Zakaz
Zaiggeran mökki



Tämä sota jatkuu. Tulemme näkemään vielä paljon päiviä.

Raivokas "AMPUKAA!"-huudahdus jai tummanvihreän palkkasoturin viimeiseksi sanaksi ennen kuin paksu teräsluoti lävisti sen otsan. Zaiggera napsautti tottuneen viileästi kiväärinsä auki. Tyhjät haulit lennähtivät yhdessä vilkkaassa liikkeessä vanhan kiväärin uumenista ulos ja ruskeanoranssi naissoturi veti viisi uutta hampaankolostaan. Samalla hänen piti kyykistyä alas, sillä voimakas Zamor-pistoolien tulitus rei'itti juuri saman kohdan vanhan puumökin seinästä, jonka taakse Zaiggera oli aiemmin piiloutunut. Vanha puutavara pöllähteli mökin sisälle suurissa pilvissä ja täytti huoneensisäisen ilman. Kirkas auringonvalo tunkeutui sisään mökin uusista aukoista.

Pahimpia päiviä. Pahin on takuulla vielä edessä, vahtikoira. Tulet vetämään liipaisimesta niin usein, että pian se on refleksi.

Skakdi-palkkasoturit juoksivat kohti päättäväisinä raivokkaiden sotahuutojen säestämänä. Hetkeksi Nektannin palkkaama rikollisjoukko oli unohtanut taistelevansa vain suuren palkkapussin takia. Ajatuksissaan soturit olivat taas keskellä sisällissotaa. Talon sisältä syöksyvät luodit ja Zamorit kaatoivat skakdeja tasaisesti, mutta palkkasotureilla oli selvä määrä- ja aseylivoima. Makuta Nui, Guardian, Zaiggera ja Warrek pysyivät suurimman osan ajasta äärimmäisen matalina, sillä ammukset lävistivät huteraa mökkiä jokaisesta ilmansuunnasta.

Tulee rumia päiviä. Painajaismaisia päiviä. Päiviä, jolloin tuntuisi täysin loogiselta juoda tynnyrillinen rommia, suudella kiväärinsä piippua ja vetää liipaisimesta.

Guardian puristi korjattua, uutena hohtavaa kivääriään. Se oli kevyempi kuin aiemmin, mutta lipas niksahti tutulla tapaa.

Mutta me emme tee niin, vahtikoira. Sinä et tee niin.

Guardian tarkensi kiikarinsa röntgentoiminnolla ja veti liipaisimesta. Plasmakiväärin tuttu kajahdus räjäytti reiän suoraan mökin takaseinään. Tähän ammukseen eräs takaseinää kohti ovelasti hiipivä skakdi ei ollut selvästi varautunut. Polttava plasma osui suoraan palkkasoturin rintakehään ja heitti hänet puoli metriä taaksepäin. Guardian latasi aseen nopealla vasemman kätensä liikkeellä, väänsi pienen kytkimen kiväärin kyljessä yläasentoon ja kääntyi toiseen suuntaan, kohti mökin ovea, jonka takaa hyökkäsi kahdella revolverilla mökkiä rei'ittävä palkkasoturi. Plasmakiväärin sarjatulitoiminto räjäytti sekunnissa seitsemän reikää oven läpi. Muutama ammus osui palkkasoturin molempiin asekäsiin ja yksi sen polveen. Palkkasoturi kaatui karjaisten maahan ja lähti uikuttaen kömpimään kauemmas mökistä.

Sinä kestät.

Guardian veti tyynesti aseen lippaan ulos ja heitti sen tottuneesti sivuun. Sininen skakdi veti vyöltään uuden, täyden plasmalippaan ja kytki sen aseen sisään. Ase niksahti jälleen tutusti. Vartija-kiväärissä oli kuitenkin jotain uutta. Zaiggera oli lisännyt kiväärin kahvaan yhdellä ruuvilla pienen metallisen laatan, jossa oli tuttuja kirjaimia. Ohut nimilaatta oli kiinnitetty ruuvilla kahvaan juuri siitä kohtaa, josta laatan läpi oli ennen kulkenut ohut ketju. Laatassa oli viisi kirjainta.


Sinä kestät, koska jonkun täytyy.
Eihän tässä maailmassa muuten mitään järkeä olisi.

Warrek ja Zaiggera olivat kaataneet huoneen keskellä olevan puisen pöydän ja jakoivat nyt laukauksia palkkasoturiskakdeja kohti sen suojasta. Laho puinen pöytä ei tarjonnut Warrekille ja tämän luutnantille kuitenkaan oikeaa suojaa osumilta vaan räsähteli tikuiksi jokaisesta ammuksesta. Suoja oli kuitenkin enemmän taktinen. "Ehkä ne luulevat, että olemme oikeasti turvassa", Warrek oli sanonut hymyillen pakotettua, raukeaa hymyä.



Manu oli luovuttanut hetken aikaa sitten käyttämänsä sisällissodanaikaisen kiväärin kanssa. Myöskään kuudestilaukeava ei ollut osoittautunut Makutan mieleiseksi. Makuta ei ylipäätään ymmärtänyt ampuma-aseita.
Toisaalta hän ei ollut joutunut aiemmin tilanteeseen, jossa niitä käyttävillä oli ylivoima. Manu kaiveli raivokkaasti Zaiggeran mökin maton alle salaluukkuun piilotettua hauta-arkkua, joka oli luiden sijaan täynnä erilaisia ampuma-aseita. Ampumisen sijaan Makuta keskittyi jakelemaan aseita ja lippaita eri suuntiin tulittaville skakdi-tovereilleen.

Manu ei ollut tottunut pysymään taustalla taistelutilanteissa. Hän oli Makuta. Hänet oli luotu taisteluun. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, että ampuma-aseet eivät olleet hänen vahva alansa. Ja vaikka palkkasoturien päättymätön tulitus ei olisi vahingoittanut Makutaa tämän kaasumaisen olemuksen takia, hän ajatteli olevansa huomattavasti hyödyllisempi haarniskassa, joka ei vuotanut.

Yksi verenhimoisista skakdeista kommunikoi lajitoveriensa kanssa ulkopuolella harvinaisen äänekkäästi.
"Keskittäkää tuli! Savustakaa ne ulos!"
Juuri silloin yhdestä ikkunasta lensi sisään kanisteri, joka mätkähti mökin lattialle metallisesti kolahtaen. Guardian tuijotti kanisteria hetken.
"Kredipselleeniä!" hän karjui. "Älkää hengittäkö!"
Hulluuskaasuksikin kutsuttu hermomyrkky alkoi levitä huoneeseen. Kaasuvaarasta vähiten kärsivä Makuta Nui pomppasi ponnekkaasti asearkusta ulos ja tarttui kanisteriin. Hän juoksi vauhdilla kohti ikkunaa ja viskasi kanisterin ulos. Juuri silloin skakdien konetulimainen keskitys osui häneen. Kymmenet luodit lävistivät Makutan ja tämä kaatui lattialle veltosti.
"Ai. Skarrarar vieköön." Makuta sanoi. Nyt hänen haarniskansa oli entistä rumempi. Se ei pysyisi kasassa kauaa. Zaiggera osoitti kenraalilleen kehotuksen suojata ja juoksi makutan luokse tarkistelemaan tämän haarniskan kärsimiä vahinkoja.

"Kaasumies", Zaiggera sanoi nopeasti, mikä sai Manun nyrpistämään ilmettänsä lempinimelle. "Oletko kunnossa?"

"En...tiedä. Voi karzahni. Voi karzahnin karzahni. Minä valun."
Vihreää nestekaasua alkoi ilmaantua haarniskaan revenneestä reiästä. Zaiggera otti kaulansa ympärillä roikkuvan punaisen huivin ja sitoi sen makutan "haavan" kohdalle. Kaasumainen pimeyden olento ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tyytyi vain tuijottamaan Zaiggeran silmiin hämmentyneenä.
"Tuon pitäisi pitää sinua kasassa johonkin asti", Zaiggera sanoi. "Älä liiku. Älä ole enää rohkea tai joudun ampumaan sinua."
Kumma kyllä, Zaiggera sai viimeisen lauseen kuulostamaan jollain tavalla lämpimältä. Manu ei voinut muuta kuin hymyillä kevyesti. Niin kevyesti kuin hengenvaarallinen tilanne salli.

Tulitus koveni entisestään. Valo täytti hämärää mökkiä entistä enemmän osuma osumalta. Nyt kaikki kolme skakdia ja yksi makuta olivat maantasolla. Guardian, Warrek ja Zaiggera jakelivat vielä satunnaisia laukauksia, jotka osuivat mökin seiniä kurittaviin ja raakalaismaisesti karjuviin palkkasotureihin, mutta eivät pysäyttäneet niiden loppumatonta laumaa. Nämä sotilaat eivät ajatelleet nyt enää edes tulevaa palkkaansa. Ainoa, mistä ne välittivät oli puhdas tappamisen ilo. Guardian alkoi epäillä, että Nektann syötti kredipselleeniä jo omille sotilailleenkin.

Guartsu, Warrek, Zaiggera ja Manu vilkuilivat toisiaan. Lievä epätoivo kiiri kaikkien kasvoille. Palkkasotureita oli yksinkertaisesti liikaa ja luodit ja zamorit alkoivat loppua. Jopa Guardianin plasma oli viimeisillään. Pian ainoa vaihtoehto olisi yrittää lamauttaa vihollisjoukkoja yhteiselementtivoimilla, mutta kaikki kolme tiesivät, että he eivät saisi vähäisillä skakdi-elementeillään paljoa aikaiseksi.
Warrek luuhistui. "Tässäkö se sitten oli. Kaikesta minä selviän ja täällä kuollaan."
Warrek hymyili kuitenkin kevyesti. "No, ainakin kuolen hyvässä seurassa. Tämä olisi täydellistä, jos olisi vielä jotain...juotavaa."
Silloin Zaiggeran silmät laajenivat. Naispuolinen skakdisoturi näytti ymmärtäneen jotain. Muut katsoivat luutnanttia pitkään peläten hieman, mitä hän oli tällä kertaa keksinyt.
"Kyllä, kenraali. Itseasiassa minulla on...yksi viinipullo."
Warrekin hymy leveni. "Mahtavaa! Mihin olet piilottanut sen, sinä kiero ihanuus?"
Zaiggera osoitti peukullaan astiakaapin suuntaan. "Se on lasien joukossa. Ota vain."

