Järven läheinen laitos


Heti kun ääni oli kantautunut heidän korviinsa kuului humahdus ja paneelit seinissä ja mut laitteet lattioilla rupesivat rätisemään sähköä. Umbra tuskin ehti väistää purkausta hänen vieressään Gekon vetäistessä tämän pois tieltä.

”Nyt siis, mitä me oikein teemme?”, hän kysyi Umbran huohottaessa.
”Etenemme, varovaisesti. Yritämme sammuttaa tämän aparaatin”, Umbra vastasi.

Pienen hämähäkin hyppiessä seinän paljaita kohtia pitkin kaksikko eteni varovaisesti sähköisessä ympäristössään, Gekon suurin ongelma oli hänen märkä viittansa jota parhaillaan yritti kuivata. Silloin seinä heidän takanaan räsähti kiinni. ”Mikä naurutalo tämä on olevinaan?”, Umbra kummasteli.

Sitten pahin tapahtui. ”Mitä tuo lotina on”, Gekko kysäisi. ”Nyt. Juokse!”, Umbra huusi nähdessään vesivanan perässään. Fikou hyppäsi huonoja sattumuksia kohtaavan isäntänsä olalle. Sitten sähköt sammuivat ja tuli pilkkopimeää. Seinä heidän edessään sulkeutui jaVesimassa alkoi nousta.

”Ne koettelevat meitä”,Umbra sanoi hädissään pelon ja ihmetyksen välimuoto kasvoillaan.

Kaksikko nousi putkimaista rakennelmaa pitkin henkeään pidättäen ylöspäin. He tulivat uuteen huoneeseen, mutta vesi vain jatkoi nousuaan vääjäämättä, tila oli umpikuja, kaikki ulospääsy tiet sulkeutuivat. Quewa keräsi happea ja piti näin ystäviensä tajunnan toien mennessä hakkamaan seinää palasiksi, se petti ja edess odotti valtavan syvä putous suoraan alaspäin, jonka pohjaa ei näkynyt. Umbra oli saanut otteen jostain Gekon huuhtoutuessa suoraan alaspäin, toa tarrasi urhean matoranin jalkaan veden valuessa suoraan heidän päällensä.

”Kestä vielä hetki!”, Gekko huusi kun vesimassa oli repimässä matoranin otetta. Vesi massan mentyä Umbra nosti toan ylös painovoimavoimillaan. Edessä oli kuilu ja sen takana taas maata. Kaksikko hyppäsi sen yli Umbran juuri ja juuri yltäessä kaiteeseen. Josta valkoinen toa tämän nosti ylös.

”Nyt tämä pelleily saisi jo riittää.”, Gekko sanoi äreänä katsoen uuden käytävän päähän.

Kaksikko jatkoi matkaansa suureen saliin, se oli täynnä kahvoja ja vipuja. Edessä odotti lukittu ovi.

”Tämä alkaa tosissaan sapettamaan...”, Umbra olisi halunnut karjua tämän, mutta ei tehnyt sitä koska se olisi voinut laukaista ties mitä.

Bakmein mökin edustalla tapahtuva kaikkea muuta kuin tasaväkinen verilöyly



Vortixx-soturi huusi kuin teurassika lentäessään korkeassa kaaressa bambumetsän kätköihin. Samaan aikaan silmänsä menettänyt Ridhukk juoksi panikoiden ympyrää ainoastaan tullakseen raivoisan turagan hyppypotkun kaatamaksi.

Bakmei laskeutui ripeästi jaloilleen, kääntyi ympäri ja syöksyi silmät leiskuen seuraavan vortixxin kimppuun. Reptiliaani kiskoi tärisevin käsin esiin vyöllään roikkuneen tikarin ja iski sen vanhusta kohti. Bakmei suoritti kuitenkin vanhuksille hyvin epäominaisen liikesarjan, ilmestyi vortixxin taakse ja pian lisko-olio saikin huomata polvensa taittuvan aivan väärään suuntaan.

Bambujen sekaan lentänyt vortixx ilmestyi takaisin taistelutantereen laidalle ja kiskoi vuorostaan aseensa esiin. Vortixx heilautti massiivisella painolla varustettua ketjua muutaman kerran päänsä yläpuolella ja heitti sen sitten turagaa kohti.

Se oli huono idea. Bakmei karjaisi, tarttui kiinni ilmojen halki kiitävästä painosta ja lähti juoksuun. Kaikin puolin virheettömän kierrepotkun päätteeksi turaga kietaisi ketjun muutaman kerran vortixxin kaulan ympäri ja alkoi kuristaa.

Kuului muutama korahdus. Vain muutama.

Tikarin kera hyökännyt vortixx oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut vääntämään jalkansa edes jossain määrin luonnolliseen asentoon, ja liskomies olikin valmis uuteen epäonnistumiseen. Bakmei oli tästä hyvin tietoinen, eikä aikaakaan kun vanhus pieksi itseään monta kertaa pidempää mustaa olentoa mitä mielikuvituksellisimmilla liikesarjoilla. Lopulta vortixxin lihakset pettivät ja olio rojahti maahan.

Turaga Bakmei nauroi ja heilautti viiksiään.

[spoil]JOKA PELÄTYN KUNG FU:N TAITAAAAAAAAAAA...[/spoil]

Bio-Klaanin linnake

Pitkä käytävä tuntui lohduttomalta pelon vallassa oleville Matoralaisille. Hans ja Plaploo kuulivat kaiuttimien oudon äänen yhä selkeämmin. Mutta missään ei tuntunut olevan ketään, jolle lyhyt kaksikko olisi voinut valittaa asiasta.

Plaploo oli kuitenkin saanyt älynväläyksen. Hän oli hakenut sähköinsinööriystävänsä Jarpin auttamaan lähetyksen alkuperän selvittämisessä. Nyt tämä painovoiman Matoralainen kykki seinässä olevan avatun luukun vieressä, ja tökki sitä työkaluillaan.

Hermostuneina ympärilleen katselevat Hans ja Plaploo spekuloivat äänen lähdettä odotellessaan toverinsa työntekoa.
"Siinä on selvä rytmi. Mitä se merkitsee?"
"En tiedä. Kenties se on jonkinlainen Nazorakien koodi?"
"...mutta, silloinhan ne olisivat jo päässeet käsiksi viestintälaitteistoomme!"
"Kamalaa! Mutta, mitä muutakaan tuollainen rytmi voisi merkitä?"


Bio-Klaanin linnake, sairasosasto

Snowie makasi vuoteessa jo toista päivää ja rummutteli sormillaan lakanaa. Kupe oli vaatinut häntä vuodelepoon parasiitin revittyä hänen rintakehänsä auki. Omituisen anatomiansa vuoksi Snowie oli melkoisen hyvässä kunnossa, mutta lepo teki kieltämättä hyvää. Eikä aikakaan ollut käynyt pitkäksi: Tawa oli käynyt kuuntelemassa tarkan selostuksen matkan kulusta, ja Kepe oli ollut pitämässä seuraa. Lisäksi Snowie oli saanut viettää aikaa lemmikkinsä Napon kanssa. Ja olihan niitä vierailijoita muutenkin käynyt.

Nyt lumiukko kuitenkin nautiskeli omasta rauhasta, ja pötkötteli vuoteessa. Ja odotteli tilaamaansa voileipää, rentoutuminen teki nälkäiseksi.

Rozum

Pitkän ajan päästä Klaanilaiset ja piraatit huomasivat jotain kaukaisuudassa. Se näytti pieneltä metalliselta vajalta. Matoro ja Äks toivoivat, että se oli Itrozin laboratorio, sillä he olivat saanet tarpeekseen Notfunin jaaritteluista, hänen vanhasta kaveristaan, Kolmisilmä-Petestä, jolla oli puukädet ja koukkujalat. He juoksivat nopeasti vajalle.

"Sanoinko muuten, että sillä oli karits- Onko se aarre?", Notfun kysyi, kun huomasi, että kaikki alkoivat juosta.

Klaanilaiset tulivat ensimmäisinä pieneen metalliseen vajaan. Vajasta oli vain yksi sinä pystyssä. Vajassa oli yksi metallinen pöytä, jossa oli vähän papereita ja kansioita. Oli myös 2 kaadettua kaappia ja yksi pystyssä. Xxonn ja Matoro alkoivat kiivaasti käydä läpi kaikkia kaappeja ja kansioita ja lukivat kaikki paperit.

"Tässä ei ole mitään Nimdasta", Matoro sanoi huolestueena, etsimisen jälkeen, "Ei yhtään mitään!"

Äksä potkaisi pystyssä olevan kaapin nurin, turhautuneena.

"Onko siellä aarretta?", joku piraateista sanoi.

"Kultaa?"

"Rahaa?"

"Rommia?"

"Ei mitään! Täällä ei ole yhtään mitään", Matoro sanooi piraateille huolestuneena. Hän oli huolestunut osittain siksi, että piraatit varmaan tappaisivat heidät ja siksi, koska he olivat raahanneet itsensä moniatuhansia kilometrejä, turhan takia.

"Yarr! Eikö aarretta?", joku piraateista huudahti raivostuneena.

"He huijasivat! Tapetaan heidät!"

Piraatit alkoivat saartaa kahta Klaanilaista, uhkaavan näköisinä.

"Odottakaa vähän. Kylä me se aarre löydetään", Matoro sanoi.

Xxonn oli aikomassa ampua piraatteja tykillään.

"Äks!", Matoro kuiskasi hänelle.

"Mitä muuta ehdotat?", Xxonn kysyy vihaisesti.

"Suostutetaan vain nämä brutaalit pir-",Matoro ei saanut lausettaan loppuun, kun hänen takaraivoonsa osui jokin ja hän putosi maahan.

"Hemmetti", Matoro kuiskasi. Hänet oli melkein lyöty tajuttomaksi ja hän oli osunut johonkin kovaan.

"Odottakaa!", Jään Toa huusi, ennenkuin hänet ehdittiin taas lyödä teräslapiolla, "Me löydetään se aarre kohta. Kunhan ette tapa meitä, okei?"

"Okei", Notfun sanoi, "Annamme teille pari kuukautta etsintä-aikaa. Ei enempää!"

Piraatit lähtivät kauemmas Klaanilaisista.

"Mitä hemmettiä?", hän ihmetteli, mihin hän oli otsaansa kolauttanut. Hän näki jotakin metallista. Hän ravisti pois hiekan. Se näytti joltain kahvalta, joka tuli maasta. Xxonn tuli lähemmäs.

"Sattuiko sinuun?", hän kysyi ja nosti Toan.

"Vähän", Matoro vastasi. Äksä huomasi, kuinka hän veti jostain metallisesta kahvasta.

"Annas kuin minä autan", Äks sanoi ja tarttui kahvasta ja alkoi vetää. Kun he saivat melko painavan puuneliön ylös, he näkivät, että siellä oli portaita, jotka johtivat maan alle.

"Mitä siellä on?", Notfun kysyi, kun huomasi Klaanilaiset, "Rommiako?"

Piraatit tulivat lähemmäs.

"Mitä siellä on?", piraatit kysyivät.

Kaksi Klaanilaista menivät alas. Alhaalla oli sitten ovi. Matoro aukaisi oven.

"Näyttää olevan Makuta Itrozin laboratorio", hän vastasi, "oikea Makuta Itrozin laboratorio"

Veljeskunnan saari, Bakmei

Valkea vanhus istahti seesteisesti pöytänsä ääreen, kaatoi itselleen uuden kulhon riisiä ja jatkoi ateriointia oikein tyytyväisenä. Yksi liskopiruista oli päässyt pakoon, mutta saipahan mokoma opetuksen.

- - -

Ridhukk juoksi lujaa. Vortixxin pitkät kintut mahdollistivat todella ripeän etenemisen saaren vehreässä viidakossa, joskin ajoittain juurikin tiheä kasvillisuus tuotti pienoisia ongelmia. Pitkän tovin juostuaan Ridhukk pääsi kuitenkin rannalle.

Rannalla Vortixxia odotti vanha, joskin jykevä, moottorivene. Mustan olennon yllätykseksi veneen luona oli väkeä.

"Mikssi olette täällä?", Ridhukk kysyi astellen uupunein askelin veneen luona odottavan kahden hahmon tykö. Näistä toinen, vihreä Toa, vastasi:
"Sillä ei ole merkitystä. Missä kumppanisi ovat?"
"He... Ssaivat ssurmansa."
"Te siis löysitte..?""
"...emme."

Ilman Toa tuijotti Ridhukkia tuimasti.

"Minähän varoitin vanhuksesta."
"Sse ei ollut mikään turaga. Sse oli hirviö!"
"Typerys."

Vortixx ei pitänyt Toan ylimielisestä asenteesta. Ridhukk oli kuitenkin elämänsä aikana oppinut, että ruokkivaa kättä ei tullut purra. Tästä johtuen liskomies päätti pysyä vaiti.

Iltahämärä oli jo pitkän aikaa laskeutunut saaren ylle ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Vihreä Toa ja tämän toveri katselivat taivasta hieman huolestuneen oloisina.

"Toden totta", Toa sanoi, muttei selvästikään Ridhukkille. "Se on liikkunut."
"Ja huomaatkos minne", vastasi toinen hahmo, joka paljastui hetken kestäneen tarkastelun jälkeen myös Toaksi. Ridhukk ei voinut olla huomaamatta, että Toan raskaassa äänessä ja pohjattomissa silmissä oli jotain varsin väärää.

Toa-kaksikko hyppäsi moottoriveneeseen ja pian ilman Toa käynnisti sen moottorin. Ridhukk seurasi tilannetta hetken hölmistyneenä, kunnes avasi suunsa.
"H-hei! Mitä te..!?! Vene! Sse on minun! Ja entäss makssu?!?"

Ilman Toan kädestä singahtanut elementti-isku heitti silmäpuolen vortixxin kumoon samalla kun moottorivene lähti matkaamaan pitkin pimeää merta.

Bio-Klaanin linnakkeen pihamaa

Maa rapisi Snowien jalkojen alla. Ilma oli harmaa ja navakka tuuli puhalsi meren suunnasta. Jo muutama päivä oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt sairasosastolta. Nyt hän oli tullut kävelylle rakkaalle Klaanin pihamaalle, ja seurasi hiekkatietä kohti muurissa olevaa porttia.

Lumiukon vierellä kulki pieni tumma sammakkorahi, Napo. Se viipelsi valkoisen isäntänsä rennon letkeään askellukseen verrattuna suorastaan hyperaktiivisesti, loikkien suuntaan ja toiseen ja nuuhkien jatkuvasti ympäriinsä.

