Klaanin käytävät

”Olette kokeneet yön kauhun, se on muuten erityisen typerä nimi niin hienolle tapahtumalle, kenties jokin lonkalta heitetty kuolleidenmäärä oli ¼. Mutta tiedättekö miten paljon vähemmän kivaa on kun kuolee melkein kolme kertaa! Rautaiset kuolemanne eivät merkitse siinä vaiheessa yhtään mitään. Toisaalta nämä päivät opettivat minulle, että näin helppoa olisi loppujen tuhota kokonainen linnoitus! Ei, kyse ei ole mistään etsimästänne petturista, minä toimin täällä yksin, mutta vain koston nimissä. Ja tosiaan mikseivät ne vain soluttautuneet tänne? Näytänpähän sentään esimerkkiä miten helppoa se voisi olla, nyt tosin toivon, että en olisi yksin täällä vastustamassa teitä, mutta jokatapauksessa.”, oudot huudahdukset kaikuivat käytävillä saaden varmasti mielenkiinnon heräämään.

”Ei ole totta.”, Tawa oli avannut monitorinsa huudon paikannusalueeseen.

”Hei, tuolla on häirikkö. Voisiko joku viedä sen rauhoittumaan?”, Tawa antoi ilmoituksen ympäri klaania.

Klaanin käytävät

Hopeista metallihaarniskaa kantava skakdi, BladeVezon, käveli klaanin valokivin ja soihduin valaistuja kivikäytäviä. Hän oli vähän aikaa sitten käynyt Tawan luona, viemässä aika huonoja uutisia koskien Umbran kohtaloa. Nyt Bladis oli matkalla kohti Klaanin sairasosastoa, ottamaan selvää huhujen todenperäisyydestä.

Skakdi asteli kolmivarpaisilla jaloillaan itsevarmasti, mutta hiukan haikeasti kiviselle ovelle. Bladis kurotti skakdisormillaan oven kahvaa, avaten oven ja astuen sisälle laajahkolle sairasosastolle. Kaikki sairasosastolla oli todella valkoista, ihan Bladista inhotti. Valkoista kuin lumi, valkoista kuin Artakha, josta matoranien tarut kertoivat. Nyt sairasosastolla oli tavallista enemmän asukkeja. BladeVezonin kävellessä käytävn perällä odottavalle ajanvaraustiskille, skakdi pani merkille, ett erilaisten suojaverhojen takaa kuului kovaa yskintää, oksentelua ja vaikerrusta. Tauti ei kuulostanut tavanomaiselta flunssaepidemialta, se oli jotain uutta.

Bladis nappasi seinällä roikkuvasta pussista hengityssuojaimen, ettei saisi tautia ja asteli ajanvaraustiskin takana olevan päivystäjän, punavalkoista naamiota kantavan Toan, Kupen luokse.

"Hei, Bladis tässä. Haluaisin tietää missä on matoran nimeltään Umbra", BladeVezon sanoi, hengityssuojaimen liikkuessa ihmeellisesti valkoisten skakdihampaiden edessä.

"Aaaa. BladeVezon. Moderaattorikamu. Veimme Umbran vaikeuden tapausten osastolle", Kupe sanoi aika ystävällisesti ja tuttavallisesti. Jotenkin Bladisia häiritsi sana "vaikeiden tapausten osasto".

"Okei selvä. Voitko viedä minut sinne?" moderaattori-skakdi kysyi. Kupe nousi seisomaan penkiltään, lähtien viittoloimaan Bladista oikeaan suuntaan.

"Mitä täällä oikein on tapahtunut, kun täällä on näin tungosta?" Moderaattori kysyi sinipunaiselta toalta. Skakdi ei pitänyt tästä sairaiden suurehkosta määrästä.

"Voi. Kaikki alkoi jonkinaikaa sitten. Matoraneja vain saapui tänne valittamaan yskää ja oksentelua, sitten huomasimme että heidän haarniskansa alkoivat murtua ja he joutuivat jäämään tänne. Nyt sairaanhoitajamme ovat täysin työllistettyjä ja desingfiointiaineesta alkaa olla huutavaa pulaa. Voisitko viestiä tavarantoimittajillemme että tarvitsemme lisää sitä?" Kupe kertoi taukoamatta.