Salamannopeasti Warrek syöksyi kohti kaappia. Hän ei tuntunut edes välittävän mökkiä ympäröivästä tulituksesta. Myös Nektannin palkkasotilaiden kiväärien ja revolverien zamorit ja luodit alkoivat vähitellen loppua. Nyt osa oli vaihtanut kirveisiin, nuijiin ja muihin lyömäaseisiin. Vaikka liipaisimen veto oli palkkasotureille refleksinomainen reaktio, ne nauttivat erityisen paljon siitä, kuinka vihollisen haarniska ja luut rusahtelivat lyömäaseen alla. Nyt osa hakkasi talon seiniä, tärisyttäen ammuskelusta huterana seisovaa tönöä. Nektannin ja Gaggulabion sotilaat nauttivat vihollistensa pelosta.
Skakdikenraali Warrek tuntui jättävän tämän huomiotta täysin. Hän oli päättänyt, että pyrkisi nauttimaan viinistä viimeiset hetkensä.
Guardian katsoi vuorotellen Zaiggeraa ja Warrekia. Vähitellen hän alkoi yhdistää palasia.
"Et kai sinä..."

Ennen kuin Guardian oli ehtinyt lopettaa lausettaan, Warrek oli vetänyt pullon kokonaan ulos kaapista. Pettymyksekseen hän havaitsi sen olevan tyhjä. Yllätyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että pullon ympärillä oli vaijeri, joka johti jonnekin kaapin taakse. Sieltä se johti ulos yhdestä mökin puisissa seinissä olevista pienistä aukoista. Kun Warrek veti viinipulloa tarpeeksi, vaijeri kiristyi ja jotain niksahti.
Warrekin hymy hyytyi.
"Zaiggera."
"Warrek."
"Ne xialaiset miinat."
"Ne, kenraali."
"Annoinko minä ne sinulle, kun sota oli ohi."
"Joo."

Warrek räpsäytti silmiään. Guardian käänteli päätään tutkien ympäristöä. Manu hymyili hermostuneesti. Pian jotain niksahti mökin ulkopuolella. Niksahduksia toistui useampi. Pian ne repesivät dominomaiseksi ketjureaktioiksi, joita kulki pitkin Zaiggeran kuivaa pihamaata. Osa raivokkaista palkkasotureista ihmetteli ääneen, mitä maaperässä tapahtui.

"Ai", Warrek sanoi ilman, että kääntyi kohti Zaiggeraa. "Halusinpa vain tietää."
Sen sanottuaan Warrek pudotti tyhjän viinipullon ja siirsi molemmat kätensä suojaksi päänsä ympärille. Hän kyykistyi.
"KAIKKI MAAHAN."

Seuraavaksi tapahtunutta asiaa oli erittäin vaikea kuvailla sanoilla, jotka antaisivat sille sen täyden arvon. Tuhoisa määrä valoa, lämpöä ja tulista voimaa täytti ilman mökin ympärillä. Reaktio kesti vain sekunteja, mutta se oli aivan tarpeeksi.



Hetken päästä oli hiljaista. Satunnaiset ruohomättäät mökin ympärillä olivat ilmiliekeissä. Suurta osaa hyökkäävistä palkkasoturi-skakdeista ei löytynyt näkyvistä ja harvat vielä skakdeiksi tunnistettavat juoksivat jo kaukana mökistä yrittäen sammuttaa harjaansa, pidellen korviaan tai nilkuttaen hitaasti. Palkkasoturien huudot kuuluivat vaimeina horisontissa.
Zaiggeran mökki oli osoittautunut yllättävän vankkarakenteiseksi. Sen kyljet olivat mustuneet ja yläkerran tiilikatto oli romahtanut suurilta osin, mutta seinät olivat pystyssä. Lattiatasolla makaavat Zaiggera, Warrek, Makuta Nui ja Guardian nousivat yksi kerrallaan vähitellen ylös ja uskaltautuivat lopulta ottamaan kätensä pois kuuloelintensä edestä.

Manu uskaltautui avaamaan suunsa ensimmäisenä.
"Tuo juuri tapahtui."
"Niin. Niin se taisi." Guartsu vastasi käheällä äänellä.

"Hmm", Zaiggera sanoi. Hän ei ollut vielä noussut pystyyn. "Talo kaipasikin pientä remonttia."
Hetken päästä jostain kaukaa alkoi kaikua piinaava sireenimäinen ääni. Se toistui kolmesti. Tämä ei ollut ääni, joka olisi kuulunut Zakazilla usein. Se tarkoitti kuitenkin erittäin paljoa.
"Tiedättekö", Guartsu sanoi. "Minusta tuntuu, että Nektann on vähän vihainen."

Maken huone

Make seisoo kylän keskellä. Keskellä kauhua ja pelkoa täynnä olevia Matoraneja.


"Herranjesta! Mikä tuo on!?"


"Pysy poissa!"


"Varokaa! Se lähestyy! Tulta!"


"Sinulla on paljon unia, peto." Symbiootti tuijotti Makea virnistäen Snowmanin tyhjillä silmillä.


"Pyydän, vie mitä vain, älä satuta minua!" Ga-matoran tärisee kauhusta Maken jalkojen edessä.


"Tehkää joku jotain!"


"Paljon painajaisia..."


"Pysäyttäkää se! Se tappaa hänet!"


"Napatkaa! Kuristakaa se!"


"Paljon painajaisia. Paljon asioita, joita et ymmärrä."


"Lahdatkaa se peto!"


"Paetkaa henkenne edestä!"


"Kummajainen. Tulilisko. Friikki."


"APUA! AUTTAKAA!"


"Se raateli hänet! SE RAATELI HÄNET!"


"Yksinkertainen rahi..."


Make huudahti. Hän aukaisi silmänsä. Pain hän huomasi tuijottavansa kattoa. Hän käänsi katseensa viereiseen sänkyyn. Hän oli ilmeisesti pudonnut siitä. Hän päätti kavuta sille takaisin. Hän sulki silmänsä, yrittäen nukahtaa. Hiki valui hänen otsaansa pitkin...

[spoil]Lähinnä Maken hahmon herättelyä. Nyt menen oikeasti nukkumaan -->[/spoil]

Veljeskunnan viidakkosaari

Epäonninen vortixx poukkoili eteenpäin öisen saaren pimeydessä.

Vortixx Ridhukk ei ollut koskaan törmännyt yhtä huonotapaiseen asiakkaaseen. Ridhukk ja tämän kaksi kumppania olivat kukin käyneet kuoleman porteilla oudon vihreän Toan vaatimuksia kunnioittaen ja vortixxeista kaksi jäikin sille tielle.

Kuka ihmeen Ämkoo, mietti Ridhukk. Tai no, mitäpä se vortixxia enää liikutti. Työnantajana toiminut Tharkoniksi itseään nimittänyt Toa oli juuri lähtenyt lipettiin, joten tehtävä tuskin jatkuisi.

Ridhukk kaiveli laiskasti tyhjää silmäkuoppaansa. Turagalle täytyisi kostaa, mutta miten? Se valkoinen pirulainen oli hyökännyt Ridhukkin ja kumppaneiden kimppuun raivotautisen kissapedon voimin, eikä...

Ridhukkin mietiskely keskeytyi, koska yhtäkkiä.



Vortixx purskahti itkuun tummanvihreän le-matoranin täräyttäessä tätä kasvoihin tarkkaan tähdätyllä hyppypotkulla. Loputkin vielä hetki sitten pensaiksi naamioituneista matoraneista loikkivat esiin ja turpakäräjät alkoivat.

Ridhukk kiroili, parkui ja huitoi epätoivoisesti joka suuntaan, mutta vihreät matoranit väistivät vortixxin iskut naurettavan helposti. Pian eräs pakari-kasvoinen matoran viiletti liaanilla Ridhukkia kohti, muksautti tätä nyrkillä vortixx-polon ainoaan silmään ja silmä turposikin iskun voimasta umpeen.

Sokea vortixx yritti juosta pakoon, mutta kaksi vaaleanvihreää matorania loikkasi tämän eteen. Jokusen äärimmäistä rannekontrollia vaatineen lyönnin jälkeen vortixxin sisäelimet vaihtoivat mystisesti asentoaan. Ridhukk yski verta ja putosi polvilleen.

Ja tämähän kelpasi hyvin eräälle hau-kasvoiselle matoranille. Hyppypotku. Toinen. Kolmas. Nel- ai, se kaatui.

Matoranit jatkoivat päättäväisesti itseään huomattavasti suuremman mustan olennon pieksemistä, välittämättä tämän armoa anovasta vikinästä.

Ridhukk tahtoi kotiin.

[spoil]JOKA PELÄTYN KUNG FUN TAITAAAAAAA...[/spoil]

Saari, jonka nimeä en tiedä

Samol kuuli läheisistä puskista ääntä. Hetken hiljaisuuden jälkeen sieltä hyppäsi esiin monta matorania huutaen: "RUOKAA!". Samol katsoi melkein itsensä pituisia minimiehiä otsa kurtussa ja karjaisi: "RRRAAAWWGGHHH!!!". Matoranit kaatuivat kaikki yhtäaikaa maahan, nauraen. "Tästä äijästä teemme päällikön!", huusi yksi matoran. Samol lähti ihmeissään kävelemään matoranien mukaan. Hetken päästä he saapuivat kylään, jossa näytti olevan paljon matoraneja kuoleman partaalla. "Sinä, päällikkö, saat kunnian hankkia meille ruokaa ja juomaa! Mutta ennen sitä, sinun pitää suorittaa kokeet." sanoivat matoranit. "Kokeet? ei kai vaan laskentoa tai mitään sellaista?" Sanoi Samol. "Ei ei, mutta saat sen selville myöhemmin. Tänään saat levätä.

Hautakammio

"Tappaa minut", Ämkoo toisti. Toan silmät kapenivat pieniksi viiruiksi.
"Voi kyllä", vastasi Tharkon, kiskaisi pitkän salkoaseensa esiin ja alkoi valistaa:
"On sinun syytäsi, että ryhmämme hajosi. Sinä tapoit Herkan. Sinun takiasi Atya surmasi itsensä. Voitko todella väittää yllättyväsi kun kerron sinulle, että haluamme sinut hengiltä?"

Ämkoo naurahti hieman epätoivoisesti ja nousi täyteen mittaansa.
"Miksi vasta nyt? On kulunut jo pieni ikuisuus Atyan kuolemasta. Mikä teillä kahdella oikein kesti?"
"Kyllä sinä tiedät", murahti epäkuollut Herka.
"Emme uskoneet pärjäävämme sinulle. Atyasta ei ollut uusille voimillesi vastusta, joten emme tahtoneet ottaa riskiä", Tharkon selitti ja kohotti asettaan.
"Mutta nyt. Meiltä ei jäänyt huomaamatta, että Toa-tähtesi syttyi jälleen taivaalle. Oli selvää, että sinulle oli tapahtunut jotain. Tähteäsi seuraamalla paikansimme sinut, ja nyt olemme täällä."
"Kuinka suloista", Ämkoo tuhahti.
"Vaikene", Herka komensi, kiskaisi pitkän tarttumakoukkua muistuttavan lyömäaseensa esiin ja jatkoi:
"Iäksi."