Snowman oli tuntenut mielensä harvinaisen kevyeksi muutaman päivän parasiitin poistumisen jälkeen. Ja vaikka hän olikin taas oma positiivinen itsensä, sai sotatila hänetkin hieman tavallista synkemmäksi. Oli vaikea ymmärtää, kuinka muutama kahvion vakioasiakas ei enää viettänytkään aikaansa lämpimän kupposen ja hyvien juttujen parissa, vaan mullan alla. Snowie ei ollut Klaanissa hautajaisten aikaan, ja häneltä oli kestänyt aikansa oppia, kuinka moni Klaanin asukas olikaan menettänyt henkensä "Kuoleman Rautaisen Pataljoonan" nimityksen saaneiden metalliolentojen hyökkäyksessä.

Portille saapuessaan Snowie otti ottanut Napon syliinsä. Tiukennetut turvatoimet saivat muurin vartioasemalla toimivat Matoralaiset hermostuneiksi, eikä lumiukko tahtonut tehdä heidän työtään enää yhtään vaikeammaksi villisti ryntäilevällä lemmikillään.
"Moi tyypit", Snowman tervehti tuntemiaan Matoralaisia, jotka isuivat muuriin kiinnitetyssä kopissa.
"Sinun täytyy näyttää jäsenkorttisi", vastasi oudon jännittyneen kuuloinen vartijamatoran.
"Hm? Kyllähän sinä minut tunnet. Sitä paitsi olen vain menossa kävelylle, et kai sinä sitä varten-"
"Uusi protokolla. Meidän täytyy pitää kirjaa menijöistä ja tulijoista."
"Jaa, no, öh. Kait tuo kuulostaa ihan fiksulta", Snowie totesi, ja näytti pientä korttia virkailijalle.
"Kiitos."

Lumiukko jatkoi kulkuaan lievästi menosuuntaan viettävää hiekkatietä pitkin, ja kumartui laskemaan lemmikkinsä maahan. Snowie ja Napo lähtivät talsimaan kohti metsää.

Kyseinen Snowmanin mieluisin kävelyreitti alkoi Klaanin pihamaalta, jatkui portti neljän kautta koukaten metsään ja lopulta päättyi linnakkeen yhteydessä olevan Matoran-asutuskeskuksen satamaan.

Snowie oli kulkenut polun lukemattomia kertoja läpi, ja tunsi sen kuin omat taskunsa. Tällä kertaa häntä kuitenkin odotti suuremman luokan yllätys, kun hän askelsi puiden katveesta kivikadulle metsäetapin loputtua.

Rauhaisan lahden laituripaikat olivat kaikki täynnä, ja meressä kellui laivoja pilvin pimein. Kadut olivat tungokseksi asti täynnä kiiresiä Matoralaisia, Toia ja jopa Vortixxeja ja Steltiläisiäkin. Lisäksi melkein kaikki kadunkulkijat olivat aseistautuneita, mikä oli noin sadan prosentin lisäys aseistautuneespitoisuudessa normaaliolosuhteisiin verrattuna.

Hämmentynyt Snowman pysäytti ensimmäisen ohikulkevan Matoralaisen.
"Eh, miksi täällä on näin paljon ja hampaisiin asti aseistautunutta porukkaa?"
Punainen, silkkiseen kaapuun pukeutunut hahmo katsahti yllättyneenä Snowieta kohti kantamansa tavaralastin takaa.
"Hm? Tällaistahan tämä on ollut jo varmaan viikon. Bio-Klaanin sakki on ruvennyt satsaamaan aseisiin varmaan kuusinkertaisesti edelliseen verrattuna. Lisäksi lääkintätarpeiden, panssareiden ja jopa palkkasotureiden kysyntä on kasvanut melkoisesti, joten luonnollisesti me asiamme osaavat kauppamiehet tuomme tuotteemme tänne tarjolle. Olen itse toiminut täällä Kanoka-kauppiaana jo kaksi viikkoa putkeen, ja voin kertoa, voittoa pukkaa. Eipä huvittaisi kuulua tuohon Klaanin lössiin, taitaa tulla raukoille köyhät ajat, kun kaikki tämä valuutta virtaa taskuihimme."
Snowman oli jo nostanut sormensa valmiiseen keskeyttämisasentoon, mutta Matoralainen jatkoi madaltaen ääntään.
"Ja mitä tähän aseistukseen tulee, niin sana kiertää. Skakdien, Zyglakien ja Nazorakien aluksia kaikkialla. Joku väittä nähneensä Makutan kaleerin! Ei tarvitse olla kartanon terävin pihvi ymmärtääkseen, että taisteluita syttyy. Pian. Meidän kauppiaiden täytyy olla varmoja, että pääsemmä turvallisesti pois, kun mähinä alkaa."
Snowie ei ollut oikein samoilla linjoilla lipevän Matoralaisen kanssa, mutta kiitti kuitenkin tiedoista, ja jatkoi kävelylenkkiään.

Rozum, maanalainen laboratorio

Metalliset portaat kumisivat etummaisena kulkevan Jään Toan alla. Hän tähyili eteenpäin yökamerallaan. Luukusta tuleva valo ei valaissut paljoa.

Paikka oli aivan makutamainen. Matoro tunnisti sieltä samoja laitteita mitä oli nähnyt Manun käytössä. Monensorttisia jähmetysputkia, kemikaaleja, outoja tutkimusvälineitä. Matoron silmät osuivat öljylamppuun pöydällä.
"Onko teillä tulta?" Matoro kysyi. Ääni oli häiritsevän kova pimeässä paikassa.
Jardirt heitti tulitikkuaskin.
Lamppu syttyi kahden yrityksen ja palaneiden näppien jälkeen. Pian lepattava valo näytti monia muitakin öljylamppuja, joita alettiin sytyttää.

Klaanilaiset katselivat laboratoriota mielenkiinnolla. Ensimmäinen huone näytti varsin tavalliselta laboratoriolta, sellaiselta missä luotiin raheja. Pitkillä pölyttyneen valkoisillä pöydillä oli riveittäin erilaisia pulloja kirkkaine aineineen.
Äks huomasi sivuoven ja koitti avata sitä. Lukittu avi oli pian maassa vahvan Klaanilaisen potkaistua sen auki.

Kun Martti astui seuraavaan huoneeseen, ensinäky oli erikoinen. Vähempään tottunut Äks oli kauhistunut.

Suuressa, läpinäkyvää nestettä täynnä olevassa lasipurkissa leijui sinikultainen Matoran ilman naamiota. Matoranin otsa oli auki ja aivot näkyivät selvästi.
Jokin johto kulki päästä aparaattiin säiliön vieressä.

"Pidin Itrozia vielä vähän aikaa sitten sivistyneenä", Matoro sanoi hiljaisuuden jälkeen.

Joku merirosvoista löysi kaapista 90-prosenttista alkoholia.

Äks asteli eteenpäin hieman järkyttyneenä, pidellen öljylamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän pyrki välttämään matoraniin katsomista.

Toinen huone oli selvästi enemmän erikoistuneelle tieteelle. Seinillä roikkui kuvia aivoista ja hermoista ja useita aivoja näkyi säilöttynä lasipurkkeihin. Toisaalla oli erikoisia käyriä ja monituisia laitteita, joiden toiminta oli lakannut aikaa sitten.

Matoro penkoi yhden pöydän laatikostoja. Hän löysi lukuisia tutkimuksia mielestä, unista, muistista, tunteista ja ajattelusta yleisesti.
"Todella mielenkiintoisia tutkimuksia", hän puhui itsekseen. Viimein hänen silmiinsä osui papereita otsikoituna "mielensisäiset iskut".
Hän napapsi koko nipun pöydälle.
"Äks, täällä on jotakin", Matoro ilmoitti. Punahopea Klaanilainen tuli nopeasti selkäpiitä karmivien koeputkien luota. Hänkin alkoi selata paperia.

"Tässä on jotain Nimdasta", Äks kertoi. Hän veti paperin Matorolle.
Matoro katsoi.

Pitkän tutkimuksen jälkeen mitään Nimdan sijainnista ei ollut löydetty.
"Eihän tämä ole mahdollista", Matoro valitti iskien paperinipun pöytään.

"Tyypit, unohtakaa se litku! Täällä on ysikasia!" joku piraateista huuteli löydettyään yhdestä kaapista vielä väkevämpää alkoholia.

"... hei, olettehan tietoisia että laboratoriossa käytetty alkoholi ei ole tarkoitettu juotavaksi?" Matoro hihkaisi naapurihuoneesta.

Hiljaisuus.

Yhtäkkiä laboratorion katossa olevasta kaiuttimesta alkoi kuulua kohinaa. Aavemaista, syvää kohinaa.
Paikassa jossa ei ollut sähköjä.

"Te etsitte ratkaisuja itseänne suurempiin asioihin", kuului ääni kaiuttimesta.
Kuuntelijat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä.
"Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Te ette saa lopullista salaisuutta selville"
Tässä kohtaa Matoro tajusi olennon Itroziksi.
Miten ajat sitten kuollut Makuta puhui nyt kovaäänisistä ilman sähköä.
"Te ette ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa..."

"Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase"

Nuo sanat kaikuivat metallirakenteisessa kellarissa pitkään kahinan tauottua.

Zakaz
Mökin etupiha

"Skanneri. Päälle."
Muakojen elintoiminnot olivat pysähtyneet. Jotain positiivista oli kuitenkin siinä, että ne eivät olleet kärsineet kovin kauaa.
"Skanneri. Pois."
Guardian kyykistyi maassa makaavien kissaeläinten tasolle ja sulki niiden suuret silmät käsillään. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään. Sininen skakdi nousi seisomaan ja kääntyi kohti pientä puuhökkeliä. Noustessaan pystyyn vauhdikkaasti Guardian koki päänsärkynsä voimistuvan sietämättömäksi. Vielä vähän raukeana kaatuessaan saamastaan tällistä vartija hieroi otsaansa voimakkaasti vähentääkseen kipua.
Guartsun, Warrekin ja Manun kolmikko lähti astelemaan kohti puumökkiä, jonka ovi oli juuri auennut nähtävästi itsestään. Aavikon hiekkadyynit alkoivat loppua ja maasto muuttui kuivaksi aroksi, jolla kasvoi muutama nyivettynyt ruohomätäs.
Vuosikymmenten syömä puumökki seisoi kuivalla maaperällä huteran näköisenä. Jos mökin puisilla seinillä oli joskus ollut pienikin kerros maalia, ajoittaiset hiekkamyrskyt olivat tehneet siitä selvää. Tummanruskeat, epävalmiit puulaudat näyttivät siltä kuin rakennus olisi selviytynyt vähintään yhdestä tulipalosta.

Puumökin avonaiseen oviaukkoon käveli hahmo. Hahmo oli skakdi, mutta se oli hieman hoikempi kuin yksikään Manun matkalla näkemistä skakdeista. Skakdin astuessa polttavaan auringonvaloon oli nähtävissä, että se oli naispuolinen. Tämä skakdi oli väriltään jonkinlainen harmoninen sekoitus ruskeaa ja oranssia, mutta sen pitkä harja oli kokonaan punertavampaa oranssia. Skakdin kaulan ympärillä oli punainen huivi ja hänen leuassaan oli pieni taisteluarpi. Käsissään naispuolinen skakdi piti jykevää harmaata ja pitkäpiippuista sisällissodan kivääriä.
"Warrek", Zaiggera sanoi happamasti ilme mahdollisimman neutraalina.

"Luutnantti!" Warrek sanoi hymyillen leveästi koko hammasrivistölläni. "Näytät yhä yhtä ihastuttavalta kuin aina!"
Jykevä aseen laukeamisen ääni täytti ilman. Kukaan ei ollut ehtinyt edes huomata Zaiggeran painaneen kiväärin liipaisinta, mutta aseen piipusta leijaileva savu viesti muuta.
Luoti oli osunut täsmälleen millimetrin tarkkuudella Warrekin oikean jalan varpaiden välissä olevaan aukkoon. Se oli heittänyt kuivaa, savuavaa maa-ainesta useampaan suuntaan ja teki Warrekin varpaiden välissä olevaan kuivaan maahan huomattavan reiän. Kellertävä skakdikenraali ei ollut liikahtanut mihinkään suuntaan, mutta ei ollut helppo sanoa, oliko hän kangistunut kauhusta vai jättänyt koko ammuksen kokonaan huomioimatta. Warrekin kasvoilla oli edelleen sama typerä hymy kuin ennen osumaa.
"Äbbäbäb", Warrek sanoi.

"Olet minulle velkaa, kenraali", Zaiggera sanoi tyynesti, "nyt jo toisen kerran."
"Äbbäb. Kiitos, kulta."
"Kappas", Zaiggera sanoi kääntäen päänsä kohti Guartsua ja kävellen kohti kolmikkoa. "Kukas se siinä." Zaiggera sanoi tämän enemmänkin hämmästyksestä kuin ilosta.

"Hei, Zaiggera", Guardian sanoi ja väänsi kasvoilleen pienen hymyn. "Kiva nähdä pitkästä aikaa."
Zaiggera nyökkäsi hitaasti ja avasi suunsa. "Tuhlasin kolme luotia takianne säälittäviin palkkatappajiin."
"Tiedän", Guardian sanoi vaatimattomasti. "Kiitos."

"Hetkinen", Manu sanoi äkkiä. Ruskeanoranssi skakdi ei vaikuttanut nauttivan kaapua käyttävän muukalaisen keskeytyksestä, mutta antoi tämän puhua loppuun. "Kolme", Manu sanoi toistaen Zaiggeran sanoja. "Noita raatoja on viisi. Laskit varmaan-"
Zaiggera päätti keskeyttää makutamaisen olennon tällä kertaa. "Kolme luotia."
Manun silmät laajenivat ja hän vilkaisi liikkumattomana hiekassa lojuvaa ruumiskasaa äärimmäisen hitaasti vielä kerran. Makutan kunnioitus skakdiluutnanttia kohtaan nousi huomattavasti.

Zaiggera kääntyi kohti mökkiänsä pitäen kivääriään silti uhkaavassa valmiusasennossa. "Tulkaa sisälle", hän sanoi vaiteliaasti. Makuta Nuin, Guartsun ja Warrekin muodostama kolmikko epäröi hetken ennen kuin he astelivat yksi kerrallaan Zaiggeran perässä. Warrek käveli innokkaimpana ensimmäisenä.

