NIMDASAAREI

"Ruma poika, lupaan, ettet tule saamaan miehistöäni tak-", Notfunin Amazuan perään huutama puhe keskeytyi, kun hän huomasi, että Amazua räjäytti rotkon toiselta puolelta ison kiven hänen takanaan, "No nyt en lupaa muuta, kuin että meidän pitäisi vähän niinkuin juosta, mutta kaaputyyppi, pidän sinua silmällä. KLAANILAISEEETT. Täällä olisi iso kivi, ja nyt olisi vallan oiva hetki paeta sitä!"

Notfun ja piraatit lähtivät juoksemaan eteenpäin, kun he olivat juosseet jonkin aikaa, Matoro ja Äksä tulivat heidän rinnalleen.

"Notfun. Enkö ole sanonut, että tuota kaveria ei kannata suututtaa?", Matoro valitti.

"Joo. Olet sanonut kaikenlaista, mutta rommi on vienyt yli kaksi kolmasosaa muististani, ja muutenkin, minä olen typerä, kuten tiedät. Nyt kuulkaas, juoksemme"

Klaanilaiset ja piraatit juoksivat täyttä vauhtia käytävää eteenpäin, kunnes eräs lattialuukku jännällä symbolilla tuli heidän eteensä. Notfun alkoi avata luukkua, ja klaanilaiset kiirehtivät sisään. Mutta juuri, kun Notfun oli astumassa sisään..


KRUNTS.

Nynrah, tehdas

Sininen Skakdi kyykisteli kaasusäiliön takana tarkkailemassa Matoraneja. Mukanaan hänellä oli vihreää nestekaasua sisältävä purnukka, josta huokui vähä väliä ajatuksia. Keetongu oli siirtynyt Matoranien kanssa toiseen suuntaan. Hänen tarkoituksenaan oli puhua eräälle tuntemalleen Matoranille. Sillä välin Guartsu ja Manu tekivät tutkimustyötä.

Kuoleekohan Matoran, jos sen pään sisälle laittaa viiden ilmakehän paineen?
”Älä kokeile”, Guardian ärähti. Hän oli huolissaan Matoraneista jo muutenkin. Pieniä lentäviä lautasia ei ollut näkynyt hetkeen.
”Niitä on pakko olla lisää… eivät ne jättäisi heitä vartiotta.”
Eivät niin. Tai sitten ne ovat tyhmiä. Mikä voi olla myös mahdollista.
”Voiko”, Guartsu huokaisi.
Ei, Manu myönsi.

Guardian piti huolen, että kukaan ei nähnyt, kun hän juoksi aukean paikan ohi tuntematonta ainetta sisältävän tynnyrin luokse. Heitä kohti purjehti pieni, lentävä lautanen. Se ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun Guardian oli siepannut sen ja repinyt irti sen tykin. Se alkoi piipittää isoon ääneen, mutta Guardian hakkasi sitä kiväärillään niin, että sen kuori meni muodottomaksi. Samalla rikkoutuivat kaiuttimet. Seuraavaksi Guardian avasi Manun purkin. Makuta valui ulos purkista Avhrak Van päälle ja kulkeutui sen sisään.
Epämukavan ahdas.
Robotti alkoi liikkua hieman. Pian se nousi ilmaan.
Hee. Nyt katsotaan, kuinka paljon tehoja tästä saa irti.
”Jospa ei”, Guardian tuhahti ja tarttui robottiin. ”Jatketaan suunnitelmien mukaan.”
Hmmprghhhffcv.

He jatkoivat eteenpäin. Pian näkyi joukko muita Avhrak Vaita.
”Nyt”, Guardian kuiskasi, ”soluttaudu.”
Kyllä, kyllä. Älä hoputa. Ei tämän ohjaus mitään helppoa ole.
Sen sanottuaan Avhrak Va tussautti Guartsun naamalle savupilven ja lähti kohti muita robotteja, joiden joukko leijaili matkan päässä.

Kun Manu saapui ryhmän luokse, hänen ruumiinsa tiettyihin kohtiin alkoi tulla viestejä. Avhrak Vat yrittivät selvästi kommunikoida jonkinlaisen tietoverkon välityksellä.
Hiih. Halusinkin tietää, miten ne tajuavat mistään mitään. Mutta mitä minä teen näillä binääriluvuilla?
Guardian katseli jännittyneenä. Avhrak Vat leijuivat hetken paikoillaan, mutta lähtivät sitten kulkemaan hänestä poispäin. Guartsu huokaisi. Sitten hänet tavoitti satunnainen ajatus:
Kivoja binäärilukuja saa näemmä laittamalla ykkösiä ja nollia satunnaiseen järjestykseen…

[spoil]Pieni ja lyhyt. Mutta joko G tai Tongu jatkakoon.[/spoil]

Meri, saari lähellä Odinaa

Öinen meri oli tyyni, mutta pienen saaren luoma hehku oli houkutellut Phase-Lohikäärmeiden joukon parveilemaan sen ympärillä. Saarella oli pieni linnoitus, jonka sisällä valmisteltiin tapahtumaa, tapahtumaa jota viittaan pukeutunut hahmo oli odottanut jo kauan. Hän oli ratkaissut vuosituhansien arvoituksen ja nyt olisi toimeenpanon aika.

Hahmo pudotti sauvansa ja viittansa, paljastaen itsensä sen alta. Metsästäjien johtaja oli tavanomaisesta poiketen yksin, tällä turvatulla saarella, josta vain harva tiesi. Hänen edessään oli potilaspöytä, jonka päällä makasi pikimusta päätön ruumis, jonka pitkät raajat roikkuivat hieman pöydän yli.

TSO astui ruumiin ylle ja nosti tämän viereen veitsen, merkillisen sinisen rasian ja paperinpalan. Hän olisi valmis uuteen luomiskertomukseensa.

”Olemme tulleet tähän hetkeen, hetkeen jota minä yksin hallitsen. Minun luomukseni, minun voimani, minun suunnitelmani, huipentuu tähän hetkeen.”

Hitaasti, hän käänsi katseensa edessään makaavaan ruumiiseensa ja laski vasemman kämmenensä tämän rintakehälle.

”Palvelija, toinen käteni, lojaali soturi. Sinut olivat Xian liekit puhdistavat, sinä olit tuomittavana vihollisen käsissä, mutta tänään sinä olet jälleen nouseva, sillä uhrauksesi ei ole jäävä turhaksi... Purifier.”

Mestari nosti oikealla kädellään veitsen pöydältä ja salamannopeasti iski sen vasemman kätensä läpi, saaden verensä vuotamaan läpi ruumiiseen.

”Mestarin veri, sinun tuleva johdattajasi, tuleva äänesi. Yhdessä me teemme historiaa, yhdessä me tulemme tuomitsemaan. Me, minä. The Shadowed One!”

TSO irrotti veitsen ja nosti veriset kätensä pöydälle, nostaen sille asetetun paperinpalan kaksin käsin ilmaan ja jatkoi puhettaan:

”Kantajan suostumus, hänen tahtonsa ja meidän liittomme. Sinä olet avaava lukon, joka muuttaa maailmaa, lukon joka on piilottanut minulta oman luomukseni. Sinä olet antava elämän, sinä olet side, joka yhdistää kaiken jälleen. Taistelujen jälkeenkin, sinä olet lahjoittajani, Killjoy!”

Paperinpala alkoi hohtamaan sen sinisen sinettinsä kohdalta. Sen pitelijän huulilta oli luettavissa yksi sana: ”Sopimus.”

Sinetti sai aikaan reaktion, joka reagoi rasian kanssa, saaden sen aukenemaan. Sen tapahtuessa, ilmoille pääsi karjahdus ja huumaava määrä punaista valoa. Valo kiemurteli rasiasta ulos ja karjui, täyttäen huoneen tuolla karmealla äänellä. Valopallo jäi leijumaan Purifierin ruumiin ylle sen Mestarin tuijottaessa sitä hetken, haukkoen samalla henkeään. Tällä kertaa hän puhui kuin kuiskaten:

”Voimani, luomukseni, se on valmis, se on sinun. Yhdessä me jatkamme, yhdessä me hallitsemme. Ota se, vie loppuun se minkä aloitimme!”

Ja juuri niiden sanojen kadotessa, kuului vielä yksi karjahdus ja valopallo kiisi suoraan Purifierin tuhoutuneeseen ruumiiseen. Valo katosi ja huoneessa oli jälleen pimeää.

TSO asteli ruumiin vierelle ja tuijotti sitä, oli täysin hiljaista. Pienen hetken ajan Mestari luuli epäonnistuneensa, mutta vain hetkeksi, sillä purkaus alkoi... Purkaus, joka työnsi ruumiin sisältä valkoista ja mustaa ainesta, joka alkoi valtaamaan vähitellen palanutta ruumista, täyttäen jokaisen kolon ja peittäen ruumiin alleen, uuden pään kasvaessa riekaleisesta kaulasta.

Haltioissaan TSO otti askeleen taaksepäin ja nosti kätensä ilmaan kuin profeetta. Ruumis kutistui hieman, raajat normalisoituivat ja uusi pää alkoi muotoutua. Valkoinen irvokas naama alkoi kehittymään ja sen etuosa kovettui pitkien limittäisten hampaiden kasvaessa. Vankkarakenteinen ruumis kiehui, muuttuen vähitellen sileämmäksi. Valkoinen ruumis, jota mustat kuviot peittivät kauttaaltaan. Ja viimeinen silaus oli hohtavan siniset silmät, jotka aukenivat hirviömäisen kidan yläpuolelle. Ei pupilleja, ei katsetta, vain nuo hohtavat valot ja hitaasti hengittävä hirviömäinen ruumis.

Mestari nauroi, hän oli onnellinen, hän onnistui. Pieni palanen juuri syntyneen olennon ruumiista lensi takaisin rasiaan, jättäen vain kaksi tuohon huoneeseen. Rahiseva hengitys kaikui huoneen sisällä ja vähitellen hirviö nousi ylös, kokeillen sen uusia lihaksiaan, tutkien vahvoja käsiään, kokeillen kasvojensa hirviömäisiä muotoja. Nyt se ja sen mestari seisoivat vastakkain, tuijottaen toisiaan. Silloin kaksi hahmoa puhui, mutta yhdellä suulla. Toinen matala ääni ja toinen hirviömäinen rahina, olivat täydellisessä yhteydessä toisiinsa:

”Minä olen täydellinen.”

”Minä olen.”

”Sinä olet.”

”ME OLEMME!”

”Me olemme yksi!”

”The Purified One...”

Zakazin rannikolla

”Jokin tässä nyt ei ole oikein”

”Miten niin?”

Pegghu veti venettä rantahiekan päälle. Domek seisoi rannikon reunalla ja katseli kuivaa, kasvitonta maisemaa joka näytti kiehuvan lämpöaaltojen keskellä.
”Yleensä rannat ovat paljon rehevämpiä”, Domek selitti Matoralaiselle, joka oli saanut veneen rantautumaan. ”Puhun kokemuksesta”.
”Mutta tämä onkin Zakaz”, Pegghu vastasi hieman näsäviisaasti. Tai ainakin Toa ajatteli tämän vastaavan näsäviisaasti.
Toa kääntyi ottamaan veneen päällä olevan arkun, jossa hänen hattu oli, ja kantoi sen selkäänsä laatikon kantohihnoilla.