Ämkoo onnistui juuri ja juuri väistämään kimppuunsa syöksyvän tulen Toan lyönnin. Herkan ase iskeytyi hautaholvin seinään ja iski punaista kipinää. Käsipuoli Toa tähtäsi nyrkkinsä kohti Herkan naamiota, iski, mutta löi ohi.

"Typerys", Herka murisi ja tähtäsi aseellaan Ämkoota kohti. Hehkuva tulivana syöksyi Toaa kohti, eikä Ämkoo ehtinyt muuta kuin suojaamaan kasvonsa ainoalla kädellään.

"Kas kas", Tharkon virnuili ja syöksyi vuorostaan Ämkoon kimppuun.
"Etkö kykene enää edes käyttämään elementtivoimiasi? Olet surkea!"
Vihreä Toa iski Ämkoota keihäällään, mutta Ämkoo onnistui kierähtämään sivuun. Ämkoon pakomatka kuitenkin keskeytyi Atyan iskiessä vuorostaan miekallaan.

Ämkoo ponnisti, heitti ilmassa sulavan voltin, otti vauhtia holvin katosta ja syöksyi ovea kohti. Toan entiset toverit kääntyivät yllättyneinä ympäri ja lähtivät perään.

"Jotain se sentään osaa", kuului Tharkonin ääni.

Ämkoo ilmestyi hautakäytävän uloskäynnille ja loikkasi ulos. Toa kierähti muutaman kerran pimeää rinnettä pitkin, nousi ylös ja alkoi huutaa vahtiin jäänyttä kumppaniaan.

"Turhaa", Tharkon huusi haudan suuaukolta. Herka kiskaisi yhä rintakehäänsä koristavan heittoveitsen irti ja esitteli sitä Ämkoolle.
"Pikkuinen ystäväsi on jo kuollut."

Ämkoo tiesi, että pakeneminen ei olisi enää vaihtoehto. Paljon Ämkoota paremmissa voimissa ( hah ) oleva kolmikko tavoittaisi Ämkoon varmasti ennen rantaa, ellei...

Ämkoo vihelsi, mutta mitään ei tapahtunut. Haukka oli siis poissa. Ei auttanut muuta kuin taistella... Mutta miten?

Kuolemanhauska kolmikko ei antanut Ämkoolle paljoa mietintäaikaa. Tharkon ohjasi Atyan hyökkäämään Ämkoon kimppuun, ja pian sininen nainen huitoikin katanallaan Ämkoota kohti ripein liikkein. Ämkoo väisteli parhaansa mukaan, koittaen samalla tarttua kiinni Atyan ranteista. Jos Ämkoo vain onnistuisi tarttumaan miekkaan...

Ämkoon suunnitelma osoittautui turhan läpinäkyväksi. Herka ilmestyi Atyan rinnalle, suuntasi jälleen liekkinsä Ämkoota kohti ja pian Toa kieri savuten alas matalaa rinnettä.

Tharkon virnisti ja lähti itsekin hyökkäykseen.

Yön Timo II, Bio-Klaanin sataman edusta

Aurinko oli nousemassa jokusen tunnin kuluttua. Suuri purjelaiva lipui jo märäänpääsaaren edustalla, katselleen uneliasta kaupunkia. Tuulet olivat olleet matkalaisten puolella.

Yksinäinen majakka seisoi sataman reunalla, hylättynä. Se oli vartioinut rannikkoa jo ennenkuin Tawa oli saapunut tänne. Huhut kertovat astrologimunkkien rakentaneen sen joskus kauan, kauan sitten. Nykyään majakka on hylättynä.
Matoro on joskus miettinyt liittyisikö majakka jotenkin siihen vanhaan majakkaan saaren pohjoisosissa, jossa hän poikkesi muiden kanssa palatessaan Xialta.

Purjelaiva ui aallonmurtajan ohi ja matoran ruorissa käänsi aluksen taitavasti kohti oikeaa paikkaa. Laiva hiljensi vauhtia kun jokunen hereillä oleva heitti kyöden sataman paalun ympärille. Kun Yön Timo II oli kiinnitetty huolella, se vain jäi satamaan.
Suurin osa miehistöstä jatkoi uniaan. Matoro oli kuitenkin jo havahtanut heidän saapuessaan Klaaniin ja nyt istui uneliaana riippumatossaan. Hetken kuluttua hän nousi, nappasi suuren laukun joka makasi kaidetta vasten ja käveli alakannelle.
Laukussa oli koodattu kansio, kasetti ja muistiinpanoja Manulle.

Toa hyppäsi ketterästi laivasta laiturille. Klaanin linnoitus nukkui, vain muutaman yökyöpelin huoneessa paloivat valot. Jossakin lensi Gukkolintu vasten tähtitaivasta.

Hautasaari

Oli kulunut tunteja hetkestä, jona Ämkoo törmäsi vanhoihin Toa-kumppaneihinsa entisen johtajansa haudalla. Joukkion epätasaväkinen taistelu oli jatkunut jatkumistaan, ja jollain ihmeen keinolla Ämkoo oli onnistunut pysyttelemään yhtenä kappaleena. Kuten arvata kuitenkin saattaa, oli käsipuolen Toan voimilla rajansa, ja nyt Ämkoo makasikin liikkumatta vuoren juurella. Aamuaurinko värjäsi kärsineen Toan naamion hetken ajaksi kullanhohtoiseksi, mutta pian aurinko säteineen pakeni takaisin pilviverhon taakse.



Ämkoo huohotti ja pakottautui istumaan. Toa pyyhkäisi verta suupielestään ja katsoi lähestyvää kolmikkoa kohti. Tharkon, epäkuollut Herka ja Atyan henkiin herätetty ruumis astelivat varmoin askelin yksikätistä Toaa kohti.

Ämkoo kirosi. Hetki sitten hän oli onnistunut riisumaan Atyan aseista, ja miltei saanut miekan itselleen. Jos vain Tharkon ei olisi ehtinyt väliin, olisi Ämkoolla nyt edes pieni mahdollisuus selvitä tilanteesta hengissä...

Tharkon nauroi, kohotti kättään ja syöksi tuulenpuuskan Ämkoota kohti. Ämkoo ei ehtinyt väistää, vaan lensi pitkin kivikkoista maastoa. Toa sai peräänsä vielä pienen liekkimyrskyn, ja pian Ämkoo makasi kasvot maata vasten savuavan heinikon keskellä.

"Olen niin odottanut tätä päivää", Tharkon myhäili ja vilkaisi Herkan suuntaan. Tulen Toa ei vastannut, mutta tämän epäkuolleilla kasvoilla saattoi erottaa julman hymyn.

- - -

Valtava haukka syöksyi kohti Klaanin satamaa. Se kierteli hetken uinuvan maiseman yläpuolella, samalla kun sen pienikokoinen matkustaja tiiraili kiivaasti alas. Matoran kiskaisi ohjaksista ja haukka pudottautui alas.

"H-hei, mitä sinä..?" yllättynyt jään Toa älähti kun suurikokoinen lintu laskeutui tämän eteen. Toa huomasi linnun selässä istuvan vihreän matoranin ja vakavoitui.

Matoran Enki tuijotti hetken Toan vyötäisillä roikkuvaa pitkää miekkaa ja kysyi:
"Sinä. Osaatko käyttää tuota?"
"Öh, joo?"
"Hyppää kyytiin. Heti."

Zyglakien sähkövoimala


”Tämä ei ole sitä mitä luulet, minä olen nähnyt tulevaisuuden, tulevaisuuden jota kukaan meistä ei halua, Quewa, meidän pitää rauhoittaa hänet.”, valkoinen jättiläinen huusi. Pelästynyt Fikou parka epäröi hetken ja kipitti sitten isäntänsä luo.

”Valehtelet toa,!”, Umbran miekka kalahti Gekon omaan ja toa vastasi: ”Sinä tiedät miten tässä käy, lopeta suosiolla, liika vesi on pehmentänyt pääsi!”

Matoranin raivoa ei tuntunut pysäyttävän mikään kun tämä nosti miekkansa uuteen iskuun kohti tilanteesta häkeltynyttä toaa.

”Sinä et tosiaan halua tätä, mutta minun on tehtävä se jos et muuten usko, jokin on sekoittanut sinut, et tosiaan ole oma itsesi!”, Toa nosti viittaansaa lisää suun peitoksi ja rupesi antaumuksetta taisteluun joka antoi Umbralle yhden hänen elämänsä kovimmista haasteista.

”Sinä se tässä olet vikana! Sinun takiasi jouduimme tänne typerään laitokseen jossa odottaa vain varma umpikuja!”, Rhak'elakkin miekka syöksyi jalokivet kiiluen kohti toan jalkaa, joka halvaannutti toan. ”Mitä minun pitää tehdä, että ymmärrät tekeväsi väärin?”, Gekon silmät alkoivat näyttää vihaisilta, on kulunut ikuisuuksia sellaisesta hetkestä. ”Sinulla on omia tarkoituksiasi, jotka tuhoavat tämän maailman aikajatkumon, sen miksi Mata Nui oli sen luonut!”, Umbra karjui saaden pienen hämähäkkinsä pelokkaaksi. ”Minä olen nähnyt tulevaisuuden, tiedän mikä on tämän universumin parhaaksi! Mata Nuikaan ei ole kuin pelkkä-!”, Toan sana keskeytyi kun heidän yläpuolellaan oleva katto alkoi tärisemään ja valumaan alas, fikou pelästyi uutta käännettä ja ”kaverukset” keskeyttivät taistelunsa. Lattialle oli ilmestynyt katosta salaperäistä kirjoitusta.

”Seuraava asia mitä huoneessa tapahtuu voi olla meille kaikille kohtalokas, kuuntele minua!”, Toa nousi ontuen maasta ja käveli hitaasti kohti Umbraa valmiina tekemään lopun tästä oudosta taistelusta.”

”Mitä sinä teet!”, kuului pelästyneen Matoranin suusta tämän uuden miekan ja sukellsu varusteiden hajotessa.

”Näitä tuskin enään tarvitset. Tule, hoidetaan itsemme ulos täältä, minäkään en pidä tästä läävästä.”, Toa sanoi rauhoittuessaan.