* * *

Puuhökkeli oli sisältä jopa ankeampi kuin ulkoa. Minkäänlaisia väliseiniä ei ollut ja kaikki oli käytännössä osa samaa tilaa. Pieni pöytä täytti tilan keskiosan ja sen ympärillä oli huteria jakkaroita. Huoneen perällä oli tiskiallas, jossa oli sameaa vettä ja heikosti vaappuva kasa likaisia lautasia ja juomakuppeja. Muutama likainen ja säröinen juomalasi houkutteli kärpäsiä. Tiskialtaan vieressä oli aukko huoneen katossa, josta roikkui alas pienet köysitikkaat mökin yläkerrokseen.
Huoneen toisessa päässä oli pieni pedattu sänky. Sängyn vieressä oli vanha lipasto, josta pullotti erilaisia papereita ja vaatteita. Zaiggeran sängyn alla vaikutti olevan jotain kättä pidempää ja pieni pahvilaatikko, jossa oli kiloittain luoteja ja zamoreja.

Warrek, Manu ja Guardian istuivat pöydän ympärillä hiljaisina katsellen vaatimatonta asuntoa. Zaiggera seisoi hiljaa tiskipöydän edessä ja etsi sen kaapeista jotain.
"Otatteko teetä?" hän sanoi melkein kuiskaten.

"Öhm?" Guardian sanoi. Hän oli keskittynyt hetkeksi tarkkailemaan pöydällä olevaa mustavalkovalokuvaa, jossa Zaiggera seisoi sotilasrivissä toisen, tuntemattoman skakdiluutnantin kanssa. "Joo. Kiitos, otan kyllä."
Zaiggera kääntyi ympäri ja yritti näyttää kiinnostuneelta. "Kenraali, entä sinä?"
Edelleen typerästi hymyilevä Warrek havahtui hetkeksi. "Ei missään nimessä. Onko sinulla viskiä?"
Zaiggera huokaisi ja pyöritti silmiään. "Sinä senkin vanha juoppo."
"Minusta sinäkin olet ihana", Warrek sanoi hekotellen itsekseen. Zaiggera vaihtoi taas aihetta välittömästi ja puhutteli nyt Manua ensimmäistä kertaa.
"Muukalainen, kelpaako tee?"
"Kyllä, tietenkin!", makuta sanoi osittain yllättyneenä. Guartsu kääntyi kohti Manua ja näytti hämmentyneeltä.

"Sinä olet makuta, joka suostui teekutsuille", Guardian sanoi epäuskoisena painottaen jokaista sanaa aivan yhtä voimakkaasti.
"Hei", Manu sanoi puolustavalla äänensävyllä. "Tee on hyvää."
"Niinpä...kai", Guartsu sanoi hitaasti. Warrekilla ei ollut näemmä tähän lisättävää eikä hän edes näyttänyt huomanneen Manun ja Guartsun puhetta. Hymy ei ollut poistunut skakdikenraalin kasvoilta. Hän nautti tämänhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti. Kaunis, terävähampainen nainen. Huomattavasti erilaisia ampuma-aseita.
Jos jossain kaapissa olisi ollut vielä viskiä, Warrek olisi löytänyt jo henkilökohtaisen taivaansa.

Zaiggera käveli hetken päästä pöydän luo kädessään kaksi teekuppia ja pieni lasillinen vettä, jonka hän ojensi Warrekille. Kenraali ei viitsinyt valittaa vaan joi vetensä yhdellä hörpyllä. Zaiggera istui pöydän päähän ja katseli hiljaisena, kun Manu ja Guartsu joivat teetään hitaasti. Hiljaisuus oli jokseenkin piinaava ja kävi selväksi, että Zaiggeralla ei ollut usein vieraita. Guardian yriti herättää keskustelua epätoivoisesti.
"Ai joo, voisin esitellä teidät kaksi", hän sanoi osoittaen Manua ja Zaiggeraa. "Luutnantti Zaiggera, Makuta Nui." Naispuolinen skakdi vilkaisi Manua hetkellisesti ja kohotti kulmaansa.
"Päivää vain", Manu sanoi teekuppi suulla ja heilautti kättään.
"Kappas", Zaiggera sanoi. "Et ollut vain tosi ruma Toa. Huhut olivat näemmä totta. Oikea makuta."
Zaiggera pyöritteli pientä luotia pöydällä sormellaan. "Olen kuunnellut huhuja. Nektann kuulemma haluaa kiinnittää 'sen skarrararin juopon', 'viimeisen vartijan' ja 'klaanilaismakutan' päät seinälleen. Kuuli teistä joltain baarikärpäseltä, joka oli menettänyt puolet hampaistaan."

"Vau", Warrek sanoi ylpeällä äänensävyllä. "Uutiset liikkuvat vauhdilla."
"Niinpä niin", Zaiggera sanoi. "Tuo äskeinen aavikkorottalauma ei ollut mitään. Niitä on tulossa kuulemma paljon enemmän."
"Minkälaisista luvuista olet kuullut?" Guartsu kysyi vanhalta sotatoveriltaan.
Naispuolinen skakdi oli hetken hiljaa ja tuijotti laudoilla peitetystä ikkunasta ulos. "Puhuivat pataljoonasta. Nektann on oikeasti vihainen."
Warrek naurahti, mutta hänen ilmeessäni oli pieni hiven vihaa. "Se pätkä ja sen armeijat. Antaa tulla vain."

Zaiggera silmäili entistä kenraaliaan pitkään. "Kenraali. Teidän täytyy oikeasti kadota maasta."
"Miksi haluaisin poistua täältä?" Warrek kysyi kiilto silmissään ja hymy suullaan.
"Kenraali, kaikella kunnioituksella. Ammun sinut, jos et ajattele omaa turvallisuuttasi."
Warrekin hymy pieneni. Zaiggeran logiikka oli jälleen pettämätöntä.

"Zaiggera", Guardian sanoi väliin. "Ongelma on se, että minulla oli oikeatakin asiaa sinulle. Tämä on pakko tehdä nyt."
"Mikä?" Zaiggeran kysymys sai melkein välittömästi vastauksen, kun Guardian laski hiiltyneen ja rikkinäisen Vartija-kiväärin puiselle pöydälle. Tärähdys heilautti epätasaisella pohjalla olevaa pöytää ja sai teekupit melkein putoamaan reunoilta alas. Zaiggera katsoi Feterran plasman runtelemaa kivääriä pitkään.
"Näitä on vain yksi", naispuolinen skakdi sanoi tyytymättömänä. "Mitä skarrararria sinä olet mennyt tekemään?"

Manu ja Guartsu katselivat toisiaan hetken pohtien yhdessä, kuinka paljon heillä olisi Klaanin nimissä lupa kertoa. Manu ehti avata suunsa ensiksi.
"Vähän pitkä juttu."
Guardianin suu oli ammollaan, mutta hän ei keksinyt mitään sanottavaa. "Niin. Kuitenkin. Sinähän osaat korjata noita."
Zaiggera kohautti olkapäitään. "Yleensä pitäisi olla jotain korjattavaa", hän sanoi kylmästi. "Tästä ei ole paljoa jäljellä."
"Onhan sinulla edes varaosia?" Guartsu kysyi hiljaa, toivoen parasta.
"On, mutta olisi tehokkaampaa rakentaa kokonaan uusi", Zaiggera sanoi koputtaen rikkinäistä kivääriä. "Entä jos minä vain sulatan tämän."

Guardian nousi pystyyn niin nopeasti, että hänen jakkaransa kaatui. "Et." Sinisen skakdin kasvoilla oli poikkeuksellinen määrä ärtymystä. Zaiggera suorastaan yllättyi.
"Vartija", hän sanoi. "Tiedän, että kivääri on sinulle kunnia-asia, mutta ymmärrä, että se on vain metal-"
Guardian keskeytti Zaiggeran pamauttamalla nyrkkinsä pöytää vasten. Warrek hätkähti ja Manu tarttui vauhdikkaasti teekuppiinsa, että se ei olisi pudonnut. Zaiggeran silmät laajenivat. Guardian hengitti raskaasti.
"Se ei ole metallia. Se on Roqcen kivääri."

Zaiggera vaikeni. Warrek vaikeni. Manu oli entistä hämmentyneempi, mutta joi teensä. Zaiggera nosti kivääriä varovaisesti ja katsoi sitä merkillisesti. Sitten hän katsoi Guardiania pitkään silmiin. Sinisen skakdin silmissä oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niissä sitten sodan.
Zaiggera avasi suunsa, mutta epäröi sanavalintansa kanssa hetken. Sitten hän ymmärsi.
"Siinä kestää kaksi tuntia", Zaiggera sanoi vaimeasti ja antautuvasti. "Makuta, tule ylös. Saat auttaa."
Manu nyökkäsi. "No, miksei." Hän nousi tuoliltaan ja vilkaisi hetkellisesti Guartsun silmissä vellovaa raivoa ja epätoivoa ennen kuin seurasi Zaiggeran hitaita askelia kohti köysitikkaita, jotka veivät pienen mökin yläkerrokseen.

Guardian hengitti yhä raskaasti. Vähäinen viha alkoi väistyä hänen kasvoiltaan ja hän laskeutui takaisin tuolilleen. Sininen skakdi nojasi kyynärpäillään pöytään pitäen kiinni päästään käsillään. Hän tuijotti pöydän pintaa ja oli hiljaa.
Warrek istui Guardianin vieressä ja tuijotti valokuvaa Zaiggeran pöydällä, mutta ei varsinaisesti keskittynyt siihen.
"Sinä siis pidit sen, eversti", hän sanoi. "Kaikki se puhe siitä, että tuo pyssy on 'toiseksi vanhin ystäväsi'. Heh." Warrekin kasvoilla kävi pieni alakuloinen hymy.

Vahtikoira. Hymyä huuleen.

"Minä lupasin hänelle", Guardian sanoi käsiensä välistä. "Lupasin hänelle, että vahtisin hänen selustaansa."

Warrek ei keksinyt vastausta. Hän päätti siis vain kuunnella.

"Koko Zakaz on vain yksi hemmetin peili", Guardian kuiskasi puoliksi itselleen. "Peili, josta näen kasvot, joita en halua katsoa."

"Eversti", Warrek sanoi tiukasti. "Nosta pääsi. Olin väärässä suhteesi. Sinä et ole kadottanut juuriasi, sinähän skarrarar vieköön kannat niitä mukanasi. Et sinä ole heikko."
Warrek henkäisi syvään. "Sinä katsot menneisyyttäsi silmiin joka päivä. Sinä haluat unohtaa, mutta et unohda. Sinä et vain kävele tavernaan, tilaa tuoppia ja unohda maailmaa. Sinä muistat, eversti, ja se on tärkeää."

Warrek katsoi pöydällä olevaa valokuvaa hetken. Hän tiesi, kuka Zaiggeran vieressä seisoi, mutta muistot sumenivat joka päivä. Oli liian vaikeaa ajatella. Liian tuskaisaa.
"Olisinpa minä yhtä rohkea. Muistamaan."

Bio-Klaanin linnoitus

Ne unet alkoivat vähän aikaa Xia-reissun jälkeen.

Aluksi ne kävivät normaaleista painajaisista. Kuten joka ilta, Kapura sinäkin iltana raahautui sänkyynsä vietettyään aikaa Klaanin kirjastossa käyden sivistyneitä väittelyjä kahviossa. Mutta se kerta oli erilainen.

Vaikka hän ei viime aikoina ollut nukkunut kovin hyvin, Kapura muisti unistaan yhden asian: Ne eivät olleet tällaisia.

Kapura ei nähnyt mitään. Vain pelkkää pimeyttä Se tosin saattoi olla luonnollista unelle, eikä hän kiinnittänytkään siihen juuri mitään huomiota. Muutama painajainen kai kuuluisi asiaan traumaattisten Yö Kauhun ja Xia-reissun jälkeen, eikö vain? Mutta kun aamu läheni, uni yhtäkkiä muuttui.

Vieläkään Kapura ei erottanut mitään, mutta tuttu ja turvallisen oloinen pimeys rakoili. Sieltä täältä erottui hetken verran häivähdys punaisen tai oranssin sävyä. Mutta Kapura ei välittänyt, ja huomasi aamulla herätessään, että vaikka unet eivät varsinaisesti olleet rentouttavia, hänestä tuntui kuitenkin mukavan levänneeltä.

Seuraavana yönä uni oli taas erilainen. Kapura näki tutun pimeyden ja säännölliset punaisen ja oranssin välähdykset. Mutta jokin oli erilailla.

Jostain selittämättömästä syystä Kapura tunsi suunnatonta pakokauhua ja myöhästymisen tunnetta. Kapura pinnisti muistiaan, mutta ei yhdistänyt kumpaakaan tuntemusta mihinkään unta muistuttavaan tapahtumaan. Toki Yö Kauhu ja Xia-retki tarjosivat ison annoksen pakokauhua, mutta uni tuntui erilaiselta.

Yön jatkuessa myöhästymisen tunne tuli yhä suuremmaksi. Kapura hieman muisteltuaan ei muistanut mitään vastaavaa koko elämästään. Silti tuntui, kuin jokin iso ja karvainen, jonka Kapura luuli jo kauan sitten nujertaneensa päättikin äkkiä huomauttaa olemassaolostaan jossain muualla.

Kuten edellisenä yönä, tänäkin yönä uni muuttui aamua kohti mentäessä. Nytkään Kapura ei nähnyt juuri mitään, mutta tunsi kuin olisi ollut jonkin vedessä kulkevan päällä. Oliko se vene? Kapura yritti muistella, missä oli viimeksi matkustanut veneellä. Jokin Kapurassa tiesi, että kyseessä ei ollut vene. Ja virtaus. Kapura tunsi erittäin vahvan virtauksen. Sitten Kapura heräsi, mutta hänen olonsa oli kaikkea muuta kuin rentoutunut.

Tälläkin kertaa Kapura vietti suurimman osan päivästä kirjastossa. Mutta sen sijaan, että olisi lukenut häntä kiinnostavista tai luultavasti hyödyllisistä asioista, Kapura etsi käsiinsä Klaanin lähialueiden vuorovesikaavion. Jokin hänen päässään vihjasi:

"Etsi läheltä... Vahva virtaus..."