Bladis punnitsi näitä sanoja, kun hän ja Kupe astuivat uudelle ovelle. Kupe avasi haulla koristellun oven, jolloin kaksikko astui sisään uuteen huoneeseen. Tämä huone oli täynnä koneita, jotka pitivät pahoin haavoittuneita elossa.

"Yngh", Bladis äännähti, kun pistävä haju meni hänen herkkään skakdisieraimeensa. Täällä haisi Kuolema. Skakdia puistatti tämä paikka, ja jos tämä paikka puistatti skakdia, niin se oli jotain todella karmaisevaa.

Kupe ei kiinnittänyt itse huomiota näihin vakavasti sairaisiin, vaan käveli määrätietoisesti kohti päämäärää, oikeassa nurkassa olevaa petiä, jossa oli verhot edessä. Sairaanhoitaja tervehti ystävällisesti virkaveljiään ja siskojaan, välittämättä yhtään paikan masentavasta ilmapiiristä.

Viimein kaksikko saapui perille. Kupe avasi potilaan verhon, jolloin heikohko, violettia ja mustaa panssaria käyttävä, erilaisiin protodermistä erittäviin laitteisiin kiinnitetty Umbra heräsi.

Matoran nosti vaivalloisesti etusormeaan. Pieni valonsäde syttyi sormeen. Matoran hymyili riutuneella mustalla pakarillaan. "Hei", kuului heikkona matoranin suulta.

BladeVezon katsoi epäuskoisesti tätä matorania. Oliko tämä hänen virkaveljensä, monien taisteluiden kokema valon Toa? Ei. Tämä oli vain isohko matoran, joka oli kuoleman kielissä.

"Hei", kuului skakdin, hengityssuojaimen takana olevasta suusta. Sana terve olisi tässä tilanteessa ollut todella tahditonta.

"Kukas sinä olet?" Matoran kysyi hiljaa.

"Eihän tämä tyyppi edes tunne minua", Bladevezon mutisi hiljaa itsekseen. "Olen BladeVezon, klaanin moderaattori. Ja sinä kuulemma olet Umbra, eikö totta?"

"Aaa. Moderaattori. Minun tämän maailman veljenikin on moderaattori. Keltainen soturi..." hiljainen ääni sanoi.

"Mitä sinä oikein puhut?" Bladis sai sanottua. Kupe antoi murhaavan katseen Bladikselle. "Hän ei ole ihan henkisesti terve", sairaanhoitaja kuiskasi skakdin korvaan.

"Puhun totta, ystäväiseni. Olen Umbra, mutta vain toisesta maailmasta. Glatorianking voi todistaa sen... Olimme hänen kanssaan retkellä..." Violettimusta olento sanoi.

"Hmm... Kuulostaa enemmän sairaan hourailuilta, kuin Umbran, mutta olkoon. Pitää kai sinua uskoa. Pitääkö minun seuraavaksi etsiä se vietävän Gekkomieskin?" Bladis mutisi. Häntä ärsytti juosta ympäri linnoitusta klaanilaisten perässä.

"Meidän on varmaan parasta lähteä, ettei mielisairaus tartu", Bladis kuiskasi Kupelle. Toa katsoi hetken molempia, matorania joka oli kuoleman sairas, ja moderaattoria, joka uskoi että mielisairaus tarttuu mielisairaan, jota ei ole todistettu mielisairaaksi, seurassa olemisen aikana. Lopulta toa päätyi siihen johtopäätökseen, että olisi parempi lähteä pois tämän sairaan luota ja antaa matoranien hoitaa hänet kuntoon, jos häntä voi parantaa.

Kaksikko oli vaihtanut katseita, että olisi aika lähteä, kun Umbra avasi suunsa taas kerran. "Paaco. Tuokaa Paaco tänne... Asiaa Portaaleista..."

Valkoinen verho meni Umbran eteen ja hän oli taas ihan yksin.