Matoran huohotti maassa, huomaten hetkensä tulleen.hän nousi, otti mustan miekkansa ja syöksyi kohti toaa, joka oli jäänyt tiirailemaan raapustuksia. Toa parahti tuskasta tuntiessaan miekan osuessaan selkäänsä, ainut mikä pelasti hänet kuolemalta oli hänen kestävä haarniskansa, joka esti miekkaa upotautumasta häneen. Toa riuhtaisi miekan irti selästään, mutta niinkuin Umbralla ei olisi ollut uutta yllätystä luvassa tämän varalle. Matoran painoi toaa maahan, mutta Gekko sai itsensä Matoranin luo juuri kriitisellä hetkellä ja pelasti syöksyllä, hänen takanaan putosi jotain katosta.

”Kerro, mitä aiot tehdä.”, Umbra sanoi hieman rauhoittuneena.

”Pelastaa oman universumini ja palata tänne estämään sen mitä olisi tulossa, Varjo laskeutuu universumin ylle, monet kuolevat, syntyy sota joka huipentuu taisteluista suurimpaan.”, Toa sanoi hiljaa.

Umbra kuunteli hiukan hämillään toan profeettamaista lausahdusta.

”Nyt, hoidetaan itsemme ulos täältä.”, Toa sanoi ja laittoi miekan selkäänsä.
”Umbra käveli epäröiden tämän perässä.

Fikou uskaltautui tulemaan lähemmäksi.

”Jos kalamies hyvän kalan saa, ei ongella väliä ole siinä laisinkaan”,toinen kuului: ”Leveällä miekalla vain leveyttäsi esittelet.”, toisiksi viimeinen kuulosti joltakin mitä Manfred voisi opettaa humala päissään:”Jos saat ison ensin niin mihin sinä pientä tarvitset?”, ”Vortixxin palkka puolita.” Kolmikko katseli hämillään seinien paljastamia tekstejä, sitten vipuja, tarkastelun jälkeen he huomasivat niiden kaikkien näyttävän erilaisilta.

”Luulen, että meidän pitää siis vääntää oikeat vivut, mutta onko tässä jokin järjestyskin”, Gekko sanoi. Äskeisen jälkeen Umbra tunsi vain itsesääliä ja tunsi, että olis parasta olla sanomatta mitään vähään aikaan, heidän välinsä olisivat kuitenkin lopuliisesti tulehtuneet.

Katossa rupesi seuraavassa hetkessä pyötimään pilari, josta törrötti neljä terävää asetta, se pysähtyi välillä, samaan asentoon. Ja jatkoi taas pyörimistään, aseet oli numeroitu.

Molemmaista heistä tuntui, että oven takana odottaisi se mitä he olivat tulleet etsimään.

Sitten kaikki ovet akalhtivat kiinni ja koko tila sulkeutui kokonaan happi alkaisi pian loppua, heillä olisi kiire, joten välienselvittelylle ei jäisi aikaa, ovi oli heidän ainut tiensä vapauteen.

Meri Pohjoismantereen itäpuolella

Oli sen päivän ilta, minä Keetongu oli käynyt Pohjoismantereen kaupungissa korjaamassa konettaan. Kirikori II:n ohjaus toimi nyt täydellisesti. Aurinko oli laskemassa länteen Pohjoismantereen vuorien taakse ja sen valo kultasi tyynenä kimaltelevan Hopeisen meren. Sää oli täydellinen. Keetongu rentoutui ajoistuimellaan ja katseli kaunista maisemaa. Klaanissa ei ollut tapahtunut mitään erityisempää viime päivinä. Kaiken lisäksi Laivastin Matoranit olivat saaneet ostettua jokusen taktisen Kanoka-kiekon Klaanin ympärillä hääriviltä asekauppiailta ja lieroilta. Kiskurihintaisia ne olivat olleet, mutta mahdollisen piiritystilanteen varalle oli pakko ostaa aseita.

Ongelma höyrytoimissa ilma-aluksissa oli se, ettei niitä voinut jättää lentämään itsekseen. Auringon viime säteiden valaistessa merta Keetongu etsi Pohjoismantereen ja Zakazin välin saaristosta suojaisan pienen metsikkösaaren yksilinssellä kiikarillaan ja laski Kirikori II:n sen rantahiekalle. Keetongun naamioidessa alusta kasvullisuudella Ternok ja Ontor sytyttivät nuotion rantahiekalle. Keetongu paistoi illalliseksi pannullisen pekonia ja Husin munat mieheen.

Kolmikon syötyä he menivät aluksen pieneen ruumatilaan, levittivät punkkansa ja kävivät nukkumaan. Nynrahille olisi ainakin neljän päivän matka. Keetongu mietti ennen nukahtamistaa matkan seuraavia vaiheita. Heidän pitäisi päästä Xian toiselle puolelle Xian Käytävään. Siellä universumin taivaisiin kohoava Itämuuri yhtäkkiä loppui ja aukaisi tien maailman itäiseen takapajulaan: Odinalle ja vihdoin Nynrahille. Toivottavasti Klaani vain kestäisi hänen matkansa ajan.

Paja

Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaasti Summerganonin kulkiessa Pajaa kohti. Summerganonia hieman jännitti, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miltä hänen kauan palvelleet ja rakkaat varusteensa nyt näyttäisivät ja tuntuisivat. Kysymys ei ollut siitä, etteikö hän luottaisi seppä-Kapuran taitoihin, vaan jännityksestä ja innosta uusia, kiiltäviä varusteita kohtaan.

Hän oli aikonut hakea Kapuralta tilaamansa varusteet monta päivää aiemmin, mutta kiireet olivat viivästyttäneet Summerganonia, joka oli itseasiassa nauttinut olostaan ja kävelyretkistään saarella; ilman aseita. Aseita ja panssareita, jotka eivät koskaan tuntuneet liian raskaalta taakalta niiden keveyden vuoksi, mutta jotka kuitenkin muistuttivat aina sodasta, selkkauksesta ja väkivallasta. Kaikesta siitä välttämättömästä pahasta, joka oli rauhan eteen tehtävä. Kaikesta huolimatta Summerganon oli kiintynyt miekkoihinsa, sillä oli se moraalisesti oikein tai ei, hän tavallaan nautti kaikista tehtävistään Klaanissa. Oli syynä sitten pieni, jossain sielun kolkassa lymyävä halu koetella voimiaan vihollisen kanssa tai puhdas intohimo auttamiseen.

Summerganon saapui Pajaan, jossa oli todella kuuma. Aurinko lämmitti ympärillä lojuvaa metallia, joka hohkasi lämpöä ja kimalteli paisteessa ja auringon lisäksi tätä tunkkaiseltakin joskus tuntuvaa paikkaa lämmittivät ahjot.

"Tervehdys, Suga!"
Summerganon kääntyi äimistyneenä ja näki Kapuran kömpivän jostain romukasan takaa. Summerganon tervehti iloisesti klaanilaistoveriaan, joka ohjasi Sugan varastoonsa, josta uudeksi taotut varusteet löytyisivät.

"Tein tästä niin kevyen, kuin mahdollista", Kapura sanoi antaessaan Summerganonille pitkän, kimaltelevan miekan. "Tämä on tosiaan kuin uusi", Summerganon sopersi äimistyneenä. "Kiitos", Suga sanoi jo hieman varmemmin ja hymyili. Kapura antoi Summerganonille myös tämän tilaamat haarniskanpalaset ja muut aseet. Summerganon ottin ne vastaan aina vain enemmän äimistyneenä ja mumisi kiitoksen sanoja Kapuran työn tuloksia ihaillen. Kapura antoi myös takomansa "ranneterät", kevyet, mutta kestävät ja erittäin terävät aseet, jotka voidaan kiinnittää molempiin käsiin. Kapura arveli niiden sopivan Summerganonin taistelutyyliin. "En tiedä, miten voin ikinä korvata tämän...", Summerganon sanoi nöyrästi, mutta oli samalla silminnähden innostunut uusista, kiiltävistä varusteista.
"No, katsotaan sitä korvausta sitten myöhemmin. En ole vielä... öh, laskuttanut." Kapura sanoi päätään raapien. "Okei, ihan miten vain." Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: "Lupaan kyllä korvata tämän. Teit suurenmoisen palveluksen! Sydämelliset kiitokset."

Kapura tyytyi vain naureskelemaan hyväntahtoisesti ja toivotti Summerganonille hyvää päivänjatkoa toan poistuessa, Summerganon suuntasi takaisin huoneistoaan kohti varusteet selässään ja säkissä. Osan hän laittoi varastoon, mutta hän puki samantien osan haarniskasta päälle ja laittoi uuden, kirkkaansinisen viitan selkäänsä. Hän tarttui uuteen, kimaltelevaan pitkään miekkaansa ja suuntasi Klaanin muurille. Summerganon tunsi itsensä hieman hölmöksi niin tehdessään, mutta hänestä tuntui hienolta seisoa miekan, viitan ja haarniskansa kanssa Klaanin muureilla tuulen tarttuessa viittaan. Hän seisoi kuin liehuvaviittainen auringon valossa välkehtivä sini-hopea-valkoinen patsas, kunnes suuntasi alas. Summerganon oli iloinen ja tunsi olevansa elämänsä kunnossa. Ja valmis mihin tahansa.

[spoil]Suuret kiitokset Manulle mainiosta ropeen liittyvästä blogipostista, joka antoi minulle potkun persuksille. Pääsen pikkuhijaa eroon väärästä tavasta kirjoittaa lausahduksia, kuten tästä viestistä toivon mukaan näkyy.[/spoil]

Meri, Gukkolintu

Gukko kohosi jo taivaalle. Jään Toa ei itseasiassa tiennyt mitä tämä outo matoran tahtoi hänestä, mutta oli silti jostakin syystä linnun selässä Le-Matoranin takana.
"Halutko kertoa", Matoro aloitti kun lintu oli vaakalennossa.
"Mitä?" matoran kysyi irroittamatta katsettaan horisontista.
"... jotain. Ihan mitä vain"
"Ai, joo. Tunnet Ämkoon?"

Matoro muisti neljännen Adminin hyvin. Salaperäinen ja omalaatuinen heppu. Jään Toa ei vain muistanut koska olisi nähnyt saati jututtanut tätä viimeksi. Hän oli lähtenyt Klaanista nopeasti jonkin tehtävänsä jälkeen.

"Mitä hänestä?", Matoro kysyi. Hän aavisteli pahinta, sillä jos Mäksä olisi ongelmissa, se vaatisi vastukselta jo jotakin.
"Hän on ongelmissa", Enki vastasi sanomatta muuta.

Lintu lensi hiljaisuuden vallitessa aamutaivaalla. Aurinko oli noussut juuri hetki sitten taivaalle, mutta monet pilvet estivät sen täydellisen näkyvyyden. Meren yllä puhalsi kolea, jäinen tuuli.