”Minne siis menemme?” Pegghu kysyi.
”Päätetään se matkalla”, Domek marssi erämaata kohti.
Matoralainen oli vähemmän kuin tyytyväinen tähän vastaukseen ja huokaisi.

Kaksikko kävelivät ruskeankeltaisella aavikolla. Auringot paistoivat huomattavasti paljon ankarammin kuin merellä. Hiki valui molempien otsalla, kumpikaan heistä eivät olleet tottunut erämaan olosuhteisiin.
Puista arkkua kantava Domek ei erityisesti pitänyt matkasta, mutta yritti kestää sitä. Pitäähän aavikkomatkojenkin hänen joskus koeta elämässään.

Pegghu kesti kaupunkilaiseksi yllättävän hyvin sillä hetkistä tilannettaan.

Mutta vähitellen molemmat alkoivat väsyä kävelystä rankassa kuumuudessa.

”Hei, olet kai nyt päättänyt minne olemme kävelemässä?” Pegghu kysyi viimein.

”Etsimme jonkun, joka saattaisi tietää eräästä ketä etsin”, Domek vastasi.

”Ja tämä joku on missä?” Pegghu alkoi väsymyksen takia kysellä entistä kärsimättömästi.
”... Minä en tiedä”, Domek myönsi.
”Eli me kävelemme täällä keskellä aavikkoa, emmekä edes tiedä minne?” Pegghu vastasi ärsyyntyneesti.

”Kuule, minä tiedän täysin mitä minä teen”, Domek vastasi hieman äkkipikaisesti. Kuumuus ei selvästikään auttanut hänenkään mielialaa.

”Puhutko tätä taas kokemuksestasi?” Pegghun kärsivällisyys alkoi niuketa.
”Ja mitä jos puhunkin?” Domek vastasi ivallisesti ja kääntyi Matoralaiseen päin. Molemmat pysähtyivät paikoilleen.

”Anteeksi, mutta minulla päin eksyminen keskellä erämaata ei ole kovinkaan hääppöinen kokemus”, Pegghu vastasi takaisin.
”Jahas, no yritä itse keksiä parempi tapa”, Valon Toan kärsivällisyys alkoi nollata.

”Olisit pitänyt kysyä tuota ennen kuin seisomme täällä keskellä ei-mitään”
”No voi anteeksi, koska sinähän tunnetusti olet kokenut näissä asioissa”, Domek haastoi sarkastisella äänensävyllä.

”Hyvä sinun on sanoa”, Pegghu vastasi.

”Pidä sinä vain se-”



Kesken riitelyn kiväärin pauke kuului heidän takaapäin. Kaksikko lopettivat kiistansa ja kävivät maalle vaistonomaisesti. He ryömivät viereisen isonkokoisen kiven taakse.

Valon Toa kurkisti kiven takaa laukauksen mahdolliseen suuntaan. Toinen laukaus kuului ja Toa tunsi kuinka aseen luoti lensi pelottavan lähellä hänen päänsä yli, hän piiloutui heti takaisin kiven taakse.

”Näitkö kuka ampui meitä?” Pegghu pysyi tiukasti kiven suojassa.

”En tiedä, en ehtinyt nähdä”, Domek vastasi. Kolmas laukaus kuului, tällä kertaa luoti osui kiven reunaan.

”Hetkinen, tunnen tuon aseen”, Pegghu ilmoitti itselleen, eikä Domek tiennyt miten tämä auttoi heidän tilannetta mitenkään. Neljäs laukaus, tällä kertaa luoti osui maahan, missä Domekin käsi lojui äsken.
Pegghu otti kiekonheittimensä esiin ja kurkisti kiven takaa.

Kaukana hän näki pienen, puun mökin jäännöksen joka pilkisti horisontilla. Matoralainen päätteli, että laukaukset kuuluivat sieltä.

”Domek, voitko pitää selustaani?” Pegghu kääntyi Toaa päin, joka yritti pitää jokaisen ruumiinosansa kiven takana.
”Hieman vaikeaa kun kannan selässäni puuarkkua, mitä sinä yrität?” Domek vastasi, mutta huomasi ettei Matoralainen ollut enää paikalla hänen vastatessaan.

Pegghu juoksi majaa kohti. Mökkiä ympäröi useita syviä kuoppia, jonne Matoralainen suojautui tulituksista.

Domek viimein päätti hetken harkinnan jälkeen tulla esiin kiven takaa. Toa loi itselleen kiinteästä valosta kilven itselleen, ennen kuin hän juoksi myös majaa kohti. Kilpi suojasi tarpeeksi hyvin aseen luodeilta, mutta sekään ei kestänyt tarpeeksi.

Toa sukelsi nopeasti kuoppaan suojautuakseen luodeilta, hän henkäili helpotuksesta ettei yksikään luoti ole ehtinyt osua häneen. Juostessaan hän oli kerkesi nähdä tarkasti ampujan suojapaikkaa.

Mökillä ei näyttänyt olevan ehjää kattoa, sen kyljet olivat mustuneet ja seinän keskellä oli suuri reikä, jonka kautta ampuja tulitti.

Hän ei nähnyt tarkasti kuka ampuja oli, mutta arveli tämän olevan Skakdi.

Majaan oli vielä enää muutaman metrin etäisyys, joten Domek päätti sinetöidä tapauksen ja nousi kuopasta. Kova valon välähdys leimahti Toan kädestä ja hän juoksi taas mökkiä päin.
Toa hyppäsi sitä päin ja viimein näki ampujaansa tarkasti. Se oli ruskeanoranssi naispuolinen Skakdi.

Sillä oli aurinkolasit.

”Ei hiivatti.”

Skakdi nappasi ilmassa olevan Toan jaloista, heittäen hänet mökin ehjään seinään vasten ja osoitti kiväärillään häntä päin. Skakdi otti aurinkolasinsa pois ja heitti sen viereiselle pöydälle.

Domek oli enemmän kuin tyytymätön ja yllättynyt tästä käänteestä.

Mutta juuri silloin toinen ase osoitti ampujaa takaapäin. Pegghu seisoi itseään paljon korkeamman nais-Skakdin takana kiekonheitin kädessään. Ruskeankeltainen Skakdi silmäili selän takana olevaa Matoralaista.

”Älä liiku”, Pegghu käski, ”luovuta aseesi”.

”... Ja mikä estäisi minun ampuvan ystäväsi juuri nyt?” nais-Skakdi vastasi. Domek ei pitänyt keskustelun suunnasta.

”Se, että kiväärisi pitää ladata joka viidennen laukauksen jälkeen. Kulutit juuri viidennen luotisi”, Matoralainen vastasi hyvin päättäväisesti.

”Ja mistä tiedän, ettet yritä valehdella?” naispuolinen Skakdi kysyi.

”Asuin ennen tehdaskaupungilla, jossa noita aseita taottiin”, Pegghu vastasi, ”ja kiväärin laukaisulla on myös parin sekunnin viive”.

”Ei koskaan kannata luottaa ohikulkeviin asekauppiohin”, hän lausui itselleen hiljaisesti. Skakdi laittoi kiväärinsä maahan ja kätensä pään taakse.

”Teidän kaltaisia ei näy täällä usein”, Skakdi sanoi vakavalla sävyllä, ”sanokaa, mitä te haluatte?”

”Oikeastaan”, valon Toa nousi ylös maasta, ”meillä olisi hieman kysyttävää”.
”Tosin, olisi ehkä parempi jos emme uhkailisi toisiamme pyssyillä”, Toa käski Pegghun laskemaan aseensa, ”Olen Domek”.

Naispuolinen Skakdi silmäili Toaa epäröivästi hetken, mutta päätti luottaa häneen hetkeksi.

”Zaiggera”, hän vastasi ja laittoi kätensä alas.
”Joten Zaiggera”, Domek yritti kuulostaa luonnollisemmalta, mutta sai vain itsensä näyttämään vielä epäilyttävämmältä, ”tiedätkö mitään ”ZMA”:sta?”

Zaiggera kohotti kulmansa.

”Mitä haluat tietää Zorakistä?”


Verstas

”Hei, Kepe? Oletko siellä?” Samen ääni kuului oven takaa, ”tarvitsen sinua näiden raporttien kanssa”.

Ei vastausta.

Moderaattori päätti avata oven.

GK:n huone

"AAAARGH... Tämä iljettävä paikka, en kestä tätä enään hetkeäkään enempää, mieleni on riekaleina tästä kaikesta myötätunnosta, olisin toki voinut hyväksyä kuolemisen vaihtoehdon, mutta päädyin tähän, no jos epäonnistun saanhan pitää jotain hauskaa ennen sitä."

Oven ruuvit lennähtivät irti ja ovi paiskautui seinään heti perässä.

"Nyt tämä pelleily saa jo riittää!" Oven paiskautumisen aiheuttama ääni herätti samantien puolet koko linnoituksesta.

"Tämä on yksi niistä öistä jonka klaani tulee muistamaan. Surullisena".

Elpogasin kylä, yö, Nimdasaari

Umbra ei saanut unta muhkuraisella lattialla. Neljän Toan seurue oli löytänyt hylätystä Samolin kotikylästä sopivan kokoisen matoranien talon, johon seurue asettui yösijoille. Pienen kupolitalon keskellä sijaitsevassa nuotiopaikassa, kekäleet hehkuivat yhä oranssia valoaan. Samol tuhisi tyytyväisenä kivisellä patjallaan, kun toan vieressä olevat Deleva ja toinen olkapää siteessä oleva Nurukan olivat myös silmät kiinni.

Umbra ajatteli, ajatteli ja ajatteli. Hänen mielensä seikkaili mitä ihmeellisimmissä asioissa. Klaani, matkoilla tavatut veden, mielenvoimien ja salaman toat, hyvä ystävä, Matoro, skakdi ninjat jotka hyökkäsivät joukkion kimppuun metsässä, Avra Nui ja KraUmbra. Nyt Umbran mieli harhaili ties missä…

KraUmbra. Avra Nui…
Mitä kaikkea teinkään saarella… Kaikki olikin vain Suurta Suunnitelmaa. Ja Minä olin kohteena. Miksi, miksi kaikki menikin näin hassusti. Minkä takia Kohtalon piti mennä näin… Oliko moraalisesti oikein tuhota syyntakeeton, väärän ja oikean, valon ja varjon sekoittanut vainoharhainen olento, joka halusi vain hallita yhdessä ruumistani, ajatuksiani, mieltäni ja tunteitani. Hän järjesti tämän mittavan sotilasoperaationsa vain että saisi Helryxin lähettämään Minut kohtaamaan hänet, KraUmbran, Veljeni, kloonini, kaksoseni.

Kyllä. Hän oli makuta. Tai no ei aivan. Puoliverinen. Hän teki kauheuksia, mutta ymmärrän miksi. Hän halusi tehdä kuten kaltaisensa, hänen lähes koko valonsa oli imetty pois eikä hänellä ollut yhtään ystävää, tai ketään kuka rakastaisi häntä. Makutat sanoivat häntä ensin kaltaisekseen, sitten pilkkasivat häntä mielensisäisillä ivahuudoilla, kuten puoliverinen, Makuta-toa, Mutranin koe… He eivät nähneet yhtään KraUmbran inhimillisyyttä, tai ainakaan nostaneet sitä pintaan. Viimein veljeni lähti saarelle jota Makuta Bitil oli joskus yrittänyt ottaa komentoonsa.


