Vaikuttaa siltä, että se kajastaa edelleen, mutta sain säädettyä näkökenttäsi jättämään sen huomiotta."

Killjoy lähti juoksuun kohti paikkaa, josta valo oli kajastanut. Hänen täytyisi löytää Purifier. Hän ei päästäisi tätä karkuun, ei tällä kertaa.

Lopulta Killjoy saapui kylään täynnä matoraneja. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa. Oikeastaan, mikään ei ollut kunnossa.

Matoranit kävelivät kuin zombiet ja hokivat yhtä sanaa: "Nimda."

Suodattimista huolimatta Killjoy näki jälleen valon. Se tuli suuresta temppelistä kylän keskustassa. Juuri, kun Killjoy alkoi kulkemaan sitä kohti, valo katosi ja samalla hän huomasi sinisen Skakdin ryntäävän yhdestä temppelin ovesta ulos, vain joutuakseen kulman takana vaanineen Purifierin yllättämiseksi.

Kaaos otti vallan kylästä.

"...ja niin, ainahan se on niin että..."
"..."

Snowmanin monologi jatkui jo toista tuntia. Kepe ei enää kiinnittänyt siihen paljoa huomiota, mutta oli huomannut muutamaan otteeseen Snowmanin puhetavan aalloittaisen vaihtelun. Vaikka sisällöltään tämän puheesta ei käsittänyt pääasiassa mitään, välillä tämän itsevarmuus tuntui kohoavan jopa ylimieliselle tasolle ja välillä vajoavan jopa surkeaan itsesääliin. Hänen laskujensa mukaan kumpikin ääripää oli saavutettu tähän mennessä jo kolmesti.

Paatti jatkoi tasaista vauhtiaan eteenpäin, eikä mitään keskeytyksiä ilmennyt. Kepe oli tämän reissun aikana jo kokenut paljon vastoinkäymisiä ja toivoi loppumatkan sujuvan rauhallisesti. Vai toivoiko? Miksi hän ylipäätään lähtenyt matkalle mukaan? Snowmanin ylivertaisten suostuttelutaitojen (jotka pahimmillaan olivat karusti töksäytetty "ystävänpalvelus" päin naamaa) ansiosta vai jostain muusta syystä? Seikkailuja kokemaan, pitkästä aikaa? Laastaroidakseen oudon jotain tärkeää on vielä tekemättä -tunteen?

Tämän tunteen ajattelu toi mieleen toisen tunteen. Nyt olen unohtanut jotain tärkeää -tunteen. Hän kuitenkin huojentui muistaessaan ettei se ollut mitään sen vakavampaa, kuin että hän oli epähuomiossa lukinnut lähtiessään Doxin ja Ignikan varastoonsa. Eivätköhän he siellä selviäisi sulassa sovussa vähän aikaa. Kunhan eivät vain rikkoisi mitään.

Kepe siristeli silmiään. Oliko tuo musta piste taivaalla auringon vieressä lintu vai jokin muu?

Hänelle tuli nyt on jotain pahasti pielessä -tunne.

Makuta Nuin luola

”Abzumo”, Matoro toisti epäuskoisesti.
”Kyllä”, Makuta vakuutteli. Matoron mielestä nimi kuulosti typerältä, mutta eipä ollut hänen asiansa, miten Suuri Henki nimesi Makutansa ennen kuin nämä pettivät hänet.

Hetken aikaa oli taas hiljaista. Makuta istui hiljaa tuolissaan. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen. Matoro katsoi vielä kerran paikkoja. Hän käveli Makutan näön ulottumattomille tuolin takaista huonetta kohti. Sitten Makuta yhtäkkiä puhui:
”Minulla on sinulle pyyntö.” Matoro hätkähti.
”Niin?”
”Minä suunnittelen erästä retkeä.” Matoro katsoi Makuta Nuin tuolin selkänojaan.
”Ja miten se liittyy minuun?” Matoro kysyi kummastuneena. Makuta huokaisi.
”Ajattelin, että voisin tarvita ’tiimin’, kuten te Toat sanotte. Parhaiten tuntemani klaanilaiset ovat poissa, joten ehkä sinä voisit kerätä meille kuuden hengen ryhmän.”
Matoro seisoi hetken hiljaa.

”Miksi aina kuusi…” hän mutisi.
”Anteeksi…?” Makuta rykäisi.
”Kyllä, suostun pyyntöösi”, Matoro sanoi hymyillen leveästi.

Luolasto

Metorakk sotilaineen hiiviskeli käytävissä. Skakdit olivat koko ajan varuillaan; he olivat vihollisen maaperällä. He tulivat ensimmäiseen risteykseen.
”Mihin suuntaan?” joku Skakdeista kysyi. Metorakk pysähtyi kuuntelemaan. Kaikki käytävät näyttivät samanlaisilta. Lopulta he joutuivat valitsemaan yhden.