"En muuten esittäytynyt. Matoro The Blacksnow. Klaanilainen", Matoro rikkoi hiljaisuuden.
Nimen "The Blacksnow" -käyttäminen tuntui hänestä hetken oudolta. Se sai hänet aian miettimään menneisyyttä, sitä mistä nimi on tullut. Hän ei nimittäin tiennyt sitä.
Nykyään "Blacksnow" vain muistutti kulkuri-Toasta joka oli yksin taistellut Matoranein puolesta eri puolilla Universumia.

"Enki", matoran vastasi. Hän tähysti jatkuvasti eteenpäin, toivoen ettei ole myöhässä.
Hän ei nyt miettinyt mitään muuta kuin Mestariaan.

"Minne olemme menossa?" Matoro kysyi.
"Kutsumme niitä Hautasaariksi", Enki vastasi.

Saari horisontissa oli kallioinen ja synkkä. Matoro muisti kuulleensa joskus noista saarista. Autioita, joissa edes rahit eivät viihtyneet.
Gukko lensi jatkuvasti lähemmäs. Kallioita ja kivikoita, muutamia kitukasvuisia puita. Meren tyrskyt hajosivat rantakallioihin.

"Sano jos näet jonkun!" Enki huusi ja ohjasi lintuaan alaviistoon.
Matoron teleskooppisilmä surisi. Hän sääteli ensin zoomia, mutta tajusi lämpökameran olevan paras vaihtoehto.
Toa katsoi nyt alimman silmänsä läpi sinisenä hehkuvaa saarta. Yksi kohde loisti aivan kirkkaana jossakin saaren sisäosissa. Tämän lähellä näkyi kolme muutakin, huomattavasti himmeämpää kohdetta.
Tulen Toa, Matoro ajatteli. Hän ei pitänyt tulesta.

"Neljä olentoa edessäpäin, saaren sisäosissa", Matoro sanoi.
Gukko lähti huimaan syöksyyn alaspäin.

He näkivät kivikon joukossa muutamia liikuvia hahmoja. Kolme Toamaista hahmoa, jotka lähestyivät neljättä uhkaavasti.

Kultainen kievari.

Blezerin päässä jyskyttää. Toa avaa silmänsä siirtäen visiirin pois silmiltään.
Hän näkee katon. Kyseisessä katossa oli suurinpiirtein toan mentävä reikä.
'' Oe! Sie oot hereil! Kerro kuka sie oot tai pasahtaapi! '' Kuului aivan omituisen piristävä ääni Blezerin vierestä.
'' Öh? Anteeksi?'' Blezeri kääntää päätään ääntäkohti. Siinä oli jalka. Vain yksi ainoa jalka jonka vieressä nökötti puinen tikku pystyssä. Toa kääntää katsettaan ylöspäin. Nyt tuo äänen lähde alkoi hahmottua. Se oli Jalkapuolimatoran jolla oli suurehko tussari kädessä.
Matoran kysyi: '' Oe... Vastaaks sie? ''
'' Kyllä... tuota... ööh... '' Blezer äkisi maassa maaten. Hän ei tietänyt mitä sanoa. Aivan kuin pää olisi ollut tyhjä.
Toa ei kertakaikkiaan muistanut yhtikäs mitään. Muisti oli kadonnut mitä ilmeisemmin putoamisen johdosta.
'' Mitä ta-tapahtui? '' Muistinsa menettänyt toa änkyttää venkoillen itsensä ylös lattialta.

Huone jossa kaksikko majaili oli hämärä ja kostea kellari. Kiviset seinät ja lattia kiilsivät aina sillointällöin kun katsoi oikeasta kulmasta. Kellarista lähti portaat ylös, mutta ne olivat tukitut erilaisilal tavaroilla kuten penkeillä ja pöydillä.
''Sie et vaikuta mitenkään avuttomalta kaverilta. Siust varmaa voipi olla hyötyy puollustus linjalla... '' Omituisen kuuloinen ääni joka tuli matoranin suuvärkistä totesi.
Matoran putsais tussarinsa piippua. '' Ne tuleepi kohta. Ei mee kuule kauaakaan! '' jatkoi tuo hieman koomisen kuuloinen ääni.
'' Mitkä tulevat? Ja mistä? ja ja ja miksi? '' Blezer änkyttää. Hänen visiiiri tippuu taas silmille.
Toa säikähtää hikuan ja rojahtaa päin seinää.
'' Varoppa kaveri. Ei suin miun kaa tartte peljätä. Ei net tule tänne ihan helpolla... Tai no on tuossa tuo reikä minkä sait aikaan... Se pitäsi paikata. Varmaan lankuilla... joo Ja yläpuolelta. Ei sitä täältä alhaalta saa... ja sitten naulat pitäisi hakea yläkerrasta... sinne minä en mene...
en kuuna päivänänä mene sinne. '' Matoanin käppänä selosti toan vieressä. Blezeriä ei tuntunut kiinostavan tuon pikkumiehen puhe. Hän yritti miettiä jotain. Hän oli kuin toisessa mailmassa. Ei muiston muistoa. Ei mitään. Ei edes tiennyt omaa nimeään.
Jokin näkyi liikkuvan ylemmässä kerroksessa. Askeleet kolisivat. Ne olivat epätasaiset ja niissä ei ollut rytmiä. Lattialankkujen välistä tippui vähät väliä pölyä kun se mikä ikinä ylhäällä olikaan eteni kohti alakertaan johtavia portaita.
Blezer vaistomaisesti nappasi hänen taisteluvasaransa, mutta se olikin poikki. Vasaran puinen varsi oli katkennut pudotuksessa. Ei kuitenkaan hänellä taikka matoranilla ollut aikaa miettiä miten se oli mennyt poikki kun he kummatkin huomasivat että askeleet olivat lisääntyneet. Niitä oli arviolta 5 ehkäpä jopa 6. Askelee lähenivät osa Portaita ja osa kerrosten välistä reikää.
'' Nyt myö ollaan pulassa... niitä on ainakin 10 ja ne jakaantuivat!'' Matoran kiljuu käheällä äänellä ladatessa tussariaan.

Hautasaari

Ämkoo oli onnistunut nousemaan pystyyn. Huterin jaloin seisovan Toan näkökenttä sumeni, mutta Ämkoo onnistui silti erottamaan puolijuosten kohti kiitävän Herkan. Epäkuollut Toa kohotti lyömäkoukkuaan ja valmistautui iskemään sen keskelle Ämkoon otsaa.



Herka yllättyi huomatessaan aseeseensa tarttuneen harppuunan. Hieman kauemmas laskeutunut Matoro kiskaisi välineestään lujasti, ja Herka olikin vähällä menettää oman lyömäaseensa. Ämkoo huomasi tilaisuutensa ja pyörähti kauemmas.

"Mitä..?" Tharkon aloitti, mutta keskittyikin sitten väistämään itseään kohti tähdätyn heittotähden. Matoran Enki virnisti ja juoksi sitten Matoron kanssa johtajansa tykö.

"Mitä hittoa sinä täällä teet?" sai Ämkoo kysytyksi katsellessaan mustavalkeaa jään Toaa.
"Ja mitä hittoa sinulle on oikein tapahtunut?" kuului Matoron vastaus. Jään Toa katseli hämillään värivaihdoksen ja amputaation kokenutta adminia, joka näytti olevan pelkkä varjo entisestä mahtipontisesta olemuksestaan.
"Sama se", Ämkoo murahti. "Tilanne on nyt tämä. Punainen ja sininen ovat kuolleita, mutta kuten näkyy, ne tahtovat minut siitä huolimatta hengiltä ja-"
"...mitä?"
"Älä keskeytä. Vihreä elää vielä, ja ohjaa tuota sinistä. Punaisen heikkous taas on naamio, joka pitää mokomaa hengissä. Ja vielä tuo miekka. Minun on saatava se."
"...ookei."

Matoro kiskaisi miekkansa esiin samalla kun Enki kaivoi jostain varustevyönsä kätköistä muutaman uuden heittoaseen. Nämä aseet näyttivät molemmista päistä teroitetuilta nauloilta, ja ne oli selvästikin suunniteltu vastapuolen silmien lävistämiseen. Ämkoo vilkuili matorania hetken anovasti ja sai lopulta itsekin yhden.

"Vielä yksi juttu. En voi käyttää elementtivoimiani", Ämkoo mainitsi.
"No onhan sinulla ne makutavoi-"
"Ei ole."
"Naamiovoima?"
"Ei toimi."
"No aha."

Hautasaari

Matoro oli hetken miettinyt tilanteen outoutta. Hän taisteli matoranin ja puolikuolleen Ämkoon kanssa kahta zombia ja Ilman Toaa vastaan.

Ei tapahtunut ihan joka päivä.

Hyökkääjät olivat vetäytyneet pari askelta kaksikon saavuttua paikalle. Tharkon laskelmoi päässään tilannetta. Matoran ei olisi ongelma, mutta uusi Toa saattaisi vaikeuttaa. Ämkoo ei ollut kovin vaarallinen.



Ilman Toa loi nopealla käden liikkeellä pienen tuulipyörteen kolmikkoa kohti ja syöksyi tämän turvin iskuun. Hän löi salkoaseellaan kohti Matoroa, joka väisti iskun täpärästi, kaatuen tuulen voimasta. Tharkon jatkoi liikesarjaansa, pyöräytti asettaan ja iski uudestaan. Tällä kertaa Matoron valkoinen miekka torjui iskun ja Toa kierähti pystyyn. Kaksi nopeaa miekaniskua tulivat Tharkonin torjumiksi.

Atyan ja Herkan tyhjyyteen tuijottavat hahmot lähtivät taas hyökkäykseen, ne tähtäsivät nyt ensisijaisesti Ämkoohon. He - tai ne - tappaisivat kohteensa vaikka tulisikin viivästyksiä.

Jään Toalle toista Toaa vastaan taisteleminen tuntui oudolta ja tavallista vaikeammalta - Jos Toa-Koodi kieltää kaiken tappamisen ehdottomasti, mitä se sanoo toisen Toan tappamisesta.
Matoro hyppäsi ilmaan ja potkaisi Tharkonia rintaan, ollen vain hieman nopeampi kuin vastustajansa.

Ämkoo väisti nopeasti Atyan hieman kömpelön lyönnin ja heittäytyi sivuun myös toisen zombin iskulta. Hänen olonsa ei ollut vieläkään erityisen voittoisa, vaikka hänellä oli peräti nyt jotakin aseena. Ase ei tosin ollut kättä pidempi, mutta kelpasi.