Kapura hätääntyi hieman. Oliko hänen päässää joku tai jokin? Mutta hetken mietittyään Kapura oli lähes vuorenvarma siitä, että kummalliset unet johtuivat todennäköisesti siitä, että Kapura muisti yhtäkkiä jotain, mutta ajatukset eivät pysyneet kokonaisina. Tarkemmin muistellen Kapura huomasi, että ei ollut mitenkään varma siitä, oliko hänen muistiaan muuteltu joskus vai ei.

Tulen ja Painovoiman Toa katsahti jälleen vuorovesikaavioon. Klaanin lähellä oli erittäin voimakas virtaus, joka toi eksoottisen näköisiä kiviä rannoille joltain kaukaiselta saarelta.

Kapura seurasi virtausta sormellaan, mutta huomasi harmikseen, että kartta oli joskus revennyt siitä kohtaa, missä virtauksen vierellä mutkitteli useita muita merivirtoja. Kapura tarkensi katsettaan ja huomasi erottavansa jotain saaren ääriviivojen tyylistä kartan reunassa.

Jokin hänen päässään tuntui yhtäkkiä painavemmalta.

[spoiler=Krhm.]
En ole täysin palannut Ropeen, postailen vain muutamia viestejä tässä välissä.
[/spoiler]

Rozum, maanalainen laboratorio



Kaksi sekuntia sitten laboratorion luukku oli paiskautunut kiinni. Sekunti sitten öljylamput olivat sammuneet.

Laboratorio avautui vihreänä Jään Toan yökiikarin läpi. Hän tähyili huonetta ja kaikkea, mikä olisi voinut aiheuttaa äsköisen. Hän tiesi että mitään ei löytyisi.

Toalla oli mukana suuri nippu mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja pienessä Notfunilta saamassaan laukussa. Manu voisi ilahtua näistä tiedoista.

"Ei aukea!" kuului Notfunin ääni. Hän yritti työntää luukkua auki Jardirtin kanssa.
Matoro ei ollut uskoa tilannetta. Hän otti pari harppausta väistäen muita merirosvoja ja kokeili luukkua metalliportaiden päässä. Hän oli ainut kuka pystyi täällä liikkumaan tai näkemään, kiitos yökiikarin. Liian moni heistä voi lähinnä vain arvailla asioiden suuntia.

Matoro löi voimakkaasti metallia. Se kumahti muttei auennut.
Jään Toa iski kätensä otsalleen. Upea tilanne.
"Onko tulitikkuja? Saatteko lamppuja uudestaan palamaan?" Matoron kysymys halkoi pimeyttä. Kuului tulitikun raapaisu, pieni liekki mutta lamppu ei syttynyt.

Äksän silmät alkoivat tottua pimeyteen, jonka ainoat valot tulivat huoneessa olijoiden sydänkivistä. Hän tunnusteli hetken pöytiä ja koeputkia jotta sai hieman tietoja sijainnistaan.
Suurikokoinen olento asteli varovasti kohti Matoroa ja ovea. Yhtäkkiä hän kuitenkin kompastui kovalla ryminällä maahan vatsalleen.

"Aih...", hän ensin vaikeroi. Sitten hän oli näkevinään kassakaapin lukon näköisen kohouman edessään.
"Hei. Tämä näyttää ihan kassakaapin avainsysteemijutulta...", hän sanoi.
Matoro kiinnostui. Hän syöksyi ketterästi matoranien lävitse ja kumartui pöydän alle. Hän tosiaan näki kassakaapin kierrelukkoineen.
"Sitä sanotaan kierrelukoksi, valopää", Matoro ilmoitti ja tönäisi Äksää kyynerpäällään. Hän tutki lukkoa ja mietti mikä olisi järkevintä tehdä.

Äks otti kaapin reunoista kiinni, veti sen avoimelle lattialle ja käänsi kansi ylöspäin.
"Ei kannata hankkia niveltulehdusta, höhlä", Äks kosti.

"Notfun, kokemusta kassakaapeista", Matoro kysäisi.
"Ne saa räjäyttämällä auki", kuului vastaus.
"..."
"Eikö kelpaa?"
"En halua tuhota sisältöä"
"Timantit ovat ikuisia"
"Luulen että siellä on jotain herkempää"
"..."

Toa painoi pääsä vasten kassakaappia. Avauskoodin arvaileminen olisi ajanhukkaa ja pimeys vaikutti toimimista. Matoro nappasi Energiateränsä vyöltään ja ohjasi elementaalivoimaa miekkaansa. Valkoinen miekka alkoi hohtaa kellertävän kirkkaana energiasta.

Terä kosketti herkästi metallisen kaapin oven reunoja. Se poltti lukkolevyt väleistä rikki elementaalienergiallaan. Matoro kuitenkin varoi tarkasti sytyttämättä kaapin sisältöä tuleen.
Pian ovi putosi muutaman millin. Lukko aukesi.
Äks tarttui pienene kahvaan ja tempaisi paksun kannen auki. Sillä sekunnilla kymmeniä lonkeroita lensi kaapista ulos päin Toan kasvoja ja rintakehää.
Punahopean sankarin pulssi hyppäsi korkeuksiin yllätyksestä. Hän tarttui vahvoilla käsillään lonkeroista jotka hakeutuivat hänen kaulalleen. Heti silloin Matoron Energiaterä viuhahti aivan Klaanilaisen Haun edestä katkaisten monta lonkeroa.

Musta otus hyppäsi metallisesta pesästään korkealle ilmaan ja sivalsi Jään Toaa lonkerolla kasvoihin. Pian olento hyppeli ympäriinsä saaden piraatit kaaoksen valtaan.
Notfun vetäisi piilukkopistoolinsa esiin ja yritti ampua satunnaisesti äänen suuntaan. Pimeydessä vilahti olento, ja metallikuula lähti lentoon.

Kuului vingahdus ja mörkö jatkoi sekopäistä hyppelyään kirkuen kovaa. Äks yritti pysyä sen liikkeissä mukana - joka ei ollut helppoa pimeässä. Onneksi hänen silmänsä olivat yhä tottuneemmat jatkuvaan pimeyteen.

Laukaus. Äksän tykin suuliekki valaisi huoneen sekunneiksi. Lonkero-olento vingahti ja lensi kovaa seinään ammuksen kera.
Pieni räjähdys.
Pöydällä olevat paperit syttyivät ilmiliekkeihin.

"Karzahni", Äks kirosi itsekseen ja ampui suoraan kohti aukkoa, josta he tulivat. Täräys Notfunin pään yläpuolella heitti luukun irti ja valo alkoi paistaa sisään. Piraatteja alkoi virrata ulos paikasta, kun Matoro polvistui tutkimaan kassakaappia.

Jokin vahna kasetti. Kansio jonka kannessa lukee "Projekti Nimda". Toivonkipinä heräsi Toan päässä.
Hän nappasi kansion ja kasetin nopeasti ja syöksyi ulos. Kuiva paperi lietsoi liekkejä vain enemmän ja enemmän ja pian koko toinen huone oli liekeissä. Kemikaalit sihisivät ikävästi.

"Martti! Tule jo!", Äks huusi portaikosta. Matoro syöksyi tavarat kainalossaan läpi kuuman ilman ja kiipesi yskien pinnalle. Sankka savu nousi aukosta.

Rozum, aukio, jonka Notfun nimeää kohta Notfuniksi.

Notfun ja hänen miehistönsä seisoivat aukiolla. He katsoivat, kun savua tuprusi aukosta, ja Matoro ja Äksä juoksivat yskien ylös. Molemmat kaatuivat maahan, ja heiltä tippui eräs kansio maahan.

"Mitäs te maakravut löysitte?", Notfun aloitti, ja avasi kansion. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän luki sisältöä.[spoiler=Tämä sotku venyttää jonkun ruutua]
joten siksi terrorisoin sitä. Ole hyvä. -G