En voinut muuta kuin mielten taistelussa, imeä hänet itseeni, samalla saaden sisäisen tasapainoni ennalleen. Nyt valo ei enää sokaisisi minua ympäröivältä pimeydeltä. Makutan imeminen, vihan, negatiivisten tunteiden ja erilaisten tietojen saanti muutti minua, osaltaan, taas. Eivätkö nämä muodonmuutokset lopu ikinä?

Ei. Se on Mata Nuin ja Suurten olentojen tahto. Kohtaloaan ei voi muuttaa, sanovat viisaat Turagat. Nurukan kertoi minulle, ettei Kohtaloaan voi paeta, muuttaa tai siltä voi piiloutua. Se mikä tulee tapahtumaan, tapahtuu.

Umbran ajatukset lensivät taas hurjaa vauhtia seuraavaan aasinsiltaan. Kohtalo. Varhainen, kadotettu, unohdettu muisto. Kuolleiden Makuta. Hopeinen Kuula. Artakhan käsi. Erilaisia mietteitä nousi keltamustan valon soturin mieleen. Mitä kaikki tämä tarkoitti? Joku oli tiennyt Umbran tulevaisuudesta… Ja tapahtumista joita hän tulisi kokemaan. Lukuisat muodonmuutokset, hallitsemattomat ajatukset…

Raah! Miksi kaikki on niin sekavaa?! Joku on pelleillyt minulla, koko tämän ajan. Joku joka asetti tämän muodonmuutoksien täytteisen Kohtalon minulle. En edes tiedä mikä olen enää. Olenko Toa, Matoran vaiko Makuta? Sekavaa. Missään ei ole oikein järkeä. Järki… Matoro… Ystävä…
Mitäköhän Matoro the Blacksnowlle kuuluu? Hyvä ystäväni, Jään Toa Matorosta ei ole kuulunut mitään. Tai no minusta ei ole kuulunut, hän on varmaan joutunut moniin seikkailuihin klaanilaisten kanssa. Miksi edes lähdin Klaanista? Se typerä Helryx. Typerä Ritarikunta, joka kiristää minua menneisyydelläni. Menneisyydellä, joka ei edes ole syytäni… Ne Matoranit eivät kunnioittaneet minua…

Miksi? Klaani on minulle paljon tärkeämpi kuin joku homeinen, vanhahko Ritarikunta, joka väittää olevansa Mata Nuin asialla. Kuinka kahtiajakoista. Me olemme oikeassa, Makutat ja Metsästäjät ovat väärässä, siksi pahiksia. Myönnän tosin että ritarikunta on näistä kolmesta se vähiten paha… Mutta silti, Klaani on minulle se Oikea.
Mitäköhän Guardianille, Summerganonille, Visokille, Tawalle, Matorolle, Kapuralle, Domekille, The Snowmanille, Kepelle ja Keetongulle oikein mahtaa kuulua nykyisin..? Toivottavasti he ovat kunnossa. Minun olisi pitänyt olla klaanissa koko Avra Nuilla viettämäni aika. Kuka välittää muutamasta Matoranista, jos ystäväsi voivat olla vaarassa? Ja Qewa, rakas Fikouni… Mitäköhän hän tuumaa siitä että olen ollut näin kauan poissa? Raukka on ihan yksin huoneessani, ilman mitään tekemistä ja vailla isäntää… No toivon että hän selviää, onhan hän lemmikkini…
Lemmikeistä tuli mieleen merililjat ja merililjoista merirokot. Merirokoista taas Zyglakien laivat… Zyglakit… Zyxax puhui jotain Allianssista ennen kuolemaansa… Mikä ihmeen Allianssi? Liittyyköhän se jotenkin Klaaniin? Allianssi… Kuulostaa joltain järjestöltä… Toivottavasti se ei ole mitään uhkaavaa….
Uhkaavuudesta tulee mieleen ne ihmeelliset Skakdi-Ninjat, jotka kävivät kimppuumme metsässä. Onneksi onnistuin harhauttamaan sotureita valovoimillani, muuten olisimme vainaita, kaikki…

Kaikki… Tästä sanasta tulee mieleeni ne oudot unet, joita koin Avra Nuin reissullani. Unet kertoivat valkoisen soturin ja violettimustan soturin seikkailuista metsässä ja Zyglakien linnoituksessa, havumetsäisellä saarella… Havumetsiä… Niitähän on Klaanin saarella! Miten ihmeessä näin Unia Klaanin saaresta? Tämä on epäilyttävää, mutta tiedän että se merkitsee jotain.
Merkitys… Mikä merkitys sotimisella oikein on tässä maailmassa? Väkivallan tarkoitus on vain vähentää populaatiota, ettei ruoka lopu kesken. Mutta taistelemme paljon suuremmista asioista kuin ruuasta. Taistelemme elämisen tuskasta… Joskus ihmetten, miten minusta, Av-Matoranista, tuli tämmöinen taistelukone. Ehkä se liittyy siihen Destralin tapaukseen, kun fuusiokeihäs yhdisti minut kanuunani kanssa, tai ehkä se on jotain enemmän… Syvemmällä, unohdetussa, peukaloidussa menneisyydessä.
Menneisyys… Sitä seuraa aina Tulevaisuus… Nykyisyys on vain harha. Kaikki mitä teemme, on pikosekuntien kuluttua menneisyyttä… Menneisyyttään ei voi muuttaa, sanotaan. Sanotaan myös ettei sitä pidä hävetäkkään. Ihmiset sanovat kaikenlaista. Minulle on sanottu että olen suuri soturi, mutta taistelen silti sisäistä taistelua jok’ikinen päivä. Taistelua, jonka olen pian voittanut. Mielen sisäistä taistelua itsensä kanssa…

Mieli… Jokaisen olennon tärkein osa… Minun mieleni oli pirstaleina. Nyt se on aika kokonainen. Mielestä tulee mieleen muistot… Muistoja meillä jokaisella on paljon. Itse olen alkanut nähdä unissa erilaisia flashbackeja menneisyydestä, tapahtumia joita en ole oikeasti kokenut. Ehkä tämä on vain seurausta siitä että muutuin kokonaiseksi. Minun pitää ymmärtää veljeni muistot, kokea ne unissa. Vain siten pystyn taas olemaan Minä.
Joskus tämä on hankalaa, koska unet voivat olla aika raskaita. Sitten muistan, että olen vahva ja minulla on Velvollisuus Klaania kohtaan, Kohtalo joka pitää suorittaa ja Klaani jonka kanssa minun pitää tulla Yhtenäiseksi.

Umbra ei jaksanut enää miettiä asioita. Hän tarvitsi unta, sillä seuraavista päivistä voisi tulla aika tapahtumarikkaita. Valon Toa sulki silmänsä. Hän näki taas unia Veljestään, ja niistä kauheuksista mitä hänelle tehtiin…
Muista menneisyys… Muista Kohtalosi…

Musiikkia, herrat.

Tuntematon aika, tuntematon paikka

Musta tyhjyys.

Matoran, joka oli mustanruskea, punaisella maskilla, käveli pimeydessä. Missään ei ollut mitään, eikä mitään muutakaan. Tämä oli erilaista kuin viimeksi, kuin Notfun oli ollut kuolleena jonkin aikaa.

Sitten kaikki muuttui valkoiseksi, suuren sinisen välähdyksen seurauksena. Notfunin edessä seisoi noin Notfunin kokoinen hahmo, jolla oli siniset kasvot, ja valkoinen kypärä.

"Hyvää iltapäivää", hahmo tervehti.

"Huomenta. Kuka sinä olet, ja onko sinulla rommia?"

"Minulla ei ole tällä hetkellä kaipaamaasi nestettä."

"Miksei rommia."

"Koska en ole materiaa, idootti. Tämä on takauma."

"Miksei näissä voi olla rommia?"

"Notun. Sinun ruumiisi on tällä hetkellä kuollut. Ennen kuin palaat ruumiiseesi, minun pitää kertoa sinulle jotakin."

"Liittyykö tämä jokin rommiin tai hippeihin? Ei kai se liity hippeihin? Ei. Älä kerro minulle hipeistä."

"Tämä liittyy erääseen olentoon, joka jahtaa jotakin, jonka omistit kerran. Minun pitää kertoa sinulle jotakin."

"Kerro. Se tyyppi on pelottava, jopa silloin, kun olen kännissä."

"Jos hän saavuttaa jahtaamansa, on koko tuntemamme maail-"


Notfun heräsi keskeltä kivistä käytävää. Hänen mekaaninen kätensä oli hajonnut, ja häneen sattui.

Tuntematon

Hiljaisuus.

Huoneen esineet olivat pölyn peitossa. Katossa ei roikkunut yhtäkään lamppua valaisemaan kalliomaisia seiniä tai koristeellista mattoa. Ainut elonmerkki huoneessa oli täysi hedelmäkulho lipaston päällä. Metallinen laatikko sekä taitavasti kirjailtu nojatuoli sijaitsivat huoneen vastakkaisilla seinillä. Nojatuolilla istui huoneen ainut elävä asia liikkumattomana.

Se ei nukkunut.

Hahmon piirteitä oli vaikea erottaa pimeässä huoneessa. Nojatuolin vieressä lattialla makasi mytyssä hahmon ainut vaatekappale: vanha tummansininen viitta. Sen päällä ei näkynyt pölyä.

Korkea ääni rikkoi huoneen harmonian.

Oli nojatuolissa istuva hahmo yllättynyt tai ei, hän ei näyttänyt sitä vaan nousi hiljaa seisomaan. Tummansininen viitta nousi maasta ja kiinnittyi hänen selkäänsä. Hahmo kuulosteli ääntä ja paikansi nopeasti sen lähteen.

Metallisen laatikon ruutuun oli syttynyt vihreä valo.

Meri

Zairyh oli liikkunut päiviä. Kaksi Toaa olivat ohittaneet hänet mutta kiitos paksun sumun he eivät tienneet Zairyhistä. Bio-Klaanin saari näkyi jo horisontissa.

Zairyh kolusi Kapuran muistia, mutta ei löytänyt mitään kiinnostavaa. Toan lempipaikka Klaanin pihalla. Klaaniin hyökänneet metalliset tappokoneet. Välähdyksiä Zairyhin kotisaaresta. Zairyh palasi yhä uudestaan erääseen muistoon. Viittaan kietoutuneen hahmon muistoon. Hahmo näkyi vain välähdyksen verran, aivan kuin muistot saaresta. Mutta oliko se todella yksi heistä? Jos oli, mitä hän suunnitteli?

Lautan iskeytyminen Klaanin saaren rantahietikkoon keskeytti Zairyhin ajatukset. Kiitos Kapuran suojaamattoman mielen hän tunsi loistavasti koko linnoituksen ja sen ympäristön. Zairyh käveli sataman halki yrittäen näyttää mahdollisimman vähän psykopaattiselta hirviökasvilta, joka on Toan ruumiissa. Kerran tai pari muutama Matoran katsoi häntä oudosti, mutta pikainen mielensisäinen hyökkäys hoiteli tuijottajan. Zairyh nauroi mielessään suojaamattomille mielille ja palautti muistiinsa lauseen, jonka oli kuullut joskus liian kauan aikaa sitten.