Matoro ja Tharkon miekkailivat nopeatempoisesti ja intensiivisesti, keskittyneinä liikkeisiinsä. Kumpikin heistä pyrki samalla silmäilemään muita muuttujia ja keksimään keinoa, jolla saisi ylilyönnin vihollisestaan.
Matoro heittäytyi yhtäkkiä taaksepäin monta askelta, ojensi kätensä ja loi kymmeniä kovaa syöksyviä, äärimmäisen teräviä jääteriä. Tharkon loi nopeasti pienen tornadon hänen ja Jään Toan väliin, aiheuttaen sen, että jääterät imeytyivät pyörivään ilmamassaan.
Vihreän Toa hymähti ja alkoi keskittyä Ilman manipulointiin, kuoleman jäätornado lähti syöksyyn kohti Matoroa.

Mustavalkea Toa heittäytyi pitkällä hypyllä sivuun, lähemmäs muuta taistelua. Tharkon nauroi ja keskittyi tornadon ohjaamiseen. Mikä tahansa tornadon sisälle joutuva tulisi jääterien lävistämäksi.

Herkan aalto tulta iskeytyi Matoroa selkään Mäksän väistäessä sen hypyllä. Jään Toa karjaisi kuuman aallon osuessa tähän mutta nousi nopeasti, vain hypätäkseen suojaan tornadolta. Nyt Atyakin hyökkäsi, sillä Jään Toa oli juuri hypännyt tämän ja Mäksän väliin. Matoro torjui nopeasti Veden Toan lyönnin. Kaksi miekkaa hankasivat toisiaan.

Kuolleen Toan silmät näyttivät kauhistuttavilta. Yksi syy, miksi Toat eivät normaalisti käytä Trynaa.
Matoron miekkaan ilmestyi pieni viilto.
Alku olisi vahvempi kuin hänen energiateränsä.

Potku Veden Toan säreen sai tämän horjahtamaan taaksepäin. Matoro hyppäsi taaemmas luonottoman olion luota ja loi silmäyksen taistelukentälle: Herka jahtasi Ämkoota, Tharkon oli hyökkäämässä tornadoineen jälleen, Enki yritti auttaa mestariaan miten parhaiten näki.

Vielä kaksitoista tuntia sitten Matoro oli ollut Rozumin viidakoissa.

Järven läheinen laitos

Aseet osuivat aina pysähtyessään saman laatan päälle, joka kerran ne oli numeroitu, järjestys oli helppo saada siitä, mutta mitkä olisivat ne mitkä pitäisi vääntää?

”Jos kalamies hyvän kalan saa, ei ongella väliä ole siinä laisinkaan” , nämä ovat selkeitä vertauksia, mutta niistä pitäisi saada selvää, tarkoittaako tämä siis sitä minkälainen onki, eli vipu on?”, Toa mietiskeli itsekseen. Umbra vastasi vaivautuneesti: ”Ehkä se tarkoittaa mahdollisiman rujoa tai muuten vain vähäpätöistä”.

”Voinet olla oikeassa, tuolla on yksi joka näyttää kanirahin kaluamalta ja on sen lisäksi aika mitätön. 3 terä osoittaa sen päälle.”, Toa totesi kuin olisi ollut asiasta varma, mutta kuitenkin suuremmin epäröi.

”Leveällä miekalla vain leveyttäsi esittelet.” , ”Hmm... Leveän vastakohta on kapea olen aika varma, että meidän siis etsiä mahdollisimman kapea, ensimmäinen teristä koskee aina siihen.”, Gekko sanoi, koska Umbrasta oli parempi olla sanomatta sanaakaan äskeisen jälkeen tämä pysytteli mahdollisimman hiljaa ja ikään kuin lyöden päätään seinään.

”Jos saat ison ensin niin mihin sinä pientä tarvitset?” , ”Pitääkö näiden vain vaikeutua koko ajan... Otamme siis mahdollisimman suuren vivun luulisin...”, Toa sanoi itsekseen kun Umbra keskeytti hänet: ”Hei, happi alkaa loppua, kiirehtisitkö vähän?”,”Yritän koko ajan.”, kuului mietiskelevä vastaus.

Juuri silloin 4 terä kilahti sen päälle. Gekko kirjoitti asiat muistiin nappaamiinsa papereihin.

”Vortixxin palkka puolita.” , ”Vortixxit eivät saa palkkaa työstään, se on siis pyöreä nolla jaettuna kahtia. Tuolla on nähtävästi sellainen jossaon vivun paikka, mutta ei vipua ja sen tilalla aukko, joka saa sen näyttämään nollalta.”, Toa sanoi ja samalla hetkellä 2:della varustettu terä iskeytyi laatan päälle.

”Se on siis sillä selvä.”



Nyt siis vain käännämme vivut tässä järjestyksessä.

”Ensimmäiseksi Kapein”, toa neuvoi Umbraa.
”Tehty arvon Gekotus”, Matoran vastasi hieman pilkallisesti.

”Sitten laita miekkasi siihen missä ei ole mitään ja väännä”.
”Tehty...”

”Seuraavaksi se kanin kaluama.”

Umbra käänsi vipua.

”Viimeisen vuoro, se oli tämä suuri ja leveä.”

”Teht-”

Huone rupesi tärisemään holtittomasti kun ovi avautui, sen sisältä paljastui ei kerrasaan mitään.

”Mitä Karzahnia tämä meinaa!”, Umbra huudahti raivostuneesti, kaksikko talsi ovesta ja tunsi kuinka koko maillma heittelehti heidän ympärillään... se läsähti kasaan ja todellisuus paljastui, he olivat koko voimalassa olonsa aikana kulkeneet suuressa transissa. Edessänsä kaksikko näki neljä hyvin tuimasti tuijottavaa, Zyglakin silmää.

”Halusin vähän kiusata teitä ja hidastaa matkaamme, nyt te sitten pääsitte läpi kun olimme ratkaisemassa tämän tykin arvoitusta, häipykää te saastat!” Fllygeli karjui, kun takavasemalla valtava luiseva ja punainen Zyglak lähestyi kuin olisi karjunut heille kuolemaa.

Hautasaari

Ämkoo kaatui maahan perässään juoksevan epäkuolleen Toan liekehtivän iskun voimasta. Ilman Toa heitti itsensä ainoalla kädellään ympäri ja näki kalmankankean Herkan kohottavan asettaan viimeistelläkseen vihollisensa.

Herkan naamioon iskeytyi pieni heittoase. Kuollut Toa menetti hetken ajaksi tasapainonsa ja Ämkoo ehti jälleen kerran täpärästi pois hyökkäyksen alta.

"Kiitos", Ämkoo totesi pikaisesti luokseen juosseelle Enkille. Enki nyökkäsi vastaukseksi. Le-matoran valmistautui juoksemaan loitommas, mutta Ämkoo tarttui matorania olkapäästä.

"Kuule."
"No."
"Minulla oli mukana kivi. Missä se on?"
"Öh. Linnun varustelaukussa?"
"Tarvitsen sitä."
"Minulla on kyllä lisää näitä teriä jos sinä-"
"En aseeksi. Hae se."

Enki lähti kipittämään kauempaa tilannetta tarkkailevaa lintua kohti. Tharkon huomasi tämän ja ohjasi Atyan juoksemaan matoranin perään. Ämkoo kirosi.

Matoro väisti jälleen täpärästi Tharkonin luoman tornadon. Jään Toa ampui elementtisäteen ilman Toaa kohti, mutta tämä onnistui väistämään. Matoro ei voinut olla huomaamatta, että Tharkon oli hyvin kokenut taistelija. Taistelu oli hyvin tasaväkinen.

Enki huomasi perässään juoksevan sinisen Toan. Matoran vihelsi linnullensa, hyppäsi tämän kyytiin ja onnistui täpärästi väistämään huipputerävän katanan iskun. Atya tuijotti kuin hämmennyksen vallassa taivaalle kohoavan matoranin perään, kääntyi ja jatkoi sitten matkaansa Ämkoon tykö.

Samaan aikaan Herka teki kaikkensa upottaakseen koukkuaseensa Ämkoon rintakehään. Vihreänmusta Toa väisteli iskuja horjahdellen, ja yritti tuon tuosta iskeä kädellään Herkan naamioon. Naamion irroittaminen saisi epäkuolleen Toan pysähtymään, mutta suunnitelma ei ollut helppo...

"Ämkoo!"

Käsipuoli Toa hyppäsi loitommas Herkasta ja otti kopin. Enki laskeutui ja viskasi rutiininomaisesti jotain terävää Herkaa kohti. Punainen Toa sai jälleen osuman, muttei ollut moksiskaan.

Ämkoo kohotti kiveä käsissään. Toa katseli sitä hetken epäröiden ja vilkaisi sitten Matoron ja Tharkonin suuntaan.

"Mikä tuo on?" kysyi taisteleva kaksikko kuin yhdestä suusta.
"Noniin", tuhahti Ämkoo, otti tukevan asennon ja sanoi:
"Minulla on kivi, enkä pelkää käyttää sitä."



Alkoi tapahtua. Kivi Ämkoon kädessä alkoi hohtaa Toan kohdistaessa siihen kaikki voimanrippeensä. Kuului outoa huminaa, sihinää ja Ämkoon hiljaista muminaa. Toan naamio alkoi hohtaa.

Tharkon katsoi hämmästyneenä Ämkoon alkavaa muutosprosessia. Niin teki myös Matoro, joskin jään Toa ymmärsi varsin pian käyttää tilaisuutta hyväkseen. Matoro hyödynsi aukon Tharkonin puolustuksessa ja syöksi jäätä miekkansa terää pitkin.

Tharkon sai osuman jalkaansa ja karjaisi kaatuessaan maahan. Matoro virnisti tälle, ja keskittyi sitten ihmettelemään Ämkoon tekemisiä.

"Mmmmiiitää siiinää teeeet?"

Herka astui varovasti Ämkoota kohti, mutta vihreänmustan Toan luota noussut voimakas paineaalto heitti tulen Toan usean metrin päähän. Pimeä energia Ämkoon ympärillä tiivistyi, sihahti ja katosi.

Herka nousi seisomaan ja katsoi Ämkoota. Siinäkö kaikki? Toan panssarit olivat hieman tummentuneet ja Ämkoo näytti entistäkin hengästyneemmältä. Herka kohotti asettaan ja lähti juoksuun vihollistaan kohti.

Ämkoo seisoi hiljaa paikallaan. Toan silmät eivät olleet vielä auenneet.

- - -

Sinä. Oletko taas täällä?

Hiljaisuus. Et.

Miksi sitten.

Ah.

Ei sinua ole enää.

Nyt olen vain.

Minä.

- - -

Herkan hyökkäys keskeytyi verenpunaisena leiskuvan energiakäden iskeytyessä tulen Toan kasvoihin. Herka äännähti epämääräisesti ja yritti sitten kaikin keinoin irroittaa Ämkoon otetta kasvoistaan.

Sätkivän Herkan lisäksi kukaan ei liikkunut. Jokainen paikallaolija tuijotti ihmeissään Ämkoon oikean olkapään tienoille ilmestynyttä hehkuvaa punaista raajaa, joka rutisti parasta aikaa Herkan naamiota uuteen uskoon.