"J̡͈͕͎̬̙̮̳̞̜̦̜̮̖͎̫̰̥̻̝̄̆̂͂̉̾ͣͭ͂̑͐ͯ̊̀ͫ̇ͦ̎ả̴̠̯̫͍̖͎͖͕͔͎͓̘ͭ͒́̂ͥͤ͂̑ͬ͑͌̊ͅͅͅk̵̡ͨ̽̒̒̅̎͋ͪ̆͋ͯ̄ͪͥ͑̆͂̄͘҉͇̖̜̣̩̖̩̹̻̤̞̥͇͚e̡̟̲͓̹͙͖̯͓̘͇̮̪͇̼̤͖ͤ̓ͬͬ͆̾̾ͫ͞ ̎̒͐̓ͤ͐̽̅́͏̢̜͎͈̲̯̰͘o͌ͭ̏͂͒̒ͦ͘͏͉͍͖̩͇͕̣͍̝ͅͅn̂̊̽̿͌͂̃̆̿̃̋ͫͫ͑̈̚͟͏̻͉͓̤̹͇̮ ̿̆̌̂͒̉ͤͭ̊ͧ̆̓ͩͬ҉̵̸̧̪̞̭̩̙͉̱m̶̶͉͙̙̯̱ͣ̽̑͊̂̑̒̃̐̈́̓̋ͫͬ̌̆̈́ͭ͜͞â̡͎̱͖͇͕̜̟̫̺̗͍̟͚͈̰ͥ͒͋̍̈́ͣ̎̌͠a̴̢̢̺̯̻̮͕̲̐̑̈ͤ̾̇̿̾ͥͩ̓͋̉ͤ̂̉̓̚̕͟ͅï̧̝̞̖̘̖̣͕̹̥̝̥̫ͦ͛ͫ̊̃̑̏͠ͅͅͅl̵̛͔̻̲̤͚͇̣̝̜ͦͦͦ̔́́̍̆̍̆͘͟mͧ͗̽͐͋͆͐ͦ͛̔̓͋̂̍̚͝҉̵̼͖͈̫̙ḁ̴̴͉̳̣͐́̎ͥ͗̎͗̍̔̄̏ͪ̑͛͜n̸̸̖̮̻̣̟̣̗͎̫͔͉̳ͩ̑ͧ̽͘͝ ̴̰̰͇̲̰̫̻ͭ͂͗͋̈ͩͩͦ͑ͪ͛ͧͤ̀r̻͔͓̟̝͆̌ͥͤ͞u̢̿̾͐̈ͨ͋͘͏̵͎͚̜̮̥̭̞̦̙ḩ̴̛̬̼̞̹͖̠̒ͬ̌ͧ̏͛̆͋ͣ͂́͑̚͞t̵͇̹̩̰̰̮͈̙͇ͭ̂ͭͪͣ͡͡ị̸̧̭̫̗̠̯̰̟̹̤̪ͪ̊̀̿̐̽̌̽̿͑ͦͨ̏͜͟͡ͅn̄ͦ͌ͫͦ͋̎͋͌ͪ̈́́ͨͥͮ̓҉̷̛̣̗͕̯̙̥͎͇͚̫͚̰̪͢a̡̟͕̻͉̲̯̬͔͖͉͖̮̭̠̼̓̓͛̊͋̈́̽̅̀ͅͅş̰͎͚͉̘͔͎̱̞̠̘͓͐ͤ̽̅̋̈́͗ͩ̀̏̊̊͞͡ͅ.̩̯̰͍̣̙̩͓ͪͮͣͥͪͤ̏͑ͣ̒̌͛͛ͤ̃̓ͦ̎͘͢ ̵̈͌̾͋͑̊̒͢҉̵̞̘̗̗̗̗̘̜̟́Hͯ̐͛͗̋ͨ̿͑͏̗̼̭̤̭͉͍̤̰̬̭͈̮̗́͜äͫͤ̔̏ͫ̐̓ͨͮ̇͂̌͋ͨ̈́ͩ҉̢̥͎̠̺̬̝̬͙̼̠̯͈͔̰̪͖͘͜͟n̦̺͉͔̠̪͉̮̣̮͈̙̠̳̞͇̮͎ͩ̈́̓̉ͩ̾͋ͩ͆ͤ̓͗͘͜ ̷̧̖̻͈̪͕̝̅̍́̆̎ͤͯ̉́͆͆̓̍̊ͅǫ͓͚̱͇̥͍̮̺͍̠͉̮͎̓͑͊ͦͦ̈͘͟͝n̴̢̪̳̜̫ͨ͑͋̉̑̾͐́ͮ̎ͮ̚͘͡ ̾͌͑ͨ̽͗̀̚͡͏͏̞͔̬̟̙͕̤̩͓͓k̵̨̛̎̀ͭ͌̍ͣͤ̐͗̏͜҉̙̤̝̺̺̺̲̼̬̞e̓̔ͮ͋̇̉̍̍̍̒̊͋̋҉̛̛̠̦̦̗͕̟̥͉͉̰̫̤͇͓̙̼̯́͡i̶̧̠̩̻̪̘̥͉̱̥̦̝̹̼͕̰̻͌͆̓͐̀͊̔ͯ̒̽̉́s̸̵̩̼͍͚̯͊̽ͬ͛̓͊͋ͨ̓ͤͩͣ́͑ͥͮ̋͗́̕a̢ͯ̿̃̋̉͏̵̢̣͎̝r̡̅ͧ̐ͩ̓̓ͬͣͬ͛͠͏͓̝̝̣̞̱͚͖͖̼̣̘ͅi̡̧͉̼̣͎̺͉̲̯̪̻̟̻̗̯̽̄̿̔ͦ͛̀̈͊̉́ͣ͗͋̿̒̃̆,̛͓͈̰̝̱̪̗̥͈̄̊̅ͣ̆̈̊̅̆ͤ̽̔̀̚̚̕͘ ͎͖̜̗͉̹̝̩̬͖͚̼̪̫̗̝̖͖̬̓̀͒̏̅ͧͬ̓͌ͫͫ͞͡j̴̷̨͖̟̹͖ͫͩ̊̅ͨ̅̑ͨ͋̄ͣ̋͌̉̿̆̈́͌̕a̶̵̸̯̦̪̬̭̝͎͒̀͆̊͋͑͗ͥ̐͂͘͜ ̛̰̮̟̙̩̙̮͖̰̮͔̆̾̉̍͊̎ͥ̄̃͜h̡̗̝̜͇͖̮͇̭̰͈̬̿ͤͯ͆ͮ̀͞͡͠ͅä͍͎͕̥̲̭̯͎̱̙̼̤̩̠͌͋̅̃ͯ͐͊̏̐ͥ̽̽͋̅̋̚͢n̙͕̙̝̳̺̱̦͕̩̱̹̜̖̘̱̊ͦ̑̀͐ͭ̀͘͟͞e̷̳͚̩͚̳̼̽̊̆̉̀ͧ̈́ͧͪ̅̓̋̅̋͐ͤ͊̚̚͜ͅl͉̥̯̞̲̖̳̤͉̦̽̄ͬ͌́̈́ͣ͑̕͞l̷̛͇̟̫̼͐̓͐̿ͧ̆̋̓̆ͤ̈̎̆̏̄͊͑̈ͦ̀́ä̷ͯ͆ͧ̂̂͆̂͊ͣͥ̏̿͆͗̊̽͂͢͡҉̶̭̖͍͍̝̻̬ ̰͖̤͓̩̝̠̺͎̞̟̦̜ͥ̋̔̆͑̚͘͜o̶̴̧͂ͯ͛̊̉ͪͥ̃̏҉̗͖͚̖̬̮̰͖͉͉̫̳̮̜̬l̨̛͖̤̞̰ͮ͒̒̄̎̍̂ͤ̃ͨͮ̿̒̄͒́̆̚͟͟i̢̧̬̜͚̖̪̮̔̋̆ͬ̔̐͒ͯ̌ͭ̃̅ͨͯ̔͑͆̍s̢̪͈̗̳̣͚͇̳̤͈͔̩̬̼̊̅̾̽ͬͥͥ̓ͫ̍ͣ̇ͦ̚͟͟͡͞iͪͫͬ̅ͮ͐ͭ͋ͬ̋ͫ̓ͪ͊̚͞͏̧̼̠͈̩̦̖̥̦̹̬͔̫͉̳ͅ ̸̶͎̤̜̝̺̗̜̩̯̻̼̝͍̗̞̂̃̏ͫ̈̕͟a͗͊͌͑͗͝҉̡̤̳͕̺͢s̱̮̼͚̓͆́̅̓̏̿͒̽̃̀̽ͪͩ̔̚̚͟͞͝i̛̻̱̪̯̮̟͎̩͖̞̞̻̻̱͚̒͐ͬ́̆ͧ̀͆ͪͭ̚͡à̛͖͖̬͎̜̜̣̟̺̗͙̺̟̙̔͗̽̇̈̈̂ͦ͊̓͂̃͛̋͢͢a̷̛̰͍̤͈ͩͪ̔̌͒ͯͬͧͪ̊̾́̕͟.̧̧̛̥͙͓̝̬̭̙̮̘̞͇̻̞̰͓̞̭̾́́́̃̓̔̀͠ ̷̷͈̦̙͚͚̖̮͇̝̠̮̹͈̰̌̇̍͂̑ͦ̅̆͆̿̊ͮ͒̓͛̂̃ͧ̚ͅͅK̶͌̉̿͒҉͈͕̠̬͓̼̺̙̗̬͍̀͜ȁ̷̷̧͎̲̤̭̻̬̣͙͇̬̲̰̥͙̇ͭ̀͞i̴̴̢̟̬̯̼͆ͧ͋̇͊ͤ̽͛ͯ̈͆̇k̲̯̼͕̾̓ͣ̑͑ͩͯ͆ͨ̐̓͒͑ͮ͡͠ͅk̛̫͔͚̳̖̪̜̖̖̞͈̭̜͕͑ͪ͂̍ͥi̧͉͔̝̗͍̼̫͐̿̌ͭ̂͞ ̢̲̤̭̖͔͎̙̝̳̮͙͗̍̋̇́̈̒ͤ̿̃̏̀̏̎̎̃̿̿̀m̸̢͉͈̤̘͍̤͈̼ͯ̆ͤͬ͆̐̽͆ͥͪ͢u̶̷̶̹̳̪͚̦̠̫ͭ̍ͥ̈́̎ͥͫ̌ͯ̓̌́ͫͩ́̚r̸̨̫͙͚͇̮̼͖̭̙͚̹͉̭̠̻͎̫̣͓̃ͬͤ͋̑ͪ̀s̸͑ͮ̈́͐̓̎̔͑͑̄ͩ͢͏͠͏̻̣͇̝̘̯̘uͭ̑̊́ͮ̓̾ͤͤ̃̿̀̋ͬ͆ͨ̚͏͜͏̪̙͍͍͙͙̙̰͍̫̟ṭ̵̢̹͈͇̮͈͙̭͉͇̈͒͑̈͂͗̓̂ͫ̄̌̌͗̓ ̔̉ͯͤ͂̾͋ͫ̉͂ͮ͗͑ͩ̕͏͈̤͙̦̳͝ͅn̵̯͈̫̣ͨ̿ͦ̐̄͊ͥͩ͊̄̇ͭ̄̐͆̇̀͘͟͞ǫ͉͔̙̺̠͇̘̦͓̗̝̘̳͓̋̿ͭͩ̾ͦ̃͋ͦͤ̈ͩͩ̍̓̂́́͝s̱̘̣̯̪̙̩͎̰͚̖̖̺̩̃ͬ̅̒ͪ͑̈́ͤ̆̋̏ͩ̂ͨ̚͟͠t̶̛̬͈͖̱̤̦̪̹͚͆̓͊̅̍ͧ͒́̎͆̚͟͢ͅẻ̵̶̐͑ͤ͏̧̣̮͕̭̘̼̳̺̯̳̝̳̟̀ť̴̸̡̛̗̟͉̟̝̼̹̥̝̥͇̣̮͐̆ͬ̒ͯ̈́̓̍͢a̔͛ͨ̅ͣͮ̐̉̅̾͋͑ͯ͘҉̘̳̭̲͟͠͞a̮̭͎͕͈̗͚̞̭̥̒̎ͬ̽̀͌ͦ͊͛ͥ̈̓̈́̄͂̚̕͡͠n̴̛̰̟̬̼̳͈̥̬̆̐̄ͪͯ͑̒̽̓̂̿͞ ̨͍̗̼͇̱̼̪̘̭̭̺̱͍͈̤̼̠̜ͭ͐͛̔́ͨ̇͑̆͑͂̀ͩ̓͗ͦ́͢͟v̌̎ͥ͛̅̎ͤ͐ͫ̋̃ͮ̿͌ͮ̅҉̧̗̪̹̹͖a̴̴̵͍͙̗̠̻͍ͪ̎̊̏́͜l̷̗̭̝̬̬̰̝͇̓ͪ͆̑͂ͤ̔ͯͥ̒̾̀ͦ͗̋̒͆͊̀t͋ͧ́̓̋̀ͦ͌̾̋͂̐̒ͧ̓̚̚҉͔͔̰̯̲̺̬̙̲̼̥̘͇͓̪̮͉͔́͠ĩ̷̹͉̳̳̼̗̫̇͑̉ͯ͐̿ͧͥͬͫ͒̇̋͠ͅo̢̨͎̰̜͇̫̺ͪ͒̃́̈ͪͯ͗ͥ͑̇̿͛̚iͮ͆́͊ͫ͑͗ͩ͆̃̓ͬ̽ͨͫ̓̾̎̚҉̻̮͕̣̣͇͉̱ͅḏ̶̻̲͇̯̦͓̪͈̱͚̤͉͕͍̟̪̜͓ͧ̋ͨ̾̀͘͜͝e̛̮̼͈̙̥̖͍͇͈̟͖̫̙̎̾̃̃̋̎̆ͨ̆͗̇̋̚ṉ̵̗̱̪̠͕͉̩̭ͪ͑̾ͭ̍ͪ̃̄̈́͒̍͆͢ ̨̟̘̜̥͇͕̘̭̬̝̹̳̋̈́̉̑p̴̷͚̩̫̱̤̖̄̓ͮͨ͂ͣ̆ͨ̔̋ͯ̔̈ͭ̀͠͠rͣͨͤ̐̉̏̉ͨͤͥͫ̓͒͆҉̵̡̢̮̗̥̯e̵̫͎͚̟̲̮͈̍ͦ̏̇ͪ͗̂ͧ̐̽̎͞s̷͚̙͉̲̻̱͔̞̈́͋ͨ̐̿ͦ̿͗̅͂̉ͨ̽͑̍͢͟͟ĭ̷̷̷̧̼̞̥̝̗̬̭̹̌ͫͥ̽̇ͣ̂ͫ̾̿͊̄̚͢ḑ̵͚̖̭̞̘͙̻͓̺̌̇̿͗͐͌ͬ̀̆ͧ͠ͅe͛̇̄͋ͪ̊͛ͧ̂ͩ͊ͭ̓͟͏̡̥̣̞̮̳̹̣̯̦̬͇̹͉̟̖n̴̸̞͕̗̖̪̘̤̋̽͗̍ͧ̇ͫ͒̀͛̄ͭ̚͜͢t̐ͨ̄ͭ͆҉̠͔͕̱͔̖̩̗e̷̝̖̠̟̠͔͕͙̼͈͖̙͎͖͚̳͛̀ͬͬ͢͜ͅi͂̽̈̋͌̅͂ͤ́͘҉͍̖͕͙͎͇̫̻͕̺͔̮͎͍͍̺̤̬k̷̈́ͨ̎͐̏͐͊͋̅҉̶̬͖̭̼̖̙̯̥s̛̯͕̠̲̖͔͙͍̩͔͔̙̦̗̣ͦͦ̑̔͌̇̽ͣͤͥͅͅĩ̶̜͍̮̺͕̻̜̰̤͎͇̯̥̙̩̆͊͆̎̽ͬ̂ͮ́͘͝ͅ,̧̨͎̯̣̜̫͊̓ͫͨ̈́̽ͩ̂̂̀̒̈́̆ͬ̾̇̓̉͘͠͡ ̧̛͕͉͔̲̜̪̻͕̙͇̯̬͍͎̺͉̫͍ͧ̀ͯ̽́ͫ̀̄̓̿͆͐̈́ͅj̱̰͖̠͇͍̲̳͉̙̲͓̬͆̀̆ͨ̉́̕͜͞a̷̧̛͈̜̜̬̼̫͓̦̻̩̻̺̱̪̟̪̻̯͛̔̂͠ ̸̢̺̤̻̻̲̻̤̺̖̭̺̍ͨ̏͌͋͆̓̅̾̓ͯ͡ͅǵ̨̥̘̮͉͔̪͉̞̪̗̱̭̫̦ͤ̊ͦ͑ͪ̌ͤ͆ͥ̍̉̅̅ͧ̓͟͡ͅa̶̡̦̜̩͕̜̠̗̞̦͈͓͇̜̫̳̭ͩ̌̋̆ͦ̾ͪ̐̎͆̈́͐̎̍̓̉́͜͞ͅͅl̠̰̮̬̱̰̙̤̠̯͉̰̔ͧͤ͂̇͌̓ͭ̿̓ͯ̓̏͗ͪ̚̚͘͜a̟̺̯̩͔̼̘ͨ̓ͤ̽̒̓͆̌ͭ̌͂̋͒͛̒̉̑͂̆̀̕͜ͅk̶̨̨̛͇̙̮̱̈́̂͊̏̉ͣ͛̍̋ͭͫ̔ͧ̃̍ͭ͌s̴̡̧̡̤͇̝̟̜̫͔̪̝̝̪̘̜̐͐ͯ̔̾̋̿̚ȉ̷̡̧̪̞̝̫̗̓ͯͥ̄̒̓̈̐̈̉ͧͤ́̀tͥ̽̿ͥ̍̃̊́̂̅͂̓ͦͥͧ̍̎̈́҉͓͎̙̠͕̱̣͖̳̖̱͓̪͎ ̸̧̯̜̬͋ͮ̾͐̚ͅr̵̨͎̝̬̘͖͎̟̥͇̱̺̺ͪ̌̄͑̔̐̌̓͒̅̒̍̃̋̚͜ͅͅä̊͒̈́̿̈̇̈́̈ͪ̄̓ͫ̇̈́͏̦̹͓̳͕͍̞̘̙̺̤̖̞͇̹͙͜j̷̨̪̥̟ͫ̉ͣ̑͆ͭ̀̇͌ͬ͑ͪ͂̑̚͘͟ͅä̷͊̀͋͒ͯͮͫ̎ͨ͒͑ͩ͆̈ͦ̊̚͏͕̯̖̭̲̩͕̣̜̘͔̖̭͙̫͎ͅȳ̴̠̗̼͉̟̟̦̊̊̃͊ͭͮ̽́̇̎̚̕͡͡͞tͦ̾̊̀҉͕͓̠̳͔̟̟̙̥̲̭̼̳͙ę̶͖̭͖̝͔̻̺͚̲̻͇̗ͧ̆ͭ̽̚̕ͅt̤̗̘̮̫̺̫̹̭ͩ̓͌́̍̿ͤ͛́͜͟ͅą̈͆̀͗̇͊ͧͣͫͨ͑ͬ̑̇̀̚͠҉̘̘͔̝͔̬̺̼͙͔̣̝͈̯̫͈̻ä̧̖̠̩̤̻̫̬̯ͬ͌͛̓̌̈́͢͠͞n̢̢̛͙̜̘̦͇̖̬̦͈̩͔̪͔͂̑ͫ͆͐̌̇̔͊́̄̋.̵̧̧̣͖͈͓͗͋̌͝ ͖̮͇̮͇̳͖͙̺̭͉̳͍̩̰̗͖͑̐͌̓̑̄̍͂́͟Ş̵̾̓̈̅̈ͮ͆ͧ́ͨ̎̏̅͊̐̾̽͠͡͏̩̖͙̟͕̰̳̥̩͉̟̜ͅͅę͗͂ͧ̽ͫ͑ͮͮ͂ͮͩͩ͊̓͋͞҉̸̫̩̯͚̥̲͖̯̩̳̥̤̬͍͉̠̫n̛̓ͣ͌ͯͦ͞҉̨̫̙̭̖̙̲̩̯͖̞̩̭ ̴̳̻̩̬͔̥̘̜̺̠̿̀̃͊̓ͬ̐ͪ͘͟j̛͔̙̭̞͔̓̃̅̋̃̈́̆͗̐̑ͧ̋ͨ̐͛̈́̕͡͞ͅä̷̸̡̲̜̲̰̻̠̭̥̗͈͇͓͍͖̩͓̩̙̉͗ͯ̽̀͢l̈́͛̆͋͏͖̺̗̠̮̻͎͇̳͟ͅk̲͇̪̦̤̜̲̳͇̞͕̥͌̎͛̂͘ȩ̸̸̠̙̤̬͙̟̭̲̲͕̠͇̖̩̖͓̻̍ͯ̒̃̅ͫͯ͋̐̋ͫͪͬͫ̾͋́e̵ͫ̇͛ͣ̐͆̍̋̊҉͏̶̞̦̦̣̻̦͡n͗ͪ̽̈ͤ̋͒̍̆ͤ̀ͣ҉̲̮͕̙̫͕̟̬̻͕̗ ̬̗̤͉̻͎̣̘̥͇͚̞̉̈̐̅͛̓̋́͗ͩ̑̐ͭ͟͝ţ̘͕̗̞͎̰̦̟͈̦͕̫͚̥̪͚̪͗̐̄̈ͦ͑̇̅ͬ̌̇̌̚͘͘͠é̵̢̧̙̮͚͇̟̞̹̠̣̥̦̲͂̇́͘h͎̱̟̻͎̭ͦ͆͋̓ͮͮͣ̋̐̔̒ͦ̑ͥͣ̕d̴͍͓͔̞̟̪̦͚̱͕̬ͣͪ̌̋ͨ͠ä̶̵̫̭̼͖̟̜͙͇͍͉̠͇̰̜͈̬ͫ̋͊ͥͦ̏̾͌͋͆̾́ͣ̈ͯ̚̕͘ͅä͔̲̞̖̤̟̟̼̖͓̜̼̼̟̹́̏̅͊̽ͬͯ͗̾͒̌̉ͫ́͢͝͞͝n̨̛̘̼͍̘̻̮̱̯̜̮̗̙̭͎͓̝͙̭ͣ͆̿̄ͤ͋ ͇̲̦͍͚́̐̂͂̅ͧ̔͊̆̕͞͞j̄̉̿̊̓̍ͩ͑̿͒͠͏͇̼̺͓͙͎̝̼̬̜̖̼͈̗̼̼̫͢͞ͅo̯͉̼̜̫̳̳͚̭̟̒͒͒̂̌̈́̊͝t̛͙̩͕̯̳̬͍̃ͥ͑͗̑̆͢aͨͦ̓̓ͨ͊̇̾̑͏̵̮͓͍̟͘͢͞į̡͈̥͙͍̱̗̘͔̜͔ͧͣͨ̐ͥ́͞ͅͅn̑̎͐̋ͦ̀͒̈͑͂̇ͪ͑̈͛̌ͣ͝͏̴̶̤̟̮̦̝̫̣̥̳͓̘͕̥̜̣͙͔͈ͅ ̴̡̉̆͗ͨͭ̾ͥ̅͒̎̆́͡͏͚̼͕̟͍̯͚̙̩̳̝̤͈̲j̶̨̖͔͇̩̮̥͍͎̉͆ͮͥͭ̋̄̋ͩ̎ͦͦ̀̀͘ą̛̜̦̟̖̖͕̼̣̤̳̈̽̈́̍͑ͨͧ͂̓ͧ͌̂̉͂ͨ̈́̿̀n̵̞̼͖͎̪͇̙̭̦̬̗ͨ͆̅̈́ͯ̀͝͝n̴̛̛̹̗̻͇̮̬̯̰̟͎̤̱͙̹͇̮͎ͫ̓͌ͭ́͛͆ͮ͑͑͊͂ͮ͒ͪ̇ͅä͑ͪ͐ͬ̓̽̏҉͏̞̟̥͚͓̗̘̬̙̟͈̺͚̫̝͠ͅä͗ͩͤͭ҉͠, [/spoiler]Just. Tästä ei nyt oikein saa mitään selvää. No, ammutaan tämä, poltetaan, sitten kastellaan, räjäytetään, ja syötetään Manaateille", Notfun sanoi, raapaisi tulitikun, ja sytytti paperin.
Matoro syöksyi maasta, ja sammutti tulen elementaalvoimilaan.