"Muisti. Et tarvitse lahjontaa muuttaaksesi motiiveja. Et tarvitse uhkailua muuttaaksesi puolta."

Portinvartijamatoranit lähestyivät. Kapuran muistia penkoessaan Zairyh oli saanut selville, että Matoranit tunsivat Kapuran vain ulkonäöltä. Vaikka kaksi Toaa olisivat levitelleet tarinaa saaren tapahtumista, Matoranit todennäköisesti päästäisivät hänet sisään.

Zairyh käveli. Hän toisi nimeä mielessään.

Vaehran. Vaehran.

Kävellessään eräällä autiolla käytävällä Zairyh kuuli hämmästyneen äänen takaataan.

"Kapura?" Summerganon kysyi.

Zairyh kääntyi Toaa päin ja katsoi tätä kylmästi.

"Et ole nyt oma itsesi", Summerganon sanoi. Zairyh oli hetken hiljaa.

Mistä arvasit?

Kapuran ruumiista syöksyi ulos juuria. Ne kiertyivät Summerganonin kurkun ympärille.

Nimdasaari, tunnelit

Matoro nousi täydessä pimeydessä ylös hitaasti. Hän piteli polveaan, joka olisi osunut kiveen pudotuksessa.
Teleskooppisilmän yökiikari alkoi näyttää paikkoja valkoiselle Toalle. He olivat pudonneet korkealta. Ylhäällä olevasta luukusta kajasti etäistä valoa.

Huone oli yllättävän iso mutta täysin pimeä. Matoro tajusi heti, että luukku oli ansa. Sitten hänen silmänsä osui selällään makaavaan Äksään. Toa syöksyi klaanilaisen luo, ja totesi onnekseen Äksän olevan elossa ja tajuissaan. Myös Jardirt oli kunnossa, mutta Notfunia ei näkynyt missään.

"Oletteko kunnossa?" Matoro kuiskasi. Ääni tuntui valtavan kovalta syvässä hiljaisuudessa.
"Joo, kai", Äks vastasi ja mumisi jotakin.
"Onko valoa?" hän jatkoi.

Matoro nousi varovasti seisomaan ja katseli huonetta. Häne nsilmänsä osuivat seinällä olevaan lyhtyyn.
Hän syöksyi sen luo, mutta huomasi öljyn loppuneen aikoja sitten.

"Lyhty. Munkit eivät käytä tälläisiä", Matoro sanoi.
Sitten hän näki mustan mytyn huoneen nurkassa.
Toa meni lähemmäs ja käänsi sen itseensä päin. Välittömästi hän kavahti ja liikahti kauemmas.

"Matoranin ruumis", Matoro kuiskasi.
Hiljaisuuden jälkeen taustalla syttyi valo. Jardirt oli saanut tulitikun vyöstään.

"Miten pääsemme pois?" Äks kysyi, haparoiden piemässä jotain.
"En tiedä", Matoro vastasi. Seinässä oli tekstiä ruumiin lähellä.

Hän pyyhkäsi hämähäkinseittejä ja paksua pölyä kiviseinästä.

"Hei. Olen Tarip 'Ruostesilmä', merirosvo. Kirjoitan muistelmani tänne, sillä luulen... etten enää koskaan voi jättää tätä paikkaa", Matoro luki ääneen tekstiä.
"Minä tulin ystäväni, Kapteeni Arupakin kanssa tänne, etsimään suurta aarretta. Nimdaa. Nimda on myytti, eivätkä kaikki suko sen olemassaoloon. Arupak uskoo, ja sai minut vakuutettua. Minä lähdin kapteenini kanssa suurelle seikkailulle muiden jäädessä rannalle odottamaan. Pelkurit."

Jardirt pyyhki pölyjä seiniltä. Koko päätyseinä oli täynnä hiilellä kirjoitettua tekstiä.



Me onnistuimme ohittamaan ne oudot Athinpalvojat helposti. Arupak oli suuri merikarhu, hän osasi kaiken. Me pääsimme näihin mystisiin tunneleihin.

Niin. Me, kaksi matorania, astuimme tuntemattomaan. Me vaelsimme pimeydessä ansoja vältellen kauan. En tiedä enää, kauanko. Ajantajuni on kadonnut kauan sitten. En ole nähnyt päivänvaloa pitkään aikaan. Luulen, etten näe sitä enää koskaan.

Me selvisimme pitkälle. Arupakia parempaa kumppania ei saa. Hän on luotettava ja vahva sekä välittävä. Me kohtasimme kaksin sen madon ja selvisimme siitä. Me pakenimme sitä kiveä ja saavuimme kammioon.

Luulimme, että olimme yksin. Me tulimme myyttisen sirun luo. Se oli kamalaa. Nimda oli äärimmäisen kaunis ja mahtava. En unohda sitä ikinä. Tunsin valtavaa pelkoa. Otimme sirun. En tiedä, kostivatko sen henggggettt. Ne olivat karmeita. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.

Tekstin väri muuttui mustasta punaiseksi.

"O-onko tuo... verta?" Jardirt kysyi lamaantuneena.

Matoro jatkoi lukemista.

N-ne olivat jotain. Jotain, mikä ei ollut tästä maailmasta. N͎̽̓́͡u̖͈̪͙͖̫̽͐͒͂͋ͭk̸̼̗̤ͨ̈́̍ͮ͘ę̧͍͖̼̙̍ͬ̔ͦ̋͐͢t͎̱͖̻̦̲̦̠̣͒̉͐̒́. Ei ei ei. Me otimme sen. Me otimme Sirun. Ne kostivat. Ne tappavat.

Me lähdimme. Ne tulivat perässä. Me koitimme pakoon, ja miltei pääsimmekin. Sitten. Arupak jätti minut tänne. Se- se otti sirun. Ṉ̪ͮͥ̒̊̿͜ṵ̡͔̺̙͇̗̠̑̒̑̌͡k̶̝͉͚̗̳̮̰̣̒̒̽ͬè̸̬̥͚̯̫͒̊ͩ̑̃̽ͨt̅͗͂̃͗̇͛̿͘҉̴͓ͅ.̫̮̲̲͔̯̆͌ͦ̆̌ͤ́̚͘. Nuket tappavat. Kukaan, kuka siruun koskee, ei ole turvassa. Nuket ovat.
Siru on k̜̝̹͎̉ͨ̉̂ḯ̡̡̲̻̯͇̥ͨ̔̒̾r̺̜͎ͯ̅͟o̳͇̥̼̜̜͋ͫ̋ͫ̈͊̊̓̑ţ̛͕̮̇̄̈́̀t̷̢̤͚̼̖̞ͤ͌u̅͏̶͉̻̭͔̬͊ͥ͂͒ͥ̉́͢

N̮͖͚͕̣̼̋̈͡u̵͔̗̫ͮ͛͡ḳ̡̼̙͔̟̳̦̏̈͌̐̅ë̜͔́ͣ̾̾̈́͑̽͠t̷̲̥̻͋̊.̍́̿̓̏͐̚͏̱̀͘ ̴̱̤͓̗̩̩͂̅ͅN̷̞͓̞̤̠̤͔̲͋̇͊̀u̴̥͕̔̌̎k͋ͬ̓͑҉̴͙͉̰̩̭͙e̸̴̖͐͐̿̔ͮt̳͈̙̗̔ͦ̀́.̛͇̣͓̩̫̳̼ͬ̽̈ͮ̇̃ͬ̀ ̢̛̹͚͚̰̔̋͂ͯͨ̊̐̀Ṉ̪ͮͥ̒̊̿͜ṵ̡͔̺̙͇̗̠̑̒̑̌͡k̶̝͉͚̗̳̮̰̣̒̒̽ͬè̸̬̥͚̯̫͒̊ͩ̑̃̽ͨt̅͗͂̃͗̇͛̿͘҉̴͓ͅ.̫̮̲̲͔̯̆͌ͦ̆̌ͤ́̚͘


Et huutaa saa, et paetakaan
Kun Nuket tulevat hakemaan
Järkesi ovea kolkuttaa
Pian kaikki lukot aukeaa

Nihilisti hiljainen
Soutaa halki merien
Jalka Miehen Punaisen
Astuu läpi Ikuisen

Polttouhri näkee sinut
Näkee kaikki, näkee minut
Valpas hahmo varjojen
Tuntee poltteen liekkien

Vie äänesi, huutosi, itkusi
Vatsastapuhujan nauru soi
Tunteesi, mielesi, sielusi
Ilman suuta et huutaa voi

Rautaneito varjoton
Katse tuskan, turmion
Ja näkökentän takana
Hän aina odottaa

Ja itse Linnunpelätti
Tuo painajaisten lähetti
Se haistaa aina pelkosi
Ja tulee luoksesi

Ja Sätkynukke valkoinen
Ei anna sinun kitua
Käsi Miehen Punaisen
Jo alkaa veri maistua

1̡̨͎̺̫͎̯͇̯̩͕̙̞̲̱̘̰̺̫̮̑͒̐̀́͜͠§̸̗͎̖̠ͬ̇̓̃̓̅͛́́͜ͅ%̷̢̖̼͓̹̦ͥ̆̆̚͘͞ͅͅ&͆̆̉ͤ̀͌ͣ̆̂͛̓͐̈͏͏̙̱̺͎͎͚̘̩͕͕̮̞̰̹͟¤̢̢̛̜̰̮̲͈̫̣̫̖̔̇̎͋̐̔̿ͣ̎̈́ͪ̋̿͂̚͢͞#̵̠̬̤̠̦͖͇̟̞͕̯̱̬̮̝̈ͣ̿ͧ̑ͣ̓̓̆͐̀͂͆̔̉̆̀͢"̮̰̮̟̮̹̜͔̰̹̻͖̻͍̙̃ͥ̆ͤ͌ͨͯ̅̀̚(̢̗̞̤͖̺̭̦̞̖̯͍̹͍̾̂ͪ̎̎͜ͅ



Matoro nielaisi. Ensimmäsitä kertaa pitkään aikaan, häntä pelotti.

[spoil]Gurvana teki runo-osuuden.
Ja muistakaa teorioida tästä.[/spoil]

Tawan toimisto


Tawa istui tuolillaan tuijottaen punaista taivasta panssarilasisen ikkunan läpi. Suurisilmäinen Ussal-rapu oli adminin sylissä ja liikutti jalkojaan levottomasti edestakaisin. Tawa rapsutti Nöpöä hieman sen silmien takaa, mikä sai rahin hengittämään tyytyväisesti.
"...anteeksi vain", admin sanoi takanaan seisoville klaanilaiselle. "Toistaisitko?"
Tawan takana sotilaallisesti seisova Klaanin veteraanimoderaattori BladeVezon rykäisi virallisesti hiekkapaperimaisella äänellään. Hän heitti pienen raporttitiedostojen kasan Tawan toimiston pöydälle.
"Torakkahyökkäys Tho-Koroon, Pomo", Bladis sanoi karusti. "Laivaston pojat tekivät täsmäiskun nopeilla hävittäjillä, mutta nazot olivat varautuneet isommalla kalustolla. Menetimme kolme Ramaa."

Tawa räpytteli silmiään järkyttyneenä. "Mi...miksi Tho-Koro? Ei se edes ole meidän aluettamme..."