Aika kului. He kävelivät käytävää pitkin. Se tuntui yhä vain menevän syvemmälle ja syvemmälle. Lopulta he saavuttivat käytävän pään. Metorakk oli aivan pöllämystynyt, sillä tunneli päättyi seinään. Se oli umpikuja. Sitten tapahtui jotain vielä arvaamattomampaa: lattia sortui. He putosivat entistä syvemmälle. Pudotus oli hyvin korkea. Kesken pudotuksen lämpötila alkoi nousta huimasti. Metorakk katsoi alaspäin ja näki – laavaa. Hän melkein hätääntyi, mutta sai säilytettyä itsehillintänsä. Hän tarkasteli ympäristöä. Hän sai tartuttua kiinni seinässä olevasta halkeamasta. Muutama Skakdi putosi sulaan laavaan ja paloi hengiltä. Loput selvisivät Metorakkin tavoin. Hitaasti he lähtivät kiipeämään takaisin ylös.

Keskustelukammio

”Kenraali, kutsuitte?”
Nazorakien johtaja kääntyi oviaukolle, josta kylmä ääni oli kuulunut.
”Aivan oikein. Pyysin sinut tänne aivan erityisestä syystä.”
Oviaukolle saapunut hahmo asteli verkkaisesti johtajansa luokse. Kenraali oli huoneeseen saapunutta torakkaa lähes kaksi päätä lyhyempi, mutta kaikesta näki, että Kenraali oli silti se ylempi auktoriteetti. Tulija oli epätavallisen harmaa nazorakiksi, ja hänen ulkokuorensa oli tavanomaista rakeisempi.

Kenraali pyysi tulijaa huonen nurkassa olevan pienen näytön luo, ja painoi sen vieressä olevaa nappia. Kuvaruutu heräsi eloon, ja näytti sumeaa kuvaa merestä. Molemmat torakat tuijottivat silmä kovana näyttöä, ja siitä erottui pieni piste kiitämässä veden halki. Tarkemmin tutkailtuna pitkä torakka tunnisti sen veneeksi, jonka kyydissä oli kaksi hahmoa.
”Tämä tallenne on kahden päivän takaa, mereltä hieman Klaanista etelään.” kenraali valaisi.

Pitkä torakka tunsi hyvin nazorakien suunnitelman lähettää kauko-ohjattavia vakoojakameroita etsimään Klaanista ilmeisesti kadonnutta johtohahmoa, Guardianiksi kutsuttua skakdia. Torakka jopa tiesi tämän etsinnän tarkoituksen, ja sitä tietoa ei monille oltu uskottu. Nyt hänessä jo heräili toivo siitä, mikä hänen roolinsa tässä kaikessa olisi.

Kenraali jatkoi: ”Nuo kaksi hahmoa veneessä eivät selvästikään kumpikaan ole Guardian, edes valeasussa. Kuitenkin he ovat paras johtolankamme: he lähtivät jopa muilta Klaanilaisilta salassa, joten he saattavat hyvinkin olla osana jossain salaisessa tehtävässä. Sellaiselle oletamme Guardianin kadonneen.”

Nyt pitkää nazorakia jo suorastaan kihelmöi. Tämä vaikutti todella lupaavalta.

”Myrskyjen takia olemme kuitenkin menettäneet yhteyden kameraan. Tarvitsemme jonkun jäljittämään noita kahta, selvittämään heidän matkansa tarkoituksen, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan...” Kenraali piti tauon. ”Vangitsemaan Guardianin, jat tuomaan hänet minulle. Päätin lähettää tehtävään parhaiten soveltuvan miehen asialle, joten päädyin sinuun, yliluutnantti 955.”
Luonnollisesti, pitkä torakka ajatteli. Jotakin hänestä kertoi jo se, että Kenraali oli lähettämässä häntä tälle tehtävälle yksin.



Jossain päin merta. Edelleen.

Kepe tarkensi naamionsa vasemman puolen silmän linssejä. Snowmanin taivaalta alas ampuma, savuava möhkäle ei ollut enää aivan huippukunnossa, mutta melko paljon hän siitä silti uskoi saavansa selville.
”Öh” hän aloitti vakuuttavasti ”Tämä on selvästi jonkinlainen kamera. Ja näyttää siltä, että se olisi seurannut meitä pidempäänkin, ainakin koordinaattilevykkeen tietojen mukaan. Kuitenkin tämän signaalin lähettimen virtalähde näyttää olevan oikosulussa...”
”Hei, Rätsie” Snowman keskeytti. ”Tiedät, että minulle puheen solina on musiikkia parhaasta päästä, huomaahan sen jo siitä, etten osaa pitää naamaani kiinni, mutta haluat kenties hieman padota tuota tiedehöpinää, se kuuluu vain ymmärtämättömille korville.”
”Olkoon. Varmana voisin tästä laitteesta sanoa lähinnä sen, että se on vakoillut meitä jo pidemmän aikaa, onnistumatta kuitenkaan lähettämään pariin päivään mitään dataa.”
”Isoveli valvoo?”
”Tavallaan.”
”Ahdistavaa.”
”Eikö vain olekin.”