"OLETKO SINÄ HULLU? Tämä saattaa pelastaa klaanin tulevaisuuden! Nyt annat sen tänne", Matoro huusi Notfunille.

"Oletko typerä. Tuosta ei saa mitään selvää. Turha se on", Sanoi Notfun ja raapaisi uuden tulitikun. Sitten hän vilkaisi Matoron kasvoihin, ja sammutti sen ja samalla mykistyi. Notfun kuiskasi jotain Jardirtille, ja lähti kävelemään laivaan.

Vihreämaskinen, erittäin rähjäinen matoran, joka oli alun perin mata nuin heikentynyt matoran, jolle oli korvattu ruumiinosia meritaistelujen vuoksi, jonka toinen jalka oli sininen, toinen musta, jäi seisomaan aukiolle kapteeninsa miehistön, ja kahden matkustajan kanssa. Jardirt aikoi huutaa jotain.

"Miehet, kapteenimme käski tiedottaa, että pidämme tänä iltana juhlat. Lähdemme myös bioklaaniin, koska Notfun oletti, että matkustajamme haluavat murtaa koodin", Jardirt ilmoitti, ja lähti laivalle päin.

Erään saaren ranta



Aivan hetki sitten laskeutuneen Ämkoon edessä avautui synkkä ja tuima näköpiiri. Harmaa ruohikko, ikiaikaiset kalliot ja terävä kivikko saivat öisen saaren näyttämään hyvin lohduttomalta.

"Aika karu paikka", Enki rohkeni sanomaan ilmestyen Ämkoon takaa herransa vierelle. Toa nyökkäsi.
"Onko tällä saarella nimeä?" Enki kysyi.
"En ole varma", kuului vastaus. "Itse kutsun tätä Hautasaareksi."
"Yllättävää", Enki ajatteli, muttei uskaltanut sanoa ajatustaan ääneen.

Kaksikko matkasi pitkän tovin syvemmälle ja syvemmälle saaren lohduttomaan maisemaan. Enki ei pitänyt kävelemisestä, mutta lentäminen ei ollut vaihtoehto. Ämkoo oli meren yli tapahtuneen lentomatkan aikana tehnyt ehdottoman selväksi, että saarta tuli kunnioittaa. Ilman Toan logiikalla maiseman yli lentäminen loukkaisi jotakin. Enki ei ollut kysellyt enempää.

Tuntien kuluessa Enki huomasi, että he lähestyivät vuoristoa. Vuoret eivät näyttäneet järin korkeilta, mutta ne erotti selvästi saaren hämärän maiseman keskeltä. Le-matoran pyyhkäisi tomua silmistään ja vilkuili lähestyviä vuoria tarkemmin.

"Olemme matkalla tuonne?"
"Kyllä."

Ämkoo vilkaisi kädessään roikkuvaa ikivanhaa avainta. Sitten Toa suuntasi katseensa takaisin voristoa kohti. Enki huomasi, että Ämkoon askeleet tihenivät.

Samaan aikaan saaren rannalle ilmestyi vene.

Zakaz, Nektannin linnoitus

Nektann käveli ympäri tummaa huonetta. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Entinen vartija, Guardian, oli riehunut baarissa Warrekin kanssa. Nektann oli jo vuosia etsinyt syytä saada pidättää Warrekin. Nyt se tarjoutui hänelle, ja hänellä oli myös mahdollisuus napata vartija. Lisäksi asiaan oli sotkeentunut joku Makuta. Jättipotti.

Huone oli melkein kokonaan musta; seinät olivat mustat, samoin lattiaa peittävä koristeellinen matto. Huoneessa oli musta tuoli ja musta pöytä. Nämä kalusteet olivat huoneen ainoita. Sysimusta ovi oli raollaan. Huoneen mustasta katosta roikkui musta kynttiläkruunu, jonka mustavahaiset kynttilät oli sytytetty. Lisäksi ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkui suuri plasmanäyttö.

Eihän Nektann yleensä oleskellut tässä hyvin tummanpuhuvassa huoneessa. Se oli vain erityisiä tarkoituksia varten. Nektann ei oikeastaan edes pitänyt mustasta väristä, mutta hänen sisutusarkkitehtinsä oli vakuuttanut, että neuvotteluun tarkoitetussa huoneessa mustuus tekisi vaikutuksen vastapuoleen.

Kello tikitti, ja aika tuli täyteen. Nektann avasi laitteiston ja asettui huoneen mustaan valtaistuinmaiseen tuoliin. Senkin oli tarkoitus osoittaa, että hänellä oli valtaa. Nektann kyllä piti enemmän kullalla vuoratusta istuimesta. Mutta se ei olisi sopinut huoneen tyyliin.

Näyttöön ilmaantui tumma hahmo. Nektann kiinnitti huomiota siihen, kuinka mustaa myös vastapuolella oli. Ilmeisesti tämä hahmo oli yhtä mustasta pitävä kuin Nektannin sisustaja. Näytössä näkyi nyt tumma, pitkä hahmo, jonka silmät hohtivat – kuinka ollakaan – punaisina. Nektann siristeli silmiään nähdäkseen hahmon piirteitä tarkemmin, mutta hän ei erottanut juurikaan muuta kuin tämän ääriviivat ja punaisena hehkuvat silmät.

”Nektann”, hahmo sanoi, ”miten tilanne edistyy?”
”Pari miestäni menehtyi Warrekin entisen luutnantin luodeista. Voitko kuvitella, hän oli nainen.” Vaikka Nektann ei sitä varsinaisesti nähnytkään, hän tiesi hahmon kohottavan kulmiaan.
”Oli?”
”Ja on yhä. Emme saaneet häntä hengiltä. Mutta uudet sotilaani ovat miehittäneet alueen. He eivät poistu hengissä alueelta.”
”Hienoa, Nektann. Minä vakuutan sinulle, että tämä lämmittää sydäntäni.” Nektann epäili tätä suuresti.
”Kunhan muistat”, hahmo lisäsi vielä, ”että Makuta Nui lähetetään minulle. Joko elävänä tai kuolleena. Haluan todisteet siitä, että hän on menettänyt henkensä teidän käsissänne.”
”Kyllä”, Nektann tokaisi. ”Luultavasti lähetämme sinulle silvotun ruumiin. Vaikka…” Sotalordi tärisi pidätetystä hihityksestä. ”… se Makuta näytti jo valmiiksi aika silvotulta. Näin hänen kuvansa.” Musta hahmo kavensi silmiään.
”Hän yrittää varmasti seuraavaksi Nynrahille.”
”Miksi hän sinne yrittäisi?”
”Se ei kuulu sinulle. Tärkeintä on, että hän ei pääse sinne.”
”Hyvä on sitten. Muut saan kai pitää voitonmerkkeinä?”
”Pidä. Minä en tee mitään kahden Skakdin ruumiilla. On kuitenkin tärkeää, että myös Guardian kuolee. Hänestä voi olla minulle ja… kumppaneilleni arvaamatonta haittaa. Ja hyvin arvattuakin haittaa, itse asiassa.” Nektann pyöritti silmiään.
”Siispä hankin sinulle Makutan ruumiin. Warrekin pään säästän itselleni ja Guardianin heitän tuliseen pätsiin.”
”Miten vain. Ota yhteyttä, kun työsi on tehty. Ja muista, että minä en maksa sinulle tyhjästä.”
”Selvä, oi suuri ja mahtava Makuta”, Nektann sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä. Abzumo ilmeisesti irvisti ja katkaisi yhteyden. Nektann hymyili. Hän sai jopa sanan ”Makuta” kuulostamaan loukkaukselta.

Zaiggeran mökki

Guardian vilkuili hermostuneena laudoitetun ikkunan lautojen välistä ulos. Hän luuli nähneensä jotain. Tunti ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia oli kulunut siitä, kun Zaiggera ja Manu olivat kadonneet yläkertaan. Warrek oli hetki sitten lähtenyt pöydästä ”tarkastelemaan tupaa”. Eli toisin sanoen etsimään viinaa. Guardian katsoi taas kelloaan. Minuutti.

Tuskaisen minuutin kuluttua luukku avautui. Nais-Skakdin alaruumis ilmestyi näkyviin. Pian yläpää seurasi käsissään kuin uudesti syntynyt ampuma-ase. Manua ei vielä näkynyt. Zaiggeran kasvoilla oli voitonriemuinen ilme. Sitten kuului kolahdus. Zaiggera jätti pyssyn erään lipaston päälle ja pisti päänsä takaisin yläkertaan. Guardian hillitsi halunsa rynnätä aseen kimppuun heti.

Sitten kuului kiljaisu:
”Ei, älä koske siihen!”
Räjähdys. Kuului lasin särkymisen ääntä. Ja jotain muutakin taisi särkyä. Katossa olevasta aukosta virtasi savua. Zaiggera astui alas tikkailta ja yski. Pian jotain putosi alas yläkerrasta. Manuhan se oli.
”Minähän sanoin…” Zaiggera aloitti. Manu keskeytti hänet:
”Se oli pelkkä rikkinäinen romu.”
”Se oli kallis!”
”Ehkä pimeällä keskiajalla.”
”Senkin barbaari, hävitit kalliin laitteeni!”
”Minä olen hyvin sivistynyt Makuta. Äläkä sinä lyö minua, kun minäkään en lyö sinua. Olen pasifisti. Aina, kun siitä on minulle hyötyä siis.”

Guardian keskeytti väittelyn polkaisemalla lattiaa niin, että kuului tömähdys. Zaiggera muisti aseen ja nosti sen lipaston päältä. Sitten, yhtäkkiä, hän heitti sen päin Guardiania. Guartsu nappasi sen refleksinomaisesti ilmasta.
”Siinä nyt on kiväärisi”, Zaiggera sanoi ylpeänä, ”entistä ehompana.”
Guardian mumisi kiitokset irrottamatta katsettaan aseesta. Zaiggera nauroi vaimeasti.
”Tuo tuli varmasti suoraan sydämestä”, hän sanoi ivallisesti. Ennen kuin Guardian ehti vastata, Warrek kirkaisi. Manu tukahdutti halunsa kommentoida, että Warrek kiljui kuin pikku tyttö, sillä Warrek saapui heidän luokseen huutaen: ”HYÖKKÄYS!”