Bladis ei tiennyt, mitä sanoa. Hän nieleskeli jotain hetken aikaa ja nuolaisi huuliaan liskomaisella kielellään. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin Same vetäisi esiin tajunnanräjäyttävän puheensa sotataktiikoista, sotahistoriasta, aseista, eri osapuolten motiiveista ja painovoiman ja tuulen vaikutuksesta taistelukentällä. Tällöin Bladis pääasiassa nyökkäili ja täydensi entisen opettajansa lauseita yksittäisillä lisäyksillä ja korjauksilla.
Nyt komentaja Same oli kuitenkin muissa tehtävissä ja Bladis edusti koko moderaattorikuntaa yksin. Itsevarmuutta teräshaarniskaiselta skakdisoturilta ei puuttunut, mutta hänen Samen kanssa sopimansa menettely oli yksinkertaisesti se, johon he olivat molemmat vuosien varrella tottuneet. Same kuulusteli vihollisia rauhallisella äänensävyllä ja pettämättömällä katsekontaktilla ja BV hujautti näiden päät välillä pöytää vasten nopeuttaakseen kielenkantoja. Kaksikon yhteistyö yksinkertaisesti toimi.

BV avasi terävähampaisen suunsa vähitellen.
"Se saattaa olla jonkinlainen varoitus", moderaattori sanoi kuulostaen pohdiskelevalta. Tawa kääntyi tuolillaan kohti moderaattoria ja huomasi samalla, että tämän takana huoneessa seisoivat myös Klaanin ahkerat arkistonhoitajat. Kirjapinoa kantava tulen Toa Vaehran ja tämän takaa vielä isomman kirjapinon kanssa huoneeseen ankkamaisesti vaappuva Gahlok Va tervehtivät Tawaa. Tai ainakin yrittivät. Molemmat kädet varattuina tervehtiminen osoittautui hieman vaivalloiseksi, joten arkistonhoitajat tyytyivät ilmehtimään oudosti. Tawa ilmehti takaisin ja heilautti oikeaa kättään kevyesti.

"Vai niin", Tawa sanoi vilkuillen pöytänsä kulunutta pintaa ja kohottaen kulmiansa kypsyneen näköisenä. "Tappavat siviilejä. Onko tämä sitä nazorakien sotilaskunniaa?"

Bladis köhäisi. "Kaikella kunnioituksella, Pomo, mutta..."
BladeVezon mietti hetken, miten Same vastaisi. Sitten hän köhäisi uudestaan. "...ne tappavat siviilejä. Mokomat kierosilmäiset kuoriaiset yrittävät usuttaa meitä hyökkäämään tuonne, että voisivat napata meidät yllätyksellä. Luulisin ainakin."
Tawa nosti katseensa pöydästä. "Samaa mieltä. Mutta mitä muuta me voimme tehdä, jos ne vain...jatkavat tuota?"
BladeVezonin katse siirtyi huoneen päästä päähän. Hän poimi yhden Tawan pöydällä olevista raporteista ja naputti sitä teräväkyntisellä skakdin sormella. "Niinpä."
Ärtymys laskeutui pois Tawan kasvoilta. Admin katsoi BV:tä nyt kasvoillaan pikemminkin syyllisyydentunnetta. "Miten Laivaston..."
Jokseenkin poikkeuksellisesti BladeVezon päätti keskeyttää johtajansa. "Ei huolta, Pomo. Keetongu on edelleen jossain matkoilla, mutta herra isoherra Tehmut teki onneksi jo aloitteen. Tämä ei voi olla niin iso operaatio, että emme saisi niitä ajettua pois."
Tawa nyökkäsi pitäen ilmeensä kuitenkin samana. "Hyvä." Admin nosti Nöpön sylistään työpöydälle, josta Ussal kipusi seinäkiipeilyyn kehitetyillä jaloillaan alas lattialle. Maissinjyvien poksahtelulta kuulostava pikkuruinen napina kulki vauhdikkaasti lattiaa pitkin. Nöpö siirtyi paikasta toiseen tutkien huoneeseen ilmestynyttä kolmikkoa ruohonjuuritasolta. Bladis vilkuili ussalia hymyillen kevyesti. Nöpö nuolaisi skakdin jalkaa, maisteli hetken analyyttisen näköisenä ja siirtyi kohti seuraavaa jalkaa. Pian ussal kutitti märällä kielellään jo Gahlok Van jalkoja. Lyhyt sininen arkistonhoitaja olisi nauttinut tilanteesta huomattavasti enemmän, jos ei olisi yrittänyt samalla pitää painonsa verran kirjoja käsillään.

Tawa kääntyi jälleen ympäri ja tuijotti ikkunaa. Hän tarttui pieneen vihkoon työpöydällään ja selaili sitä perehtymättä siihen kuitenkaan kovin tarkasti. Vihkonen oli täynnä vanhoja valokuvia.
"Onko...etsinnöistä kuultu mitään?"

"Visokki?" Bladis sanoi ymmärtäväisenä. "Ei, Pomo. Anteeksipyytöni."

Tawa heilautti kättään. "Eipä se mitään", hän lausui hiljaa. Vihkonen sulkeutui ja Tawa laski sen takaisin pöydälleen kääntämättä katsettaan pois ikkunasta.
"Jotain kuitenkin taisi tapahtua", BV sanoi ottaen muutaman askeleen lähemmäs Tawan pöytää. "Umbra palasi."
Tawa kohotti kulmaansa katsoen Bladiksen kasvoja ikkunan heijastuksesta. "Umbra? Mitä ja missä?"
"Hän oli kuolemaisillaan. Joku oli tuonut hänet rakennuksen sisälle ilman, että kukaan oli edes huomannut. Piru vie, Paaco ei edes löytänyt valvontakameranauhalta mitään."

"Onhan hän jo hoidossa?" Tawa sanoi huomattavasti huolestuneemman näköisenä, suoristaen selkänsä. Bladis nyökkäsi, mutta kulutti hieman aikaa seuraavan suustaan tulevan lauseen muotoiluun.
"Huolestuttavaa kuumeen nousua lukuunottamatta hän pärjäilee. Onneksi hän on ihan hyvissä käsissä. Juttu on vain niin, että hän on...ömmmm..."
Vaehran ja Gahlok Va vilkuilivat toisiaan jakaen hyvin samanlaisen katseen. Tulen Toa kohautti olkapäitään.
"Mitä?" Vaehran sanoi, puuttuen keskusteluun ensimmäistä kertaa.
"Sanotaanko, että..." BV takelteli. "...hän on päättänyt tulla taas matoraniksi."

Vaehran, Gahlok Va ja Tawa katsoivat kaikki skakdimoderaattoria etsien paljastavaa virnettä. He eivät löytäneet sellaista. Skakdin kasvoilla oli vain sen luonnollinen terävähampainen irvistys. Bladis nyökytteli sanaakaan sanomatta ja siirteli katsettaan kaikkiin kolmeen.
"Tälle on varmaan joku selitys", Vaehran uskotteli itselleen hiljaa.
Pieni puolibohrok surisi hyönteismäisesti. "En olisi niin varma..." Gahlok Va sanoi.
Tawa availi suutaan useamman kerran. Hän ei saanut huultensa välistä pakotettua edes kunnollista kysymystä.
"Saat jututtaa häntä tämän jälkeen", Tawa sanoi kasvoillaan harmoninen sekoitus huolestuneisuutta vanhasta ystävästä ja yllättyneisyyttä tapahtumien hämmentävästä kulusta. Hän oli kokenut molempia viime viikkoina enemmän kuin koskaan.
Joku Tawan kuulemista kymmenistä johtajahahmoista oli joskus sanonut, että oikean johtajan oli piilotettava tunnetilansa. Muut admineista tottelivat tätä kehotusta monin tavoin. Visokki oli telepatiansa takia monin tavoin sulkeutunut itseään ympäröivistä elävistä olennoista. Hän antoi muiden kuin ystäviensä tietää vain sen, mikä oli pakollista. Ämkoo pysyi hyvin harvoin Klaanin linnoituksen sisällä tarpeeksi kauan muodostuakseen kaikkien klaanilaisten silmissä oikeaksi henkilöksi. Kaikista pahin oli Guardian, joka vaikutti monissa tilanteissa sosiaalisesti avoimelta ja rehelliseltä soturilta, mutta oli piilottanut sisäänsä enemmän salaisuuksia ja pimeyttä kuin kukaan pystyisi päättelemään.

Tawa yritti parhaansa mukaan pitää tunnetilansa mahdollisimman avoimina ja rehellisinä niille, joiden kanssa keskusteli. Hän ei halunnut olla sotilaiden palvoma ikoni tai jumalainen pelastajahahmo. Hän halusi näyttää olevansa yksi muiden joukossa. Johtaja tarvisi karismaa, mutta johtajan oli tarkoitus vain näyttää olevansa monin tavoin vain yksi muista. Se ei vain ollut aina yhtä helppoa.
Tawa nousi seisomaan tuoliltaan ja nosti siinä samassa viittansa sen selkänojalta, sitoen sen paikalleen. Hän hymyili Bladikselle hymyä, joka ei ollut täysin rehellinen.
"Kiitos kovasti, Bladis. Pyydän, mene katsomaan, miten Umbra voi."

Adminien sanansaattaja nosti kätensä sotilastervehdykseen ja katsoi johtajaansa silmiin. "Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan käskyä, Pomo", hän sanoi. Hopeinen skakdi kyykistyi maahan ja rapsutti Nöpöä hieman silmien takaa. Hän vilkuili kirjojen kantamiseen kyllästyneitä arkistonhoitajia ja näytti hetken mietiskelevältä.
"Mitä olette tekemässä nyt, muuten?" skakdi kysyi varovaisesti. "Jos minulla on lupa kysyä."

"Tuplasalama"-Vaehran haukotteli. Tämä ei ollut kannanotto puheenaiheen kiinnostavuuteen, vaan merkki siitä, että hän oli valvonut kantamansa kirjapinon kera melkein koko yön.
"Nimda", Vaehran sanoi.
"Nimda", GV:n epäselvä mumina tuli kirjapinon läpi.
Tawa nyökkäsi hieman. "Teemme vielä pieniä etsintöjä Matoron tuoman videonauhan perusteella."

"Hmh", BV äännähti. "Onko tämä nyt...tarkoitan..."
Skakdi nousi täyteen mittaansa ja liikutti käsiään moneen suuntaan. "Me olemme sodassa ehkä tämän merialueen isoimman ja vaarallisimman limanuljaskaliittouman kanssa. Anteeksi nyt suorasanaisuuteni, mutta metallinpalasten jahtaaminen ei...auta."

Tawa järjesteli omalla pöydällään olevia kirjoja keskittyneesti. "Nimda on yksi syistä, miksi tämä sota on alkanutkin", hän sanoi nostaen katseensa. "Meidän täytyy mennä alkuun, jos haluamme ymmärtää kaiken."
Vaehran raahautui Tawan pöydän eteen ja laski painavan kirjapinonsa mahdollisimman siististi alas. Gahlok Va teki samoin ja hengähti uupuneesti saatuan kirjat Tawan pöydälle.
"Niinpä kai", BV sanoi. Hänelle tuli pian mieleen jotain, josta hän oli väitellyt Samen kanssa. "Mutta eikö tämä vain vie aikaa? Torakat, zyglakit, palkkasoturit tai ne metallipöntöt voivat hyökätä milloin tahansa. Meidän pitää olla valmiina."
Tawa kohautti olkapäitään hieman mietiskelevänä. "Tjaa."
"...ja sitä paitsi, en minä itse näihin huhuihin usko, mutta..." BV sanoi hiljaa. "...oletteko nähneet ne torakkapropagandat?"
"Joo. Substanssitonta, mahtailevaa sekasotkua", GV jupisi. Vaehran päätti hyssytellä toveriaan hieman.