"Sinä..."
"Minä."

Ämkoo päästi yllättäen irti. Ilman Toa tarttui kuitenkin pian kiinni toistamiseen. Ilman Toa tarttui kiinni Herkan kädestä, nosti sen tulen Toan otsan paikkeille ja iski sitten tähän kaikin voimin luonnollisessa kädessään koko tämän ajan kantamallaan naulalla. Naulattuaan zombin käden tämän omaan otsaan Ämkoo suoritti äärimmäisen epäreilun kampitusliikkeen ja heitti Herkan nurin.

Ämkoo yskäisi verta, mutta pakottautui pysymään pystyssä. Muodonmuutos oli vaatinut veronsa.

Hautasaari

Matoro oli enstistäkin hämmentyneempi. Mäksälle oli juuri kasvanut ylimääräinen käsi.
Tilanteen voisi selittää pitkäsanaisesti, mutta kaikki varmasti tajuavat mitä on tapahtumassa myös yhdestä repliikistä.

"Mitä", Jään Toa sanoi ääneen ottaessaan juoksuaskelia Gukon ja Mäksän luo.
"Otetaan vähän etäisyyttä noihin", Mäksä sanoi nousten huohottaen pystyyn. Hän hyppäsi takavasemamlla olevan Gukon selkään Enkin kanssa.
"Lähdemmekö me...?" Matoro kysyi änkiessään linnun täpötäyteen selkään.
"Emme, tarvitsen tuon miekan", Mäksä vastasi. Hämmentynyt lintu otti vauhtia ja pyrki nousuun suuressa painolastissa.
"Siirretään taistelua. Aikalisä", Mäksä vastasi. Gukko syöksyi vaivoin ylöspäin ja lähti matalalentona kohti kallioista rannikkoa.

Kolme vainoojaa yllättyivät tästä liikkeestä, ja Tharkon komensi välittömästi kaksi apuriaan kohti rantaa. Hän keskittyi ilman elementtivoiman käyttöön.
Vihreä Toa loi lisää tuulta hiljenevään tornadoon. Hän loi sitä lisää ja lisää ja imi kiviä ja maata tornadoon jään lisäksi.
Hän heitti sen tornadon liikkeelle kohti Gukkoa.

Lintu karjaisi vertahyytävän kimeästi, kun sen vasen siipi osui tornadon sisään. Gukko putosi ja tornado iskeytyi siihen takaapäin, toimien kuin valtava lihamylly. Lintu rääkyi kovaa kolmen matkustajan pudottautuessa alas erään mäen laelle. Pudotus ei ollut pehmeä, mutta taatusti mukavampi kuin kivitornadon sisään jääminen.

Valtava lentävä lihamylly imi ja repi lintua kaiken sen sisässä olevan tavaran voimalla. Tharkon nauroi ja vapautti taas ilmamuodostelman liikkumaan vapaasti.

Matoro nosti itseään käsiensä varaan kivikosta. Pudotus oli tehnyt monia mustelmia ja ruhjeita hänen haarniskaansa, jota ei ole muutenkaan korjattu pitkänä aikaan.
Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Mäksä nousi vaivalloisesti kivikosta ja Enki näkyi vähän matkan päässä.
"Oletteko kunnossa?" Matoro kysyi nousten polvilleen.
"Jotenkuten...", Ämkoo puhui puoli-itsekseen noustessaan.
"Mikä tuo käsi on?"
"Pitkä juttu"

Meri lainehti kolean aamuauringon väreissä. Tältä kivikukkulalta oli vain yksi alamäki tasanteelle merelle. Pienessä lahdessa saaren sivuosissa näkyi vene.

Tharkon imi itseensä tornadon ilmamassat palauttaakseen energiaansa. Sitten hän hyppäsi ilmaan, loi tuulta ja syöksyi kohti kahta kätyriään.

"Nyt minä tapan sinut!", epäkuollut Toa raivosi juostessaan kömpelösti Atyan kanssa. Herkan naamio oli puristettu epämuodostuneeksi ja hänen kädesään törrötti naula, jonka hän oli repinyt päästään.
Matoro tavallaan sääli tätä Toaa. Hän ei tiennyt näiden olentojen menneisyydestä, mutta Herka oli selvästi kokenut kovia elämässään.
Nyt ainut mikä piti onttoa kuorta elossa oli kostonhimo. Syvä, palava kostonhimo josta virtasi jatkuvasti uutta voimaa. Voimaa kostaa.

Herkan ase iskeytyi kivikkoon aivan Mäksän viereen. Ilman Toa pyörähti vain joutuakseen melkein Veden Toan miekan lävistämäksi. Hän kierähti ylös ja heittäytyi taaksepäin. Herkan ase huitaisi viillon Toan rintapanssariin.
"Nappaa!" Matoro huudahti ja heitti valkoisen Energiateränsä Mäksälle. Tämä nappasi tottuneesti aseen ja vetäytyi pari askelta.

Matoro ojensi kummatkin kätensä eteenpäin ja kutsui elementaalivoimiaan. Vaaleansiniset säikeet kiertivät hänen käsiinsä ja syöksyivät säteinä kohti Tulen Toaa. Herka karjui, silkasta vihasta ja kivusta, jota voima aiheutti Tulen Toassa. Hän - tai se - puski eteenpäin hullun raivolla tavoitellen Ämkoota aseellaan.
Entistä kovemmalla paineella tuleva jää hidasti Tulen Olentoa. Tämä ei edes yrittänyt väistää, käveli vain eteenpäin.

Vihreää metallia oleva terä iskeytyi Matoroa selkään. Toa karjui tuskasta kun ase rikkoi hänen selkäpanssarinsa ja työntyi orgaaniseen kudokseen. Epätoivoinen lyönti kyynerpäällä taakse osui Tharkoniin, mutta se ei vaikuttanut paljoa. Jään ampuminen oli tauonnut, ja Herka käveli hullunkiilto silmissä kohti Mäksään, joka miekkaili jo Atyan kanssa.
Tharkon oli varma onnistumisestaan. Hän hymyili.
Matoro taasen oli varma siitä, että kuolisi jos jotakin ei tapahtuisi.

[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]

Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet



Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei'itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.

"Ilmahälytyssireeni", Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. "Joku kuuli meidät."

Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. "Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi."
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
"Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa."
"Siistiä", Warrek sanoi hilpeästi. "Minne?"

"Teräskalliolle", Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. "Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran."
"Hei", Warrek sanoi nostalgisena, "eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?"
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. "Kuten sanoin, kenraali. Kerran."

Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. "Kuinka kaukana tämä kallio on?"
"Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta."
Warrek naurahti. "Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?"
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. "Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä."
Warrek puri huultaan. "Skarrarar. Olet...kai oikeassa."
"Hetkinen", rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. "Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!"

Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”

"Manu", Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. "Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin."
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
"Mmmmmiksi, aaarteeni?"
"Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä."
"Ai", Makuta sanoi ymmärtäväisenä. "Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon."
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. "Tiemme ilmeisesti eroavat."

Warrek hymyili hieman haikeana. "No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti."
"Niin", Guardian sanoi. "Kiitos kaikesta. Teille molemmille."
Zaiggera nyökkäsi. "Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se." Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
"Hei, sinä!" Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. "Unohdit riepusi."
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. "Pidä se." Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
"Kenraali, tule", Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
"Ihan pian, kulta!" Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
"Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä."

Guartsu kohotti kulmaansa. "Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?"

"En", Warrek vastasi ovelasti. "Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta."
"Anteeksi, Warrek", Guardian sanoi. "Mutta ei käy." Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
"Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa."
"Entä jos et kerro", Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.

"Kelpaahan tuo, eversti", Warrek sanoi vilkuillen asetta. "Mutta miksi?"
"Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme", Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. "Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan."
"Mitä väliä?" Warrek kysyi tiukasti. "Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi..."

Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. "Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran."
Warrek näytti alistuneelta. "Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni."

Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. "Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa."
Keltainen sähkön skakdi naurahti. "Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees."
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
"Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut."
Manu hymähti. "Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni."
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.

* * *

Jyrinä voimistui.
"Skarrararararrar", Manu sanoi kuin testiksi.
"Jep", Guartsu sanoi. "Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?"
"En, mutta pidän siitä."
Guardian oli hetken hiljaa.
"Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-", Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
"...minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä."
"...hyvä on", Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.

"Minulla on kuusi ammusta", Guartsu sanoi. "Kun ammun ensimmäisen, juoksemme."
"Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?" Manu kysyi.
"Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi."
"Pidän tästä."
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.

Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.

Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi.
Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.

Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.

* * *

Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.

Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
"Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl..."

Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
"Mitä."



Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta.
Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.

Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.

Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin.
Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan –
POIS PÄÄNI SISÄLTÄ!
Älä huuda.

Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.

Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
"Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?"
Guardian käänsi päätään. "Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-"
"PÄÄ ALAS."

Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
"Iiih", hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
"Hyvähyvähyvä", Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, "mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN."

Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti "kulkupelinsä" sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
"HYVÄ POIKA", Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. "JATKA SAMAAN MALLIIN!"
"Sen te-e-E-E-eeeeen!"
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.

Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
"Me...me...memememe karistimme ne!" Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
"Hyvääääääääääääh...." Manu korisi, "mutta mitäh nuo ovat?"
"Mitk...aiiiiii. Nuo."

https://www.youtube.com/watch?v=KiPBDoSo-90

Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.

"Tuo", Manu sylki ulos. "Tuo kääntyy - meitä - kohti."
"Hah!" Guartsu huudahti parhaansa mukaan. "Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!"
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.

"...toisaalta..." hän köhi, "...ei se tietenkään estä niitä yrittämästä..."

Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.

He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.

Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.

Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.

Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.

Paja

Painettuaan Matoranin Hunan toista silmänreikää ja asteltuaan portaat alas Kapura sytytti Pajan valot. Toisin kuin yleensä, Kapuran salahuoneessa ei näkynyt käytön merkkejä. Keskeneräiset aseet oli ripustettu huolellisesti seinälle, ja rautaromuvarasto oli täysi.

Kapura sille, että kenelläkään Pajan Matoraneista ei ollut mitään aavistusta siitä, mihin kaikki rautaromu hävisi. Eikä siitä, miksi Kapuran tilauslaatikko oli aina tyhjä, vaikka sinne sujautettiin tilauksia lähes joka päivä.

Mutta nyt ei ollut aika tilauksille.

Kapura varmisti vielä, että huoneessa ei ollut ketään muuta, joka oli kyllä turhaa, kun ottaa huomioon, että kukaan muu ei tiennyt huoneesta.

Tulen ja Painovoiman Toa katsahti takomispöydän alle ja painoi pientä nappia.