Luotien ääniä alkoi kuulua. Kaikki suojautuivat. Ikkunat nimittäin räsähtivät rikki. Laudat, jotka olivat peittäneet ikkunoita, olivat pian täynnä reikiä. Zaiggera toimi nopeasti. Hän poimi oman kiväärinsä, latasi sen nopeasti ja heitti Guardianille ammuksia. Guartsu latasi oman aseensa pitkästä aikaa. Manulle ja Warrekille nainen heitti kiväärit, joita hänellä oli useampia.
”Osaatko käyttää?” Skakdi sanoi Makutalle. Warrek otti sijainnin erään ikkunan alla.
”Tietysti minä osaan”, Manu sanoi. ”Minähän keksin nämä aseet.” Zaiggera kohotti kulmiaan.
”No hyvä on, en keksinyt, mutta osaan kyllä käyttää.”
”Hyvä.”
”Toisaalta siitä on vuosia, kun olen viimeksi käynyt Zakazilla… eikä minun silloinkaan tarvinnut tarttua Skakdien aseisiin. Mutta teoriassa osaan kyllä kaiken. Käytännön tasolla teorioita voi soveltaa, mutta yleensä lukuarvojakin on approksimoitava, jotta…”
”Tuki turpasi ja mene asemiin!”
Manu näytti loukkaantuneelta, mutta asteli nopeasti viimeisen ikkunan alle. Katsoessaan ulos ikkunasta hän näki, että heitä tähtäsi ainakin kymmenen Skakdia. Ja hänellä oli vain noin kahdeksankymmenen asteen näkyvyys. Hyökkääjiä oli vielä enemmän.
”Ei auta muuta, kuin panna kovat kovaa vasten”, Guardian sanoi ja ampui ensimmäisen luodin. Yksi hyökkääjistä menetti päänsä. Muut alkoivat ammuskella vielä hanakammin. Lisäksi kaatuneen Skakdin tilalle astui uusi.
Ei näytä ollenkaan hyvältä, Manu ajatteli. Ja lisäksi minusta tuntuu, että Zaiggera on minulle vihainen.

Rozum

Piraatit olivat pistäneet joksikin aikaa juhlat pystyyn laboratorionraunioiden edustalle, mutta ne olivat päättyneet epämiellyttävästi erään hyvin tunnetun kapteenin huutoon "MIKSI ROMMI ON LOPPU! MIKSIIIIIH"
Sitten he olivat lähteneet kohti rannikkoa.

Matoro oli toisten juhliessa tutkinut kansiota. Se oli kirjoitettu oudoilla merkeillä, joista ei saanut selvää. Siinä kuitenkin toistui tietyt merkit tietyin väliajoin varmistaakseen että se oli Matoran-kieltä, tosin puettuna outoihin merkkeihin. Salakieltä.

Matka viidakon läpi sujui suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Mitä nyt jokunen pieni rahi tai vastaava. Puoli matkaa taas kärsittiin Notfunin jutuista. Tällä kertaa hän kertoi kaveristaan nimeltä Puikko-Petteri. Kyseiselle tyypille piti laittaa puusilmä, mutta tulikin vahingossa puujalka.
Toinen puoli matkasta Notfunin suu oli tukittu teipillä.

"Meillä voi mennä Klaanissa jonkin aikaa", Matoro selitti. Hän käveli Äksän kanssa Jardirtin rinnalla, sillä Notfunista ei ollut keskustelukaveria juuri nyt.
"Aye", matoran vastasi lyhytsanaisesti.
"Kepsukka saa auttaa tämän salakielen kanssa", Matoro puheli itsekseen. "Paperit ovat Manulle ja katsotaan filmi Klaanissa"

Suurin osa loppumatkasta sujui hiljaisesti. Viidakkomaisema toisti itseään, rahit ääntelivät metsässä. Jossain välissä he saapuivat kultaisille rannoille jonka edustalla Yön Timo III odotti uskollisena osan miehistö kanssa.

Matka laboratoriolta takaisin oli kestänyt kuusi tuntia. Kello oli melko lähellä iltakuutta, ja aurinko oli jo laskemassa. Joukkio siirtyi nopeasti laivaan ja pian he nostivat ankkurit ja lähtivät kohti Klaania.

Hautasaari



Enki huokaisi hiljaa helpotuksesta huomatessaan, että kaksikon matka ei suinkaan käynyt korkeammalle öiseen vuoristoon. Maan muuttuessa yhä jyrkemmäksi oli Ämkoo hidastanut kulkuvauhtiaan ja nyt kaksikko olikin pysähtynyt. Käsipuoli Toa tarkkaili maastoa.

"Sen pitäisi olla tässä jossain", Ämkoo murahti ja asteli sinne sun tänne. Enki tarkkaili johtajaansa hetken, mutta alkoi sitten itsekin tutkia maastoa. Matoranin ei tarvinnut kysyä, mitä Ämkoo etsi. Toa oli kohottanut kantamansa rauta-avaimen jälleen esiin ja olikin selvää, että nyt etsittiin lukkoa.

Kului vartti. Kului toinen. Kaksikko nousi hieman ylemmäs kivikkoista rinnettä pitkin, kunnes lukko löytyi.

Kauempaa raskas kiviovi näytti ainoastaan vuoren huipulta vierineeltä lohkareelta, joka aikojen saatossa oli hautautunut tuulen kuljettamaan hiekkaan ja soraan. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että kyseessä oli kaksiosaisen oven sulkema ahdas oviaukko, jonka keskustaa koristi ikiaikaisen näköinen lukko. Ämkoo työnsi avaimen lukkoon, käänteli sitä hetken ja komensi sitten Enkin työntämään.

Ovi avautui sisäänpäin. Hetken kestäneen ponnistelun jälkeen kaksikko sai sen kokonaan auki ja pian heidän edessään avautui synkkä käytävä. Enki yllättyi huomatessaan, että käytävä ei ollut kuitenkaan sysipimeä. Käytävän seiniin upotetut sinivihreät valokivet onnistuivat tuomaan pimeyteen juuri sen verran valoa, että uskalias matkalainen saattoi nähdä eteensä.

Ämkoo astui peremmälle. Enki valmistautui hyppäämään Toan perään, mutta Ämkoon käsimerkki sai matoranin pysähtymään.

"Sinä odotat ulkona", komensi Ämkoo. Sitten Toa käänsi kasvonsa kohti pimeyttä ja katosi. Enki jäi hetkeksi tuijottamaan herransa perään, mutta istahti sitten oven vierustalle odottamaan.

Ämkoon silmät tottuivat nopeasti käytävän pimeyteen, kiitos ulkona vallitsevan yön. Hieman epävarmat askeleet kuljettivat Ämkoota mutkittelevaa reittiä pitkin, kunnes Toa saapui lopulta käytävän päähän. Siellä häntä odotti toinen ovi, joskaan ei tällä kertaa lukolla varustettu.

Ämkoo avasi oven.

- - -

Enki haukotteli ja vilkuili pilviverhon takaa pilkottavaa tähtitaivasta. Kaukaisuudessa hohtavat tähdet näyttivät matoranin mielestä tänä yönä poikkeuksellisen kylmiltä. Kylmä ja ankea oli myös matoranin istumapaikka, ja Enki vaihtoikin tuon tuosta asentoaan yrittäen epätoivoisesti tehdä olonsa edes jossain määrin mukavaksi.

Le-matoran ei tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Kaksi Toan mittaista hahmoa eteni rinnettä pitkin määrätietoisesti ylemmäs, tarkkaillen kivioven vierellä nuokkuvaa matorania.

- - -

Oven takana Ämkoota odotti hyvin askeettinen huone. Sammaloituneet kiviseinät ja hieman kostea lattia saivat hautakammion tuoksahtamaan suorastaan iljettävältä. Tästä Ämkoo ei kuitenkaan välittänyt. Toa tuijotti edessään makaavaa myöskin kivestä valmistettua hauta-arkkua.

Ämkoo astui arkun tykö. Sitten Toa sylkäisi kerran ainoaan kämmeneensä, tarttui kiinni arkun painavasta kannesta ja alkoi työntää. Hikinorot valuivat Toan vihreää naamiota pitkin, mutta hän ei antanut periksi.

- - -

Mystinen kaksikko onnistui väistämään täpärästi ilmojen halki viilettävän veitsisarjan. Teräaseet katosivat yön pimeyteen, ja jostain kaukaa kuului yöeläjäksi ryhtyneen epäonnisen rahieläimen rääkäisy.

"Kuka siellä?" Enki huudahti hypäten vieressään kohoavan suuren kivenlohkareen taakse suojaan. Pimeydestä ei kuulunut vastausta, mutta tarkkasilmäinen matoran näki lähestyvät hahmot selvästi.

- - -

Arkun kansi tömähti lattialle. Ämkoo pyyhki hikeä otsaltaan ja polvistui nähdäkseen edessään lepäävän ruumiin tarkemmin. Vaaleansininen veden Toa piteli yhä kuolleenakin tiukasti kiinni miekastaan.

"Atya", Ämkoo kuiskasi ja Toan käsi käväisi nopeasti naisen vatsan seudulla avautuvalla rujolla haavaumalla. Haava oli jo aikoja sitten kuivunut, ja nyt se näyttikin pelkältä mustalta aukolta kuolleen naisen muilta osin virheettömässä ruumiissa.

- - -

Enki kieri tajuttomana pitkin vuoren kivikkoista rinnettä. Punainen Toa tarkkaili hetken rintaansa iskeytynyttä myrkyllistä teräasetta, naurahti sitten ja astui kiviovesta sisään vihreän kumppaninsa perässä.

Yön Timo II

"Kohti kotia!", Matoro huusi piraateille iloisesti.

"Klaaniin vai?", perämies Jardit kysyi.

"Kyllä. Klaani on kotimme", Matoro vastaa.

Jardit nyökkäsi ja komensi piraatteja lähtemään Klaaniin. Matoro oli iloinen, että he olivat lähdössä takaisin. Hän ei ollut odottanut tälläistä matkaa. Luuli vaan, että tulisi Destralille, löytäisi tiedot Makuta Itrozista ja hänen laboratoriosaarestaan, matkustaisi sinne ja takaisin. Se osoittautuikin paljon pahemmaksi. Äksäkin lojui kajuutan sängyssä ja mietti matkaa. Hän tahtoi auttaa Klaania, mutta matka osoittautuikin paljon pahemmaksi, kuin mitä hän luuli. Mutta ainakin hän oli iloinen, että hän sai autettua Klaania vähäsen. Se oli hänen mielestään tärkeintä.

Bio-Klaani

"Se tekisi 15 mutteria", kauppias vastasi. Irvan löysi vyöstään vain 6.

"Voisitteko tehdä poikkeuksen ja myydä minulle lihan kuudella mutterilla?", Irvan kysyi kauppiaalta.

"Sori, mutta Klaani on muutenkin kokemassa konkurssin", kauppias vastasi. Irvan lähti Seranin kanssa poispäin. Irvan ei ollut syönyt jo pariin päivään. Ja hän ei enää jaksanut olla syömättä.

"Mitä me nyt syötäisiin?", Seran kysyi kaveriltaan.

"Ainakaan emme voi ostaa mitään kaupoista. On vain kaksi vaihtoehtoa. Yksi: Joko hankkia ruokaa luonnosta. Kaksi: Varastaan ruokaa kaupoista"

"Ei nyt tekisi mieli ryöstää näitä ihmisiä", Seran vastaa Irvanille.

"Eikä tekisi mennä metsiin, saalistamaan villieläimiä", Irvan sanoo.

"Voitaisiinhan myös kalastaa kaloja", Seran ehdotti.

"Hyvä idea", Irvan sanoi, "Yksi ongelma: Osaammeko kalastaa?"

"En ole vielä ikinä kertaakaan kokeillut, mutta se ei näytä kovin vaikealta"

"Minä en aio edes kokeilla. Jos haluat kalastaa, kalasta itse"

"Okei", Seran vastaa, "Otan veneemme ja ongemme ja koetan saada vähän saalista"

Parin tunnin päästä, Seran meni pieneen veneeseen, jonka hän, Irvanin kanssa oli ostanut, kun olivat tulleet Klaaniin. Kun hän oli soutanut parinkymmenen kilometrin päähän, hän pysähtyi ja pani onkensa veteen. Parin minuutin kuluttua hän sai erotettua meren hiljaisuudesta jonkin huutoa. Hän alkoi keskittymään äänen suuntaan. Hän näki jonkin polskivan vedessä. Hän huusi apua. Seran alkoi nopeasti soutaa kohti hukkuvaa olentoa.

"Apua!", hän huusi. Hänen äänensä kuulosti vanhalta.

"Koettakaa kestää!", Seran huusi.

Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän otti airons ja pani sen veteen.

"Tarttukaa airoon!", Seran huusi.

Airosta tarttui ruskea-musta Turaga. Fe-Matoran auttoi vanhaa Turagaa veneeseen.

"Kiitoksia, nuori Matoran", Turaga sanoi hengästyneenä, "Ilman sinua olisin hukkunut ja kuollut"

"Ei se mitään", Seran vastasi.

"Nimeni on Seran", Seran esitteli itsensä ja kätteli vanhaa Turagaa.

"Turaga Thowron", ruskea Turaga vastaa, "Kunpa olisi mitenkään, miten voisin korvata tekosi"

"Ei tarvitse korvata", Seran vaati.

"Kyllä tarvitsee", Turaga Thowron vastaa ja alkoi penkoa vyöstään jotain, "Minulla taitaa olla mukana jokin, joka saattaa kiinnostaa nykyajan nuorisoa"

Hän löysi kiven ja ojensi sen.

"Ai. Kivi", Seran sanoi, "Kiitos"'

"Ei se mikä tahansa kivi ole", Turaga sanoo, "Se on Toa-kivi"

"Mitä!?", Seran tokaisi, "Toa-voimia antava Toa-kivi?!"

"Tietenkin", Turaga vastaa, "En kai minä nyt antaisi pelastajalleni tavallisen kiven ja väittäisi sitä Toa-Kiveksi. En ikinä!"

Fe-matoran katsoi vähän kiveä ja sanoi:

"En voi ottaa tätä"

"Mikset?"

"Tässähän on jonkun entisen Toan voimat!"

"Tiedän, että se saattaa pelottaa jotakin, mutta ota se nyt vaan. Siitä tulee hyötyä joko ennemmin tai myöhemmin"

Seran tarkasti kiveä tarkemmin ja näki joitakin kaiverruksia. Vaikka häntä vähän epäröitti ottaa Turagalta Toa-Kiveä hän silti pani kiven laukkuunnsa varmuuden vuoksi. Sitten hän kysyi Turaga Thowronilta, mitä hän teki meressä, vaikkei ollut kovin hyvä uimari. Turaga vastasi, että oli lähdössä toisen Toan kanssa toiseen paikkaan veneellä, kunnes iso kalmari tuhosi hänen veneensä.

"Missäs se sinun Toakaverisi on?", Seran kysyi Turagalta.

"En tiedä sitä. Viimeksi kun näin hänet, kalmari veti minut pinnan alle"

Seran nyökkäsi ja alkoi soutamaan veneensä Klaaniin, vaikkei saanut yhtään saalista. Hän halusi viedä Turaga Thowronin kuivalle maalle. Hän myös koko matkan aikana ihmetteli, mitä tekisi Toa-kivelle.