Nazorakien asevarasto, se tarkimmin vartioitu osasto

Yliluutnantti 955 tunsi outoa mielihyvää katsellessaan edessään olevan haarniskan ranteesta lähteviä teriä, niiden sulavia, tappavia sivalluspintoja. Ja se muodon harmonia, jonka puvun toisen käden brutaalit tykit muodostivat. Hän tuijotti nazorakien prototyyppivoimahaarniskan kypärän elottomiin silmiin, ja tuli suorastaan iloiseksi.

”Siinä on kaikki edellytykset tehtävääsi varten” Kenraali selitti. ”Se mahdollistaa nopean liikkumisen niin maalla, merellä kuin ilmassakin, ja kykenee uskomattoman nopeaan informaation analysointiin jäljitystä varten. Luonnollisesti se myös tehostaa kykyjäsi tappajana uskomattomamissa määrin, panssari on kevyttä mutta äärimmäisen vahvaa. Puku on suunniteltu imemään siihen kohdistuvat elementaalihyökkäykset, joten toista ei pitäisi olla liiemmälti vaivaa. Jopa makutat on otettu huomioon, varsinkin, kun yksi työskentelee Klaanille. Jos se kourankuvatus tarttuu sinuun, pystyt hetkessä irrottamaan osan, johon käsi on iskeytynyt, ja vältät imaistuksi tulemisen.”

Yliluutnantti 955 nyökkäsi vastaukseksi. Hän tiesi vallan mainosti, miksi Kenraali oli valinnut hänet tehtävää varten. Se ei johtunut hänen ylivertaisista taidoistaan taistelussa. Se ei johtunut siitä, että hän oli uskomattoman älykäs. Se ei johtunut hänen kyvyistään jäljittää lähes mitä tahansa missä tahansa, vaikka ilman näitä uusia apuvälineitäkin. Se ei johtunut hänen äärimmäisestä lojaaliudestaan nazorakeille. Se johtui siitä, että hän rakasti työtään, rakasti sitä enemmän kuin yksikään toinen torakka. Ja tämä tehtävä sai hänet aivan erikoisen hyvälle tuulelle, onnellisemmaksi kuin vuosiin. Hän melkein hymyili.

”Oletan tietenkin, että tahdot hieman koeajeluttaa sitä ennen varsinaista tehtävää?” Kenraali kysyi, tietäen vastauksen jo ennen kuin se tuli.
”Tästä pitäisi tulla hauskaa.”


Kävellessään pois huoneesta Kenraali toivoi hartaasti mielessään uskollisen eliittisotilaansa onnistuvan tehtävässään. Hän ei luottanut ”liittolaisiinsa” pätkän vertaa, ja Klaanin johtohahmo vankina osoittautuisi varmasti hyväksi pelimerkiksi.

Makutan kammio

Matoro on sisi saanut tehtäväkseen hankkai kuuden Klaanilaisen tiimin.
"Hei, minkäsortin retki on kyseessä? Onko täällä luolassasi syötävää?", Matoro kyselee. Hän on huomattavasti piristyneempi nyt kun tietää miksi on täällä.
"Tiimi toimii... Iskuryhmänä.", Makuta Nui sanoo ja iskee silmää.
Matoro päättää sitten häipyä Klaaniin. Hakemaan niitä neljää muuta heppua.
Pitänee käväistä samalla Chat-kahviossa syömässä.

Matoro kääntyy ovelle ja lähtee vaeltamaan tunneliverkostoon.

Tunneli

Matoro kävelee rauhassa pimeää tunnelia. Hän toivottavasti osaa takasin. Jään Toa huomaa paljon jälkiä käytävässä. Puheensorinaa.
Skakdien ääniä!, Matoro ajattelee. Hän näkee epämääräisen hahmon hoippuvan pimeydessä, sivutunnelin päässä. Kattoon kajastaa punaista valoa laavasta.
Mitä he täällä tekevät? Pitää harhauttaa ne pihalle..., Matoro tuumaa. Hän iskee miekan lappeella kiviseen seinään.
"Hei, täällä on joku!", kuuluu käytävästä. Matoro odottaa muutaman sekunnin ja pingahtaa (Onko tuo edes sana) juoksuun. Äääniä kuuluu takaa, jotkut lähtevät juoksuun.