"En jaksanut lukea", Tawa hymähti vakava ilme kasvoillaan. "Mutta minua tyrannia ne varmaan kirosivat?"

"Ne istuttivat hyväuskoisten kyläläisparkojen mieliin ajatuksen siitä, että te aikoisitte käyttää Nimdaa aseena Allianssia vastaan", BV sanoi. "Tällainen paneutuminen sen tutkimiseen ei varmaan...anteeksi taas, auta uskottavuuttamme."
Tawa ei vastannut. Hän ja arkistonhoitajat olivat kaivautuneet syvälle kirjapinoon. Bladis katsoi Tawaa pitkään hiljaa.
"Anteeksi, oikeasti", BV sanoi synkästi. "Jos se on ase, olemmeko me...käyttämässä sitä Allianssia vastaan?"

Tawa pysäytti kirjan selaamisen ja käänsi silmänsä hitaasti teräshaarniskaista skakdia kohti. Admin aprikoi kysymystä pitkään ja hartaasti.
"En tiedä."

BV nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka olisi halunnut kuulla huomattavasti enemmän. Hän kääntyi ympäri sanomatta sanaakaan ja avasi Tawan toimiston oven.
"Onnea...siihen, mitä yritätte."

Arkistonhoitajat kiittivät, mutta Tawa oli keskittynyt omiin ajatuksiinsa. Ei ollut aikaa miettiä sodankäynnin moraaleja. Nyt pitäisi löytää Adorium Selecius.

* * *
[spoiler=Näytinpä esimerkkiä.]Ihmiset, käyttäkää enemmän näitä "yhteisiä" hahmoja.[/spoiler]

Klaanin käytävät

”Olette kokeneet yön kauhun, se on muuten erityisen typerä nimi niin hienolle tapahtumalle, kenties jokin lonkalta heitetty kuolleidenmäärä oli ¼. Mutta tiedättekö miten paljon vähemmän kivaa on kun kuolee melkein kolme kertaa! Rautaiset kuolemanne eivät merkitse siinä vaiheessa yhtään mitään. Toisaalta nämä päivät opettivat minulle, että näin helppoa olisi loppujen tuhota kokonainen linnoitus! Ei, kyse ei ole mistään etsimästänne petturista, minä toimin täällä yksin, mutta vain koston nimissä. Ja tosiaan mikseivät ne vain soluttautuneet tänne? Näytänpähän sentään esimerkkiä miten helppoa se voisi olla, nyt tosin toivon, että en olisi yksin täällä vastustamassa teitä, mutta jokatapauksessa.”, oudot huudahdukset kaikuivat käytävillä saaden varmasti mielenkiinnon heräämään.

”Ei ole totta.”, Tawa oli avannut monitorinsa huudon paikannusalueeseen.

”Hei, tuolla on häirikkö. Voisiko joku viedä sen rauhoittumaan?”, Tawa antoi ilmoituksen ympäri klaania.

Klaanin käytävät

Hopeista metallihaarniskaa kantava skakdi, BladeVezon, käveli klaanin valokivin ja soihduin valaistuja kivikäytäviä. Hän oli vähän aikaa sitten käynyt Tawan luona, viemässä aika huonoja uutisia koskien Umbran kohtaloa. Nyt Bladis oli matkalla kohti Klaanin sairasosastoa, ottamaan selvää huhujen todenperäisyydestä.

Skakdi asteli kolmivarpaisilla jaloillaan itsevarmasti, mutta hiukan haikeasti kiviselle ovelle. Bladis kurotti skakdisormillaan oven kahvaa, avaten oven ja astuen sisälle laajahkolle sairasosastolle. Kaikki sairasosastolla oli todella valkoista, ihan Bladista inhotti. Valkoista kuin lumi, valkoista kuin Artakha, josta matoranien tarut kertoivat. Nyt sairasosastolla oli tavallista enemmän asukkeja. BladeVezonin kävellessä käytävn perällä odottavalle ajanvaraustiskille, skakdi pani merkille, ett erilaisten suojaverhojen takaa kuului kovaa yskintää, oksentelua ja vaikerrusta. Tauti ei kuulostanut tavanomaiselta flunssaepidemialta, se oli jotain uutta.

Bladis nappasi seinällä roikkuvasta pussista hengityssuojaimen, ettei saisi tautia ja asteli ajanvaraustiskin takana olevan päivystäjän, punavalkoista naamiota kantavan Toan, Kupen luokse.

"Hei, Bladis tässä. Haluaisin tietää missä on matoran nimeltään Umbra", BladeVezon sanoi, hengityssuojaimen liikkuessa ihmeellisesti valkoisten skakdihampaiden edessä.

"Aaaa. BladeVezon. Moderaattorikamu. Veimme Umbran vaikeuden tapausten osastolle", Kupe sanoi aika ystävällisesti ja tuttavallisesti. Jotenkin Bladisia häiritsi sana "vaikeiden tapausten osasto".

"Okei selvä. Voitko viedä minut sinne?" moderaattori-skakdi kysyi. Kupe nousi seisomaan penkiltään, lähtien viittoloimaan Bladista oikeaan suuntaan.

"Mitä täällä oikein on tapahtunut, kun täällä on näin tungosta?" Moderaattori kysyi sinipunaiselta toalta. Skakdi ei pitänyt tästä sairaiden suurehkosta määrästä.

"Voi. Kaikki alkoi jonkinaikaa sitten. Matoraneja vain saapui tänne valittamaan yskää ja oksentelua, sitten huomasimme että heidän haarniskansa alkoivat murtua ja he joutuivat jäämään tänne. Nyt sairaanhoitajamme ovat täysin työllistettyjä ja desingfiointiaineesta alkaa olla huutavaa pulaa. Voisitko viestiä tavarantoimittajillemme että tarvitsemme lisää sitä?" Kupe kertoi taukoamatta.

Bladis punnitsi näitä sanoja, kun hän ja Kupe astuivat uudelle ovelle. Kupe avasi haulla koristellun oven, jolloin kaksikko astui sisään uuteen huoneeseen. Tämä huone oli täynnä koneita, jotka pitivät pahoin haavoittuneita elossa.

"Yngh", Bladis äännähti, kun pistävä haju meni hänen herkkään skakdisieraimeensa. Täällä haisi Kuolema. Skakdia puistatti tämä paikka, ja jos tämä paikka puistatti skakdia, niin se oli jotain todella karmaisevaa.

Kupe ei kiinnittänyt itse huomiota näihin vakavasti sairaisiin, vaan käveli määrätietoisesti kohti päämäärää, oikeassa nurkassa olevaa petiä, jossa oli verhot edessä. Sairaanhoitaja tervehti ystävällisesti virkaveljiään ja siskojaan, välittämättä yhtään paikan masentavasta ilmapiiristä.

Viimein kaksikko saapui perille. Kupe avasi potilaan verhon, jolloin heikohko, violettia ja mustaa panssaria käyttävä, erilaisiin protodermistä erittäviin laitteisiin kiinnitetty Umbra heräsi.

Matoran nosti vaivalloisesti etusormeaan. Pieni valonsäde syttyi sormeen. Matoran hymyili riutuneella mustalla pakarillaan. "Hei", kuului heikkona matoranin suulta.

BladeVezon katsoi epäuskoisesti tätä matorania. Oliko tämä hänen virkaveljensä, monien taisteluiden kokema valon Toa? Ei. Tämä oli vain isohko matoran, joka oli kuoleman kielissä.

"Hei", kuului skakdin, hengityssuojaimen takana olevasta suusta. Sana terve olisi tässä tilanteessa ollut todella tahditonta.

"Kukas sinä olet?" Matoran kysyi hiljaa.

"Eihän tämä tyyppi edes tunne minua", Bladevezon mutisi hiljaa itsekseen. "Olen BladeVezon, klaanin moderaattori. Ja sinä kuulemma olet Umbra, eikö totta?"

"Aaa. Moderaattori. Minun tämän maailman veljenikin on moderaattori. Keltainen soturi..." hiljainen ääni sanoi.

"Mitä sinä oikein puhut?" Bladis sai sanottua. Kupe antoi murhaavan katseen Bladikselle. "Hän ei ole ihan henkisesti terve", sairaanhoitaja kuiskasi skakdin korvaan.

"Puhun totta, ystäväiseni. Olen Umbra, mutta vain toisesta maailmasta. Glatorianking voi todistaa sen... Olimme hänen kanssaan retkellä..." Violettimusta olento sanoi.

"Hmm... Kuulostaa enemmän sairaan hourailuilta, kuin Umbran, mutta olkoon. Pitää kai sinua uskoa. Pitääkö minun seuraavaksi etsiä se vietävän Gekkomieskin?" Bladis mutisi. Häntä ärsytti juosta ympäri linnoitusta klaanilaisten perässä.

"Meidän on varmaan parasta lähteä, ettei mielisairaus tartu", Bladis kuiskasi Kupelle. Toa katsoi hetken molempia, matorania joka oli kuoleman sairas, ja moderaattoria, joka uskoi että mielisairaus tarttuu mielisairaan, jota ei ole todistettu mielisairaaksi, seurassa olemisen aikana. Lopulta toa päätyi siihen johtopäätökseen, että olisi parempi lähteä pois tämän sairaan luota ja antaa matoranien hoitaa hänet kuntoon, jos häntä voi parantaa.

Kaksikko oli vaihtanut katseita, että olisi aika lähteä, kun Umbra avasi suunsa taas kerran. "Paaco. Tuokaa Paaco tänne... Asiaa Portaaleista..."

Valkoinen verho meni Umbran eteen ja hän oli taas ihan yksin.

Klaanin torilla oli taas melskettä... Kolmannenkuunfestivaali oli lähdössä taas matkaan. Heidän käyntinsä Klaanissa ei ollut lainkaan tuottava. Vain ensimmäinen päivä oli ollut vilkas. Loppuaikana klaanin torilla ei ollut käynyt kovinkaan paljoa porukkaa. Oli todella ilmeistä, ettei kukaan ollut huomannut suhteelisen suurta festivaalitapahtumaa keskellä Klaanin-linnoituksen toria.

Ei kulunut kauaakaan kun karavaani oli taas pakattu ja valmiina lähtöön. Amaka, festivaalikaravaanin johtaja oli allapäin katsellessaan festivaalin tuottoja. Rahaa oli kertynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Amaka huokaa ja rypistää tilipaperit. Hän viheltää erittäin kovaan ääneen jolloin karavaani alkaa liikkua kohti linnoituksen portteja. Portit avattiin ja pian karavaani olikin jo tipotiessään.

Tuntematon, kauan aikaa sitten

Diereu istui ja tuijotti alas tiiviisti.