Yön Timo II

Matoro makoili pitkällään punakankaisessa riippumatossa, jonka hän oli virittänyt takamaston ja kaiteiden väliin. Hän makasi selällään katsellen tähtitaivasta. Laiva lipui kevyesti ja lämmin iltatuuli puhalsi leppoisasti alukselle vauhtia.

Loputon tähtitaivas kaareutui Toan yläpuolella. Tuhannet pienet valkoiset pisteet säteilivät korkeuksissa. Mystinen Punainen Tähti näkyi nyt itätaivaalla. Matoro muisteli matoranien ennustusmerkkejä.
Välittömästi tähdistä hänelle tuli mieleen vanhasta tiimistään magnetismin Toa Magan, joka oli lapsenomaisen innostunut astronomiaan että astrologiaan. Kyseinen Toa oli joskus haaveillut matkasta Punaiselle tähdelle. Mitähän hänelle kuuluisi nykyään.

Matoro mietti. Mihin hänen tiiminsä oli hajonnut. Häntä ahdisti, kun hän tunsi muistoistaan puuttuvan palasen.
Tiimi olijoskus lähtenyt rauhaisalta kotisaareltaan suureen maailmaan, Metru Nuille, taistelemaan "rauhan, oikeuden ja Mata Nuin" puolesta.
Se ei ollut tosiaankaan sitä. Se oli kylmää sotaa, jossa miteltiin vallasta. Metru Nuin hallitsija hallitsisi maailman taloutta.

Se sota oli pitkä ja ankea. Loputtomat Toa-armeijat marssivat vahkien kera Metsästäjiä vastaan - Dume eikä TSO suostunut kumpikaan lopettamaan. Oli onni, että tiimistä ei ollut kuollut ainuttakaan jäsentä sodassa.

Kun Metsästäjät vetäytyivät raunioiksi tuhotusta kaupungista, kaikki muuttui. Toat lähtivät. Sillävälin Gaggulabion Skakdi-armeija oli ryöstänyt ja polttanut tiimin kotisaaren ja tappanut Matoranit. Toista oli tullut koditon kulkuritiimi joka taisteli eri alueilla oikeuden puolesta.

Sitten muistot haalistuivat.

Tämä matka oli herättänyt paljon kysymyksiä. Se mielensisäinen hyökkäys. Itrozin ääni. Valot. Lonkerot. Salakieli.
Tämä Makuta osasi salata todellisen perintönsä täydellisesti.

Toa käänsi kylkeä riippumatossa. Jardirt istui ruorissa unisen näköisenä. Pari muuta merirosvoa nukkui myös kannella, valmiina herätettäväksi ohjausvuoroon.
Äks oli sanonut että yö on turhan viileä hänen makuunsa ja nukkui sisätiloissa.

Jään Toa kieriskeli huolestuneena. Hän ei saanut näitä kaikkia asioita päästään, hän ei kyennyt rentoutumaan. Hän ei lepäisi ennenkuin olisi selvittänyt kaiken naamiostaan ja menneisydyestään.

Hautakammio

Ämkoon katse kulki pitkin Toan entisen johtajan ruumista. Ilman Toa katseli haikeana edessään lepäävää kuollutta, mutta päätti sitten tehdä sen mitä oli tullutkin tekemään. Ämkoon käsi lähestyi Atyan kuolleiden käsien tiukassa otteessa olevaa miekkaa.
"Olen pahoillani, mutta joudun ottamaan tämän. En itsekkyyttäni, vaan kaikkien parhaaksi", selitti Ämkoo puoliääneen valmistautuessaan irrottamaan katanan veden Toan kylmästä otteesta.



Ämkoo kiskaisi kätensä nopeasti takaisin ja huusi ääneen. Vihreä Toa horjahti kauhusta taaksepäin, liukastui ja katseli hautakammion lattialta käsin pystyyn nousevaa ruumista. Atyan tomuiset kädet tarttuivat hauta-arkun laitoihin ja veden Toa nousi täyteen mittaansa. Atya käänsi naamionsa Ämkoota kohti, ja Ämkoo erotti naamion visiirin alla piilevät heikosti hohtavat silmät.

"Sinä olet kuollut!" Ämkoo sai huudetuksi järkytyksensä keskeltä. Ilman Toa nousi huterasti seisomaan, painautui kammion harmaanvihreää seinämää vasten ja tuijotti edessään seisovaa sinistä hahmoa. Atya astui pois arkusta, oikoi hetken jäseniään ja kohotti miekkaansa.

"Hei vain, Ämkoo", kuului ääni kammion oviaukon suunnalta.



Ämkoo kääntyi nopeasti oven suuntaan ja järkyttyi entisestään. Ämkoo osoitti ainoalla kädellään vuoroin oviaukon, vuoroin Atyan suuntaan. Toat Tharkon ja Herka astuivat peremmälle kammioon.

"Sinä! Te..!!" Ämkoo sopersi ottaen askeleen taaemmas. Ilman Toa haukkoi henkeään tietämättä mitä sanoa. Ilman Toa Tharkon hymyili ja alkoi puhua.

"Olet muuttunut kovasti sitten viime näkemän. Viimeksi kun tapasimme, olit jokseenkin... Kokonaisempi."
"Vaikene!", Ämkoo karjui ja osoitti Herkaa. "Sinä! Sinä kuolit! Miten sinä oikein seisot siinä?! Ja miksi Atya..."
"Kaikki ajallaan, veli hyvä", Tharkon keskeytti ja astui lähemmäs Ämkoota. "Mitä pidät uudesta naamiostani?"

Ämkoo tuijotti Tharkonin kasvoja lyhyen hetken ajan. Sitten hän ymmärsi.
"Tryna", Ämkoo pihisi.
"Kas, oikein. Olet tehnyt läksysi.", vastasi Tharkon.

Herka astui peremmälle. Punaisen Toan ruhjottu haarniska oli kauttaaltaan ruosteen ja lian peitossa. Herkan poimuttuneen naamion tyhjät silmäkuopat tuijottivat Ämkoota.
"Jotain et kuitenkaan koskaan oppinut", Herka sanoi pohjattomalla äänellä. "Minun naamioni. Jopa pieni vihreä ystäväsi tuolla ulkona tunnisti sen, mutta sinä et tuntunut koskaan ymmärtävän. Et, vaikka työskentelimme yhdessä."

Ämkoo käänsi katseensa juuri puhuneeseen Herkaan. Yllättyneisyys käväisi Ämkoon kasvoilla, ja tämä yritti sanoa jotain.
"Tarkoitatko sinä..?"
"En minä muuten olisi tässä."

Tharkon korjasi asentoaan, naurahti ääneen ja ohjasi Atyan seisomaan vierelleen.
"Noniin, eiköhän kuulumiset ole jo vaihdettu. Me emme tulleet tänne vain tervehtimään sinua."
"Mitä te tahdotte?" Ämkoo kysyi ja perääntyi jälleen hieman. Toan entiset kumppanit alkoivat lähestyä.
"Minun henkeni sinnittelee tässä maailmassa enää yhdestä syystä", epäkuollut Herka vastasi. "Samasta syystä, jonka takia Tharkon on nyt täällä."
"Me", Tharkon aloitti, hymyili viileästi ja jatkoi:
"Haluamme tappaa sinut."

- - -

Yön pimeydessä liitelevä haukka kuuli selvästi vuoriston suunnalta kuuluvan vihellyksen. Rahi kiidätti itsensä vauhdikkaasti äänen tykö, laskeutui ja valmistautui ottamaan kärsineen näköisen matoranin kyytiinsä. Enki kiristeli hampaitaan pakottautuessaan suuren linnun selkään, ja komensi sitten siivekkään pedon matkaan.

Nyt oli kiire.

Luola Killjoyn mökin alla

Creedy ei ollut yrittänyt ulos enää tunteihin, vaan oli sen sijaan kasvattanut vierellään keikkuvaa paperipinoa. Informaatio oli asia jota Creedy janosi eniten, mutta tällä kertaa hän ei ollut iloinen päätöksestään. Sivu sivulta, paperi paperilta Creedy menetti uskoaan henkilöön, jonka kanssa oli käytännössä viettänyt viimeiset kaksi vuotta. Hän halusi lopettaa, muttei voinut, hänen täytyisi saada tietää lisää...

Otsa hikoillen Creedy nosti taas seuraavan paperin ja alkoi lukemaan:

Metsästäjien leiri, Odina - Kahdeksas viikko

Olen oppinut näinä viikkoina enemmän kuin koko edeltävän elämäni aikana. Mestari näytti minulle heikkouteni. Hän todisti minulle, etten ole niin voimakas kuin maineeni antaa luulla. Massavihollisia vastaan taisteleminen ei ole oikea tapa taistella, sillä kun koettaa päivä, jolloin yksi minua mahtavampi soturi astuu eteeni, olen pulassa.

Vasen käteni on siteessä ja maskissani on halkeama, mutta se on pieni hinta elämäni tärkeimmästä oppitunnista. Minulla on paljon opittavaa, mutta lupasin mestarilleni onnistuvani. Sopimusta ei rikottaisi.

Tässä vaiheessa Creedy nosti katseensa paperista. Kaikki päiväkirjan palat eivät olleet tallella, mutta monessa kirjoituksessa oli mainittu sopimus. Salaperäinen paperi, jonka osapuolina olivat Killjoy ja TSO. Pitkällisten etsintäoperaatioidenkaan jälkeen, Creedy ei onnistunut löytämään tätä puuttuvaa palaa.

Creedy jatkoi selaustaan läpi, kunnes saapui lopulta erilaisen paperin kohdalle. Tämä oli kärventynyt kulmista ja sen keskellä oli nähtäviss selviä palamisen jälkiä. Matoran tiesi mikä häntä odottaisi tässä viestissä ja pisti sen syrjään, lukien vain sen otsikon:

Tämä luku on omistettu urhealle veden toalle, jonka elämä päättyi omien virheideni vuoksi

Tunnit kuluivat ja Creedy selasi läpi paperien. Useita poliittisia murhia, kahakoita ja viattomien kuolemia myöhemmin hänen oli pakko pitää taukoa. Hän ei uskonut lukemaansa. Viikko viikolta Killjoyn persoonallisuus tuntui muuttuvan. Kylmyys ja välinpitämättömyys paistoi tekstistä aina vain vahvemmin. Lopulta Creedy karjaisi ja potkaisi vierelleen kasautuneen pinon.

Hänen esikuvansa, ystävänsä... hän ei ollut valmis kuulemaan tällaista ja vieläpä tämän itse kirjoittamana. Jos hän vain löytäisi tämän sopimuksen, saisi tietää mitä se sisältää...

Zyglakien sähkövoimala

Umbra hakkasi raivokkaasti metallista, ruostunutta ja lukittua ovea nyrkeillään. Hän oli raivostunut tähän matkaan, joka tuntui pitenevän koko ajan. Oliko tykki niin loppujen lopuksi tämmöisen matkan arvoinen, voisihan hän etsiä jostain jonkun Olmakin ja kadota sen avulla omaan maailmaansa, Umbra oli viimeisten minuuttien aikana ajatellut.

Jyskyttäen ovea monta kertaa peräkkäin, outo ääni alkoi puhua Umbran mielessä. Matoran lopetti tekemisensä, kylmyyden vallatessa hänen mielensä.
Jollain pahalla oli asiaa Umbralle, ja Umbra tiesi hyvin kuka tämä oli.

"Hei Umbra, suuri-pieni-matoran", ääni sanoi Umbran pään sisällä. "Eikö tämä juoksu olekin aika turhaa, ystäväni?" bassoääni jatkoi.

"Mitä haluat minusta?" Umbra ajatteli henkisen yhteyden välityksellä.

"Haluan kertoa sinulle joitain asioita ystävästäsi Gekosta", ääni kertoi. "Hän on oikeasti toisesta maailmasta, kuten sinäkin, ja tullut sotkemaan tämän maailman järjestyksen ja aikajatkumot, estääkseen vaihtoehtoisen tulevaisuuden tapahtumisen," ääni kertoi.

"Eikö tämä olekin aika moraalitonta, siis muuttaa aikajatkumon suuntaa, jonka Mata Nui on määrännyt meille?" ääni jatkoi asiaansa.

Umbra pysyi hiljaa. Ajatukset risteilivät hänen päässään, ajatukset jotka tämä ääni, jonka hän ajatteli kuuluvan Gekon pahalla versiolle, pystyi lukemaan aivan helposti.

"Olet hämmentynyt, etkö olekin?" ääni jatkoi. "Niin minäkin olisin jos ystäväni olisi aikavääristymien aiheuttaja, joka väittää edustavansa hyvyyttä. Mistä tiedät ettei hän valehtele?"

Umbran lähellä, Gekko katseli vipuja ja laitteita jotka olivat sikin sokin huoneessa. Hän myös ihmetteli sitä miksi Umbra oli paikallaan, kuin transsissa.

Gekko tuli epäluuloiseksi ja alkoi ravistaa Umbraa hereille, muttei onnistunut.

"Hän yrittää tehdä sinulle jotain, Umbra", ääni Umbran pään sisällä sanoi. "Hän koettaa katkaista meidän yhteytemme, koska tietää ettei ole aivan puhdas. Tee mikä on oikein, Umbra". ääni sanoi, lähtien Umbran pään sisältä.

Ensimmäinen teki mitä Umbra teki oli lyödä violetilla nyrkillään häntä ravistellutta Gekkoa.

Iskun voimasta, Gekko lensi lattialle. "Mitä sinä pirulainen teet!?" hän huusi. "Koetin auttaa sinua!"

"Et ole kertonut kaikkea itsestäsi Gekko, et ole todellakaan kertonut kaikkia motiivejasi", Umbra sanoi. "Aikajatkumon turvaamiseksi, minun on taisteltava sinua vastaan", Umbra sanoi, kaivaen selästään kaksi miekkaansa, Rhak'elakkin symbolilla varustetun miekan ja oman mustan miekkansa. Qewa vinkaisi ja lähti piiloon seinälle, seuraamaan tulevaa mittelöä mahdollisimman kaukaa ja turvasta.

"Huoh, jos sitä vaadit, Umbraseni", Gekko sanoi, ottaen raskaan miekkansa selästään. Tästä taistelusta tulisi outo, hän ajatteli, hyvin outo...