Metorakk pääsee ylös ja lähtee kovaa Toan perään, katsoen ensin selustansa.

Matoro tajuaa että edessäpäin on sivutunneli josta tulee pari Nazorakia. Jään Toa vilkaisee taakseen, hänen perässään on Skakdeja. Nazorakit ottavat sapelinsa ja keihäänsä, Matoro lähestyy ja miettii mitä tehdä.
Upea aika kehittää suunnitlema...
Mustavalkoinen Toa ottaa askelia sivuun, koulutetut vartijatorakat tietävät tämän merkitsevän syöksyä vastakaiseen suuntaan, heidän yli. Matoro ponnistaa ja hyppää.
Nazorakit heilauttavat aseensa heille opetetulla tavalla, ja niiden pitäisi lävistää yli hyppäävän Toan rintakehä. Ennekuin ne ehtivät tajuta, Matoro on hypännyt suoraan niiden yli, luolan seinää viistäen. Nopea aseenkorjausliike melkein osuu Matoroon joka laskeutuu ja ampuu jäätä nopeasti Nazorakjoukkoon.
Jään Toa jatkaa kiitoaan, toivoen putouksen luona olevan oven aukeavan sisältä.
Upeaa!, Matoro ajattelee kun näkee seinässä jonkinsortin skannerin, joka kysyy Klaanin tunnusta. Matoro asettaa jäsenkorttinsa lukijaan ja ovi aukeaa.
Putous näkyy suoraan hänen edessään.

"Hei, kiusankappale! Olet piiritetty!", Metorakk huutaa. Skakdijohtaja on pystähtynyt vajaan sadan bion päähän muutaman Skakdin ja Nazorakin kanssa. Matoro näkee teleskooppisilmällään ison ketjun Nazorakeja putouksen toisella puolella.
"Onnittelut, Gaggulabion kaveri.", Matoro aloittaa ivallisella sävyllä. Metorakk ei pidä nenäkkäistä vangeista.
"Te muistatte tämän päivän päivänä, jolloin melkein nappasitte Matoro The Blacksnow'n!", Matoro laushtaa, laukaisee ranteesta harppuunan ylöspäin, iskuhaka tarttuu kallioon ja Matoro vetäisee itsensä tyylikkäästi putousta ylöspäin, kadoten luolassa katsovien silmistä. heittäytyy ylhäältä kalliolle putouksen sivulle ja jäädyttää veden väliaikaisesti. Jään Toa lähtee, joskin märkänä, mutta erittäin pirteänä ja itsevarmana kalliolle. Nazorak-kehä pitänee kiertää.

Klaanin linnake

Troopperi istuu kahviossa ja hörppää kahvistaan. Hän miettii missä Matoro on. Yllättäen Hikka tulee hänen viereensä. Se kantaa suussaan samaista kiveä, jonka se löysi kukkuloilta. Troopperi vilkaisee kiveä. Hän vilkaisee sitä. Yllättäen hän huomaa sinä jotain.

Halkeama

Troopperi ottaa kiven käteensä tutkiakseen sitä.

Kuuluu ritinää. Halkeama kasvaa. Hikka ihmettelee vieressä.

"Ei se Hikan hampaista tule. Tämä on saanut kovempiakin iskuja" hän sanoo muistellessaan hetkiä natsitorakoiden kanssa tapellessaan Turagan majassa. Yllättäen kuuluu kova räsähdys. Kivi hajoaa sirpaleiksi. Kaikki kahviossa olijat havahtuvat ääneen. Räsähdys kuulosti erittäin voimakkaalta. Troopperi kerää sirpaleet lattialta ja menee Klaanin labraan.

Laboratorio

Valkotakkinen Matoran vilkaisee sirpaletta mikroskoopilla. Hän Viittaa Troopperille. Troopperi kurkistaa mikroskooppiin. Sirpaleessa näkyy pieni metallinkappale. Nopea zoomaus. Ei epäilystäkään. Se on pala Nazorakin veitsestä. Troopperi ottaa veitsen laukustaan, ja vilkaisee sitä. Kärjestä on lohjennut pala. Troopperi älyää, että jos pala veistä olisi katkennut häneen, se olisi ollut tuhoisaa. Troopperi antaa veitsen Matoranille ja sanoo:
"Tee tällä kokeita. Selvitä ainakin sen materiaali" Matoran nyökää, ja siirtyy töihin. Troopperi poistuu huoneesta miettien, mitä vaikutuksia samasta metallista taotut aseet voisivat aiheuttaa.