Harmaan valtaistuimen ja sille johtavan marmoriportaikon alapuolella joukko mustia, viittaa kantavia olentoja toisti samoja liikeratojaan. Diereué oli aina rakastanut tuon toistuvat liikkeen harmoniaa. Piti olla tarkkanäköinen huomatakseen olentojen poikkeavan edes millin kivilattiaan painautuneesta urasta.

Niin ei koskaan tapahtunut.

Diereu oli erilainen kuin edeltäjänsä. Siinä missä aikaisemmat johtajat olivat nauttineet asemastaan ja muiden tarkkailusta hän ei pitänyt siitä, kun häntä kutsuttiin "Johtajaksi", "Ylhäisyydeksi" tai "Hänen Filharmoniseksi Ylhäisyydekseen". Mutta Diereu ei valittanut. Hän ei voinut. Joskus hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään lajiin. Mutta koko äärettömän pitkän elämänsä hän oli tähdännyt tähän pisteeseen. Eikä elämä tästä paranisi.

Joku nousi ylös portaita. Diereu hätkähti mielensisäisesti huomatessaan, kuinka paljon aikaa edellisestä kerrasta oli. Mutta nyt kaikki muuttuisi.

Portaita ylös nouseva hahmo näytti samalta kuin kaikki muutkin. Hänen tummansiniseen viittaansa oli kirjattu tuntemattomalla kielellä "Jouera". Diereu tiesi millä asialla tämä oli ja vaivautui vain nyökkäämään hitaasti.

Joueran jännitys ei ollut luettavissa tämän kasvoilta.

Kaksikko seisoi tai istui liikkumattomana muutaman minuutin. Kumpikaan ei lähettänyt mielensisäisiä viestejä. Sitten se tapahtui.

Jokaisen suuressa huoneessa paikallaolijan suusta kuului epätoivoinen henkäisy. Diereu vapisi tuolillaan ensimmäistä kertaa elämässään. Jouera ja kaikki muut makasivat lattialla, josta he yrittivät refleksinomaisesti nousta.

Ensimmäinen kerta moneen vuosisataan, kun olentojen harmoninen liike keskeytyi.

Diereue nousi seisomaan ja osoitti Joueraa sormellaan yhä vapisten. Tummansinisestä viitasta katosivat kirjaimet. Jouera ei voinut hillitä itseään vaan juoksi alas portaita.

Diereue katsoi alas ja tajusi, että ei eläisi kauan.

[spoil]Välähdysselkä. Kyllä, nuo nimet viittaavat johonkin.[/spoil]

Nimdasaari, tunnelit

Kaikki kolme huoneessa olijaa tunsivat olonsa järkyttyneiksi ja jollakin tapaa orvoksi. He olivat kolmistaan pimeydessä tietoisina edllisten retkeläisten hirveästä kohtalosta.

Olisiko "Nukkeja" täällä vielä?

Tunnelma oli ahdistavan hiljainen.

Matoro koitti selventää päässään villinä pyöriviä ajatuksia. Päälimmäisenä hänellä oli tietenkin Taripin kohtalo.
Hän koitti antaa selviytyjän ajatusmaailmalleen valtaa. Hän tiesi, että pääsisi täältä elossa pois. Hän oli varma. Ei hän voinut kuolla...
Tai niin hän halusi uskoa.

"Miten me pääsemme pois täältä?" ajatuksensa setvinyt Äksä kysyi pimeyden halki.
"En tiedä. En tosiaankaan tiedä", Matoro mumisi. Hän tutki huonetta läpi ties kuinka monennetta kertaa. Oli vain karmiva teksti, sammunut lyhty ja ruumis.

Karmiva teksti.

"Eli tämäkö oli sitten tässä", maassa istuva Jardirt kysyi ankeana. Hän säästi viimeisiä tulitikkujaan.

"Kuolemme tänne, eikä kukaan saa koskaan tietää. Kuten Tarip", matoranääni jatkoi.

"Paitsi että me saimme selville Taripin kohtalon", Äks mainitsi väliin.
"Hei, miettikää mitä me olemme kokeneet. Destral, Rozum. Emme me kuole nyt. Emme kaiken tämän jälkeen", Matoro alkoi puhua tyypillistä hiljaisemmalla äänellä.


"... hei. Eivätkö muut piraatit jääneet ylös, kuten Notfunkin?" Äks kysyi yhtäkkiä.
"... joo, kai", Jardirt vastasi.

"Jos he saisivat tuon kattoluukun auki..."
"Mahtava idea", tokaisi Matoro. "Mutta millä saamme heidän huomion? Odotammeko, että ne tajuavat luukun?"

Matoro valahti istumaan lattialle. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Cencord aktivoitui hitaasti.

Aivan liian hitaasti Matoron makuun.

Toa tunsi ympärillään ystäviensä mielet. Hän liikkui tyhjyydessä ylöspäin, kunnes alkoi aistia useiden matoranien mieliä.

"Luukku", hän sanoi.
"Avatkaa luukku"

Hän tunsi mielen joutuvan hämmennykseen ja sitten alkoi epämääräisten mielien vilinä. Hän sammutti naamionsa huohottaen.

Kului aikaa.
Luukku katossa aukesi päästäen sisään hennon valokiven valon. Kuului huutoja ja ääniä.

Köysi laskettiin alas. Matoro tunsi onnistuneensa jälleen kerran.

Kuolema saa odottaa.

Nimdasaari, tunnelit


Jardirt, Äksä ja Matoro nousivat köyttä pitkin ylös. Perämies oli hieman huolestunut. Hän hieroi vihreää maskiaan. Hänellä oli huono tunne tästä. Kun klaanilaiset ja Jardirt olivat ylhäällä, perämies katsoi ympärilleen. Kaikki piraatit olivat siinä. Paitsi Notfun.

"Yarr.. Missä kapteeni?", Jardirt kysyi.

"Mitä. Eikö hän ollutkaan teidän seurassanne?", keltamaskinen piraatti kysyi takaisin.

"Ei.. Mitä.. Eikö hän olekkaan täällä?", Jardirt kysyi jälleen.

"Ei."

"Aye.. Minusta on tainnut tulla uusi kapteeni..", Jardirt sanoi hieman haikeasti, mutta säilytti silti merirosvomaisen uskottavuutensa.


"Otan osaa.", Matoro lohdutti surullisella äänellä.

"Ei se mitään..", Jardirt vastasi, "Yarr. Turha kuvitella, että Notfunin poistuttua kuri on löysempi. Jatkan 'Funin perintöä, eli pidän teidät kurissa, ja hankin ne kultamaskit ja Nimdan. Eteenpäin, miehet."

Zakaz, Zaiggeran mökki

Domek ja Pegghu istuivat pöydän äärellä, johon heidän puuarkunsa oli laitettu.

”Siinä kaikki?” Domek kyseli Zaiggeralta, joka seisoi seinää vasten. Ehjiä tuoleja ei riittänyt kaikille.
”Siinä kaikki”, naispuolinen Skakdi vastasi lakonisesti.
Domek hieroi hieman leukaansa ja ajatteli.

”Oletko varma, ettei kyseessä ole toinen Z.M.A?” Pegghu jatkoi kyselyä Toan sijasta.
”Kuinka monta henkilöä tunnet, joiden nimi on Zorak Maxitrillian Arstein?” Zaiggera vastasi tunteettomasti, mutta silti jollain tapaa ivallisen kuuloisella sävyllä. Pegghu vaikeni ja päätti pysyä loput keskustelustaan hiljaa.

”Tämä ei kyllä käy järkeen”, Domek lausui itselleen ja nousi tuolistaan kävelemään sen ympärillä, kuten hän perinteisesti teki, ”miksi siinä kirjassa hän on täysin erilainen”
”Sisällissodan historia on pitkä ja monimutkainen, en minäkään tunne jokaista yksityiskohtaa”, Zaiggera vastasi seuraten Toan kävelemistä, ”sinun on parasta kysyä joltain muulta”.
Domek pysähtyi viimein paikoilleen ja istui takaisin tuolilleen. ”Niinpä kai”.

”Hei, luutnantti!”

Kiväärin pauke kuului. Vieraat eivät osanneet päättää yllättyivätkö he siitä vai yhtäkkisestä tervehdyksestä.
Siitä huolimatta, seinään oli ilmestynyt uusi reikä majan suuren aukon viereen, mistä vierailija ilmestyi.
”Kolmas kerta”, Zaiggera laittoi savuavan kiväärinsä alas. ”... Kenraali”.
”Kiitos, kulta”, vieraileva keltaisenmusta Skakdi-kenraali sanoi pitäen yhä typerän hymynsä kasvoillaan, vaikka ei yhtä leveästi kuin tullessaan. Skakdi-kenraali hyppäsi aukon läpi suoraan majan sisään, eikä edes ollut huomaavinaan Domekia tai Pegghua.
”Missä sinä olit?” Zaiggera kysyi, vaikkakin hyvin välinpitämättömästi ja kääntyi laittamaan kiväärinsä takaisin huoneen vastakkaisen seinän viereen.
Pegghu yritti pyytää puheenvuoroa, mutta kumpikaan Skakdeista eivät näyttäneet edes huomaavan hänen olemassaoloa, saatiin sitten Domekin.
”Huomasin vain, että aavikon kukka ei olisi entisensä ilman hänen terälehtiään”, Skakdi-kenraali sanoi hyvin nuoleskelevalla äänensävyllä, mikä hänen tietämättään vain sai Zaiggeran ärsyyntymään enemmän. ”Warrek, mitä sinä oikein haluat?”

Skakdi-kenraali otti esiin punaisen huivin, joka oli tarkemmin katsottuna hieman revitty reunasta.
”Tulin tuomaan kaulaliinasi takaisin”, Warrek sanoi ylpeästi kuin olisi suorittanut suuren urotyön. Zaiggera nappasi huivin takaisin ja katseli sitä hetken.
Skakdien huomaamatta, Valon Toa yhtäkkiä ilmestyi heidän molempien väliin.
”Näyttäisitkö tuota huivia”, Domek sanoi pitäen katseensa liimautuneena huiviin.
”Miksi?” Zaiggera kohotti kulmansa, mutta päätti antaa huivin Toalle.
”Kukas tämä on?” Warrek kysyi luutnantiltaan ja huomasi vähitellen myös Pegghun olemassa olon.
”He ovat Klaanilaisia”, Zaiggera vastasi vieraidensa sijaan.
”No voi skrararar, mikä sattuma. Onpa maailma pieni.”

Domek katseli tarkasti punaista huivia. Sen repeytyneellä päällä oli kirjailtu merkillinen symboli, jolta puuttui sen toinen puoli.

”Keneltä sait tämän huivin?” Domek kääntyi heti Zaiggeraan päin.
”Miten niin?” Zaiggera kyseli Toalta uudestaan.
”Sano mistä sait tämän huivin”, Domek vastasi tyynellä äänensävyllä, mutta oli selvästi erittäin kärsimätön.
”Sain sen eräältä Toalta vuosia sitten”, Zaiggera vastasi, muttei ollut varma mitä Valon Toa oli ajamassa takaa.
”Hänellä oli pitkä, ruskeanharmaa takki, vihreä keppi ja lierihattu?” Domek lisäsi.
Zaiggera katsoi Toaan päin hämmästyneenä ja hyvin hämmentyneenä. ”... Miten sinä tiedät tämän?”