Seinästä pongahti esiin kassakaappia muistuttava esine, jossa oli kirjainnäppäimiä ja pieni ruutu. Kapura näpytteli salasanan, ja kassakaapin auetessa katsahti jälleen kalleimpaan aarteeseensa.

Kassakaappi oli täynnä naamioita. Eri värisiä. Eri muotoisia. Ja kaikilla naamiovoima, joita Kapuran tietojen mukaan oli olemassa vain muutamia. Naamioita peitti pölykerros.

Kapura mietti itsekseen, mitä naamiota käyttäisi reissulla saarelle. Lopulta hän päätyi tummansiniseen naamioon, jossa oli visiiri.

"Mielensuojauksen naamio", Kapura sanoi itsekseen. Hän ei ollut varma, miksi oli päätynyt tähän naamioon. Tuntui siltä, kuin jokin hänen päässään tietäisi vastauksen.

Kapura kosketti Kanohi Shania vetääkseen naamion irti.

He ̴ei͜vä̷t k͘o̢śk͏aa̕n̴ pala͝nnee͜t ͟jä̴rji͟ssääń.̵..̸ ́Luu͡ĺen̛, e͢t͝tä͝ sy͜väl̴lä͟ vi̧i͝d҉akossa ͞on ̕j̴ota̛in. Tun̶ne͟lm͞a̶ ̷on͟ jo vä̵hä͡n ̀aik̛aa̴ ̨ol̨l͡u͡t͡ ̸k͘ir̢eä͠.̡ H͟e̛ ͡kai̢ ͡s͏uu͞nn̛itt̀e͢l҉e̷vat҉ u̵utta h͏y̢ökkä́y͡st͠ä͠. ͜E̢de̴s͡ ͠To͡at ̧ei͡v̀ä̛t nukkưneet͢ ͡v̢iim̢e ̡yö̡n̵ą̈.̧͠Ùl̕koa ͟k҉uu͘l͢u̸u ͜ään͢

Kapura hikoili.

Hän huomasi makaavansa Pajan lattialla.

Bio Klaanin Linnoitus, Samen toimisto

Monien tuntien ja kauheiden tapahtumien jälkeen, Moderaattori Same viimein pääsi istahtamaan työpöytänsä ääreen ilman valitusta.
Hän huokaisi väsymyksestä ja lupasi itselleen ettei koskaan olisi mukana missään samankaltaisessa ilman pistoolejaan, veitsiään ja kunnon savuketta.
Suuri paperisota oli käynnissä Selakhilaani Moderaattorin edessä, jonka hyökkäyskomentajana toimi hän.
Taistelu oli pitkä ja raivokas, eikä loppua näkynyt. Same merkitsi ja allekirjoitti useita asiapapereita ja raportteja väsymättömästi.
Musteen haju täytti Moderaattorin sieraimet ja papereita oli kaikkialla hänen ympärillään.
Sotaveteraani piteli kynää tiukasti kädessään. Sota vaati uhreja.

"Moderaattori Same, teille on vieraita", Matoralainen sihteeri astui sisään ovesta ja ilmoitti Selakhilaanille.

Tuli taantui.

"Kutsu heidät sisään", Samen käheä ääni kuului.
Viisi Toaa saapui heti toimiston sisälle. Same tunnisti heti ketkä Toat olivat kyseessä.

"Palasimme tehtävästämme", punainen, Hauta kantava tiimin johtaja ilmoitti.
"Palasittepa aika myöhään, Takama ja Angorangerit", Same huomautti työpöytänsä takaa ja nousi seisomaan Toien edessä.
"Niin noh, meillä oli hieman erimielisyyksiä... Ja, noh...", Takama vastasi hieman vaivautuneena.
"Tehtävä epäonnistui", Bokrujuh sanoi hyvin suorasti mutta syyllisyyden tuntuisena.
"Saimme pelastettua suurimman osan kylän asukkaista, mutta pahoin pelkäämme ettei kylästä itse ole enää mitään jäljellä", Maan Toa Kowambra lisäsi.

Same hieroi kasvojaan.
"Kolmas kerta. Miten se voi olla mahdollista?", Same puhutteli masentavasti.
"No jos tiimi olisi kuunnellut minua, tätä ei olisi käynyt. Jos minä sanon, niin kunnia oli-", Painovoiman Toa Pohak sanoi kerskuilevasti, mutta lopetti Bokrujuhin iskiessään tätä olkapäällään.

"Sori", Takama pyysi alakuloisena.
"Pelkkä anteeksi ei tuo sitä kylää takaisin", Same vastasi hyvin ankarasti.
"Ilman sopivaa teemaa ryhmällemme emme pysty taistelemaan yhtä hyvin kuin ennen", tulen Toa selitti.
"Ja kuten on kerran sanottu: “Yhdessä seisomme, jakautuneena me putoamme”", Kowambra lisäsi Takaman perään, "Meidän Yhtenäisyytemme ei pysy kasassa jos emme pysty päättämään yhteisesti teemaa jota käyttäisimme tai saada uutta".

"Niinkö?", Moderaattori sanoi yhtä käheästi, "Jos näin asiat ovat, joudun valitettavasti erottamaan teidät viroistanne kunnes keksitte uuden teeman".
"Selvä, ymmärsimme...", tulen Toa vastasi elottomasti ja hiipui pois Toa-tiiminsä kanssa, "hyvää päivänjatkoa teille".

Moderaattori istui takaisin tuolilleen ja keskittyi paperitöihinsä.
Sotatantere oli yhtä kaaottinen kuin se oli, eikä varmaa voittoa ollut odotettavissa. Mutta ennen kuin Moderaattori valmistautui taisteluasemiin, hän muisti jotain.
Nopeasti hän kaappasi pöydän lokerostaan pienen kommunikaattorin ja puhui.

"Tietotornin Pojat ja Tytöt, kuuluuko?"

"Kyllä kuuluu, päällikkö-Same!"

"Hienoa, minulla olisi tehtävä. Etsikää kaikki Vihreänmustan Adminimme Veljeskunnan opetuksista, tyylistä ja sen sisäisestä taistelulajeista. Lähettäkää tiedot Toa Cendai Angorangereille."

"Selvä, päällikkö-Same!"

Same sulki kommunikaattorin ja palasi takaisin sotatantereelle.

"Taistelukentällä, kekseliäisyys on yhtä tärkeä kuin aseen luoti."


Merellä



Auringot alkoivat laskea ja päivä alkoi hämärtyä pikkuhiljaa. Taivaan kirkkaan sininen väri vaihtui oranssin väri-spektrumin dominoimaksi värimaailmaksi. Veitsivalas veti yhä väsymättä venettä, joten alus jatkoi yhä matkaansa Zakaziin päin.

Aluksen matkustajat eivät puhuneet toisilleen, he pysyivät hiljaa koko matkan aikana.
Jos Domek ei kääntänyt katsettaan veneen takaosaan päin, hän olisi kokonaan unohtanut Matoralaisen olemassaolon.
Valon Toa tunsi oloaan hieman vaivautuneeksi, joten hän päätti keksiä keskusteluaiheen.

”Joten siis, mitä sinä teet työksesi?” Valon Toa päätti kysyä. Kesti hetken ennen kuin Pegghu vastasi Toan kysymykseen.
”Olen kaupungin vartija”, hän vastasi innottomasti, ”Parisen vuotta olen tehnyt samaa työtä jo”.

”Ahaa”, Domek teeskenteli kiinnostunutta mutta ei enää keksinyt mitä sanoisi seuraavaksi.

Hetken hiljaisuus.

”... Olitko paikalla silloin...” Pegghu kysyi, ”silloin kun ”ne” hyökkäsivät?”
Domekin ilme muuttui paljon vakavemmaksi.

”Kyllä, kyllä olin.”

”Mitä sinä teit?” Pegghu jatkoi.

”Miten niin?”

Pegghu ei sanonut mitään.

”Taistelin niitä Olentoja vastaan”, Domek päätti vastata.

”Feterra”

”Mitä?”

”Avhrak Feterra”, Pegghu toisti, ”niiden nimi on Avhrak Feterra”.

”Mistä tämän sait tietää?” Domek kohotti yhden silmäkulmastaan kiinnostuksesta.

”Ne tappoivat hyvän ystäväni”, Pegghu sanoi piittaamatta kysymyksestä.

”... Olen pahoillani”, Domek vastasi kuten kaikkien oli aina tapana vastata, mutta suurimmaksi osaksi siksi koska hän ei tiennyt mikä muu olisi kelvannut vastauksesi.
”Ei tarvitse”, Pegghun ääni hiljeni entisestään, ”se oli minun syytäni. Minun ei olisi pitänyt...”
Matoralainen hiljeni eikä jatkanut.
Toa yritti keksiä jotain mikä voisi lohduttaa matkustajaansa.
”Kuule”, hän aloitti, ”mitä ikinä tapahtuikaan epäilen, että se on sinun syytäsi”.
Pegghu ei vastannut.
Domek päätti lopettaa yrityksensä, koska pelkäsi vain pahentavan tilannetta.

Auringot laskivat horisontissa.

Päivä oli päättymässä. Taivaan kirkkaat oranssit ja punaiset muuttuivat hienovaraisesti ja huomaamattomasti illan tummaksi siniseksi. Kuu valaisi pilvien seassa sinistä merta, joka kimalsi valon alla kuin jalokiviä.
Valon Toa katseli tätä maisemaa ja huokaisi syvään. Hän pysäytti veneen ja antoi veitsivalaan levätä. Aluksen vetäminen on uuvuttanut sitä.

”Hei, onko meillä valokiviä?” Pegghu viimein sanoi jotain ja nousi seisomaan, ”olisi aika sytyttää ne”.
Tietyillä, uskovaisimmilla Matoralaisilla oli tapana aina sytyttää vähintään yhden valokiven iltaisin. Valokivet on sanottu olevan osa Suurta Henkeä ja suojaisi omistajiaan Raheilta ja Makutan katseelta.
Useimmiten tämä on vedenpitävä, mutta useimmat kaupungeissa asuvat Matoralaiset eivät ole yhtä uskovaisia ja eivätkä sytytä valokiviä öisin.
Siksipä Domek yllättyi hieman, että Pegghun kaltainen kaupunkilainen ehdottaisi tätä.

”Kyllä, se on tuon arkun sisällä”, Valon Toa osoitti toista arkkua, joka oli veneen keskiosassa.
Ta-Matoralainen avasi arkun ja näki heti ensimmäiseksi lierihatun muiden tavaroiden päällä.

”Onko tämä hattu sinun?” hän kysyi ottaen valokiven hatun alta ja laittoi sen pieneen jalustaan.
”Kai se teknisesti on”, Toa vastasi lakonisesti.


”Mutta en tiedä, ansaitsenko sitä”.