Domek kääntyi pöydälle lojuvaan arkkuun päin ja avasi sen. Pegghu oli Warrekin kanssa yhtä sekaantuneita koko tapahtuman kulusta.
Domek otti arkusta lierihattunsa ja näytti tämän Zaiggeralle.
”... Mutta, miten?”
”Hän antoi tämän minulle.”
Zaiggera hiljeni, hän ymmärsi viimein mitä Toa ajoi takaa. ”Niinkö hän teki...”
Domek katseli huivia uudestaan ja kääntyi majan nurkan luokse. Pegghu seurasi tätä mukana.
”Eli... häh?” Warrek viimein päätti avata suunsa, mutta ei keksinyt hyvää kysymystä.
”Domek, mistä oikein puhut? Kenen tuo huivi siis on?” Pegghu yritti päästä perille asioista.
Mutta yrittäessään kääntyä Domekin eteen, hän huomasi kyyneleiden valuvan Toan kasvossa.

”Näyttää siltä, etten olekaan ainoa joka on hänelle velkaa”, Zaiggera vastasi itselleen ja vilkaisi hattua, joka lojui pöydän päällä.


Bio Klaanin tyrmä

”Moderaattori Same, mitä sinä teet?!” BodyGuard kysyi, tai pikemminkin huusi valkopunaiseen moderaattoriin päin.

Same kuristi kalterien läpi Sheelikaa.

”Tiedätkö, mitä Karzahnia sinun ZMA:si teki?” Same puhui vihaisesti Sheelikaan päin.
Sheelika yritti irrottaa moderaattorin otetta, mutta elementtivoimiaan estävän käsirautojensa takia ei kyennyt.
”Ai anteeksi, voisitko toistaa?” Same kiristi otettaan entisestään.

”Moderaattori Same, lopeta! Älä satuta häntä!” GT yritti pyytää moderaattoria, mutta hän ei kuunnellut.
Same kuristi yhä enemmän aggressiivisesti.
”Same, lopeta”, Tawa astui nopeasti paikalle.
”Admin, tiedättekö mitä tämä Pirakan penikka on ollut te-”
”En, mutta tiedän missä sinä tulet olemaan jos et lopeta tällä sekunnilla”, Tawa keskeytti moderaattorin ja vastasi uhkaavammalla äänensävyllä.
Same viimein alkoi hillitä otettaan ja lopulta päästi Sheelikan irti. Moderaattori kääntyi pois muiden katseilta.
”Same”
Moderaattori poistui paikalta. Tawa päätti olla kysymättä hänen perään ja käski muiden lähtemään myös.
GT vilkaisi lähtiessään Sheelikaa päin, joka käänsi katseensa heti pois.
Ainoastaan Tawa jäi paikalle.

”Mitä sinä haluat?” Sheelika sanoi äkkipikaisesti, ”eikö riitä, että telkesit minut tänne?”
”Sheelika, miksi Same yritti kuristaa sinua”, Tawa kysyi tyynesti.
”Kysymyksiä, aina vain lisää kysymyksiä”, Sheelika vastasi vihaisesti, ”eikö sinulle koskaan riitä?”
”Sheelika, yritä ymmärtää”, Tawa yritti puhua kärsivällisesti, mutta se ei auttanut.
”Ymmärtää mitä? Mitä minun pitäisi enää ymmärtää?”
”Minä en halunnut riistää elämääsi”, Tawa vastasi.
Sheelika hiljeni ja kääntyi pois Tawalta.

”Sheelika... Olen pahoillani...”

”Mene pois”

”Sheelika...”

”HÄIVY TÄÄLTÄ!”

Tawa ei enää sanonut mitään ja lähti, jättäen Sheelikan yksin.

Matkalla Tawa huomasi, kuinka yksi vangeista näytti irvistävän häntä päin siteiden takaa.

Nimdasaari, Pyhättö

Hahmo käveli kuivan ruohikkoista mäkeä kohti valkoisista kalkkikivistä koostuvaa pyhttöä. Aurinko kiilteli skakdin hopeisista panssareista.
Matorakk otti tukea korkesta, pystyssä olevasta kivenjärkäleestä.

Skakdi katseli rakennusta. Hän ei tiennyt, paljonko hän oli myöhästynyt Matoron tunneliin menosta. Joka tapauksessa hän aikoisi hoidella Toan, hankkia Nimdan ja palata Klaanin saarelle. Ja jos Labio olisi laittanut jonkun hänen tilalleen Skakdien varakomentajaksi, kyseinen varakomentaja olisi päättömänä meressä. Xian jälkeen Metorakk oli uusinut varustuksensa ja toiminut vähän aikaa STeltin gladiaattoriareenoilla. Nyt hän oli voimansa tunnossa. Hän halusi kostaa ainoan suuren tappionsa, Xian. Hän halusi tappaa Matoron enemmän kuin koskaan ennen.

Veden Skakdin haarniska oli uusittu. Rintaosa oli prototerästä, kuten olkasuojatkin. Uusi miekka oli samaa materiaalia. Lisäksi hänellä oli panssarissa vielä Matoron parannuskivi ja Matoron toinen miekka, Sähkösäilä.

Metorakk myhäili. Hän oli juuri laskeutumassa portaikkoon, mutta silloin kuuli puheääniä metsästä.

Bio-Klaani

Summerganon oli pinteessä. Hänen näkönsä sumentui. Mutta sitten se loppui. Kipu oli yhä Summerganonin kurkussa, mutta juuret olivat hävinneet. Kapura katsoi yhä liikkumattomana häneen tyhjällä katseellaan eikä näyttänyt huomaavan mitään erikoista.

"Ka-kapura?" Summerganon köhi. Kapura kaatui kolisten lattialle. Summerganon meni tutkimaan lähempää ja huomasi pienen, juurenmentävän aukon siinä, missä Kapura oli hetki sitten seisonut sekä muutaman reiän Kapuran jalanpohjan panssareissa.
"...Mitä?"

Bio-Klaani, Arkisto

Vaehran luopui hetkeksi nauhan tutkimisesta ja lähti hakemaan lisää kirjoja Arkistosta. Harmi, ettei Kepellä ollut aikaa auttaa. Missähän Kepe tällä hetkellä oli?

Miksi aina kuusi?

"Kuka siellä?"

Kerro minulle kaikki, mitä tiedät...

Lattiaan ilmestyi pieni särö. Vaehran katsoi hätääntyneenä ympärilleen.

Makuta Itrozista.

Lattia halkesi pienesti, ja pieni juurimassa työntyi ulos.

"Nimdaako tavoittelet?" Vaehran sanoi uhkaavasti. Tuon kokoinen vihollinen ei pelottanut edes kokematonta taistelijaa.

Ei, en tavoittele.
"Ooh olen mysteerinen"-Skakdi. Groteski varjomassa, joka leikkii Nukeilla. Sotilashyönteiset. Saastainen Skakdi, jota nimetessä Suurilla Olennoilla on ollut hauskaa. Tiedemies-Makuta, joka leikkii liian suurilla asioilla. Aivan kuten muutkin tiedemiehet. Laji, joka on yhtä katkera kuin minä.

Luuletko, että minä en tietäisi.

Ai niin, skannaan muistiasi. Älä anna sen häiritä.

He ja heidän sotansa HYVYYDEN LIITTOUTUMAA vastaan. Seikkailija-Toa, jolla on salaisuuksia menneisyydessään ja ylieeppinen harppuuna. Petturi, joka on hämännyt teitä sinisilmäisiä koko ajan. Onko hän syrjäytynyt pelinappula, menneisyytensä salaava lumirakennelma vai jokin muu? Kivääriään palvova Skakdi. Tekojaan syystäkin katuva tiedemies.

Suojaisitte muistinne paremmin.

Elämä tai kuolema.

Ei ̡väl͢iä̧.

e͖ͨ̚l̦͓̝̣̪̏̆ͩͦ̈ͯͮ̀ͅä̱͛̄̃͟m̮̲̆ͣ͘ä̻̲̲̻̩̯̀

k̶̈́͏̯͍̬̘ù͎̲̰̣͕͍͔̩̅̃o̶̯̝̟͚̯̣̩̬͎̓ͧͬ͑̇ͧ̈́̈͞l̶̗̤̟͑͐͐ͧ̆e̶̱̜̮͖͈̺̟̾͊̿ͮ͊͘ͅm̤̫͉͔̗͛͒͆ͪ̊̿ͪͥa͓̫͔̱̰̒̄͒ͤ̓ͮ͛͝

k̫̻̝͉̝͚͙̞͎̥̬̝̪̮͙̲̒̌̓̏̂̋ͬͥ͐ͬ́͢ő̵̲̠͔̣̱̪͚͙̯̮̺̭̻͐̆̀͡s͌̀̋͐̐̏ͭ̑ͫ̕͞҉̞͕͉͉̙̘̱̬͍̹̼͉̜̹͍̀t̷̠̻̦̼̺̺̟͙͎̟̠͎̗̩̃̒̿ͯ̓̄̂ͤ̏̑ͤ̊͆ͨ̍̀̚̚͘͠͡o̷̧̟̝̻̰̞̫̯̺͉̹͉͂͑͆͂͑ͯͤ͒͋͑͐̓̀͜͠





Herättyään horroksen tapaisesta tilastaan Vaehran huomasi hyökkäääjän olevan poissa.

Klaanin käytävät

”Menkää nyt ja hoidelkaa se!”, Tawan karjueassa hän näki monitoristaan kun toa näytti siltä kuin palaisi, ilman mitään järkevää syytä ja hymyili pirullisesti kohti monitoria samalla kun sen silmät lehahtivat punaisiksi.

”Odottakaa..”

Istut siellä pehmeässä tuolissasi vain jaellen käskyjä niinkuin kaikki hoituisi sillä, onko se tosiaan adminin työtä? Minulla monta tapaa vahingoittaa mieltäsi, kiitos erään joka teki minut tällaiseksi kuin olen.

”Makuta,,, mitä sinä hyödyt vievämällä toalta kehon?”

Aivan, olen makuta vailla nimeä, mitä aiotte merkitä hautaani kun lopulta saatte minut hengiltä?
Toisaalta, miksi te pystyttäisitte haudan kaltaiselleni ja nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa niin en ole erityisemmin hyötynyt tästä kehosta vielä tippaakaan.

”Mitä sinä saasta olet tehnyt GK:lle!”

Kuvitteletko, että se olisi sisälläni yhä? Jos olisin tyhmä niin olisitkin tehnyt niin jolloin saisit sen esiin minusta pelkällä puheella? Ei tyttöseni, se ulottuvuus sekoilija ei ole täällä. Vaan jossakin... piilossa. Mutta sano miten aiot saada minut hengiltä tuhoamatta tätä kyklooppiystäväsi luomusta? Tätä hienoa haarniskaa, jos ja kun löydätte sen niin mitä se sanoo kun näkee tämän, muserrettuna, paloiteltuna ja ei korjattavassa kunnossa?

”Onko minun tosiaan pakko hakata sinut ulos siitä itse! Tule vain tänne niin imemme sinut ulos siitä.”

Nähtävästi sinun täytyy...

Katse kääntyi monitorista ja "GK" lähti kohti admin siipeä.

"Mikä tuo on!", matoran huudahti nähdessään valkoisen palavan toan juostessaan hänen ohitseen.

Sinuna miettisin sitä kuka en ole., sanat lehahtivat matoranin mielen halki.