Klaanin torilla oli taas melskettä... Kolmannenkuunfestivaali oli lähdössä taas matkaan. Heidän käyntinsä Klaanissa ei ollut lainkaan tuottava. Vain ensimmäinen päivä oli ollut vilkas. Loppuaikana klaanin torilla ei ollut käynyt kovinkaan paljoa porukkaa. Oli todella ilmeistä, ettei kukaan ollut huomannut suhteelisen suurta festivaalitapahtumaa keskellä Klaanin-linnoituksen toria.

Ei kulunut kauaakaan kun karavaani oli taas pakattu ja valmiina lähtöön. Amaka, festivaalikaravaanin johtaja oli allapäin katsellessaan festivaalin tuottoja. Rahaa oli kertynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Amaka huokaa ja rypistää tilipaperit. Hän viheltää erittäin kovaan ääneen jolloin karavaani alkaa liikkua kohti linnoituksen portteja. Portit avattiin ja pian karavaani olikin jo tipotiessään.

Tuntematon, kauan aikaa sitten

Diereu istui ja tuijotti alas tiiviisti.

Harmaan valtaistuimen ja sille johtavan marmoriportaikon alapuolella joukko mustia, viittaa kantavia olentoja toisti samoja liikeratojaan. Diereué oli aina rakastanut tuon toistuvat liikkeen harmoniaa. Piti olla tarkkanäköinen huomatakseen olentojen poikkeavan edes millin kivilattiaan painautuneesta urasta.

Niin ei koskaan tapahtunut.

Diereu oli erilainen kuin edeltäjänsä. Siinä missä aikaisemmat johtajat olivat nauttineet asemastaan ja muiden tarkkailusta hän ei pitänyt siitä, kun häntä kutsuttiin "Johtajaksi", "Ylhäisyydeksi" tai "Hänen Filharmoniseksi Ylhäisyydekseen". Mutta Diereu ei valittanut. Hän ei voinut. Joskus hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään lajiin. Mutta koko äärettömän pitkän elämänsä hän oli tähdännyt tähän pisteeseen. Eikä elämä tästä paranisi.

Joku nousi ylös portaita. Diereu hätkähti mielensisäisesti huomatessaan, kuinka paljon aikaa edellisestä kerrasta oli. Mutta nyt kaikki muuttuisi.

Portaita ylös nouseva hahmo näytti samalta kuin kaikki muutkin. Hänen tummansiniseen viittaansa oli kirjattu tuntemattomalla kielellä "Jouera". Diereu tiesi millä asialla tämä oli ja vaivautui vain nyökkäämään hitaasti.

Joueran jännitys ei ollut luettavissa tämän kasvoilta.

Kaksikko seisoi tai istui liikkumattomana muutaman minuutin. Kumpikaan ei lähettänyt mielensisäisiä viestejä. Sitten se tapahtui.

Jokaisen suuressa huoneessa paikallaolijan suusta kuului epätoivoinen henkäisy. Diereu vapisi tuolillaan ensimmäistä kertaa elämässään. Jouera ja kaikki muut makasivat lattialla, josta he yrittivät refleksinomaisesti nousta.

Ensimmäinen kerta moneen vuosisataan, kun olentojen harmoninen liike keskeytyi.

Diereue nousi seisomaan ja osoitti Joueraa sormellaan yhä vapisten. Tummansinisestä viitasta katosivat kirjaimet. Jouera ei voinut hillitä itseään vaan juoksi alas portaita.

Diereue katsoi alas ja tajusi, että ei eläisi kauan.

[spoil]Välähdysselkä. Kyllä, nuo nimet viittaavat johonkin.[/spoil]

Nimdasaari, tunnelit

Kaikki kolme huoneessa olijaa tunsivat olonsa järkyttyneiksi ja jollakin tapaa orvoksi. He olivat kolmistaan pimeydessä tietoisina edllisten retkeläisten hirveästä kohtalosta.

Olisiko "Nukkeja" täällä vielä?

Tunnelma oli ahdistavan hiljainen.

Matoro koitti selventää päässään villinä pyöriviä ajatuksia. Päälimmäisenä hänellä oli tietenkin Taripin kohtalo.
Hän koitti antaa selviytyjän ajatusmaailmalleen valtaa. Hän tiesi, että pääsisi täältä elossa pois. Hän oli varma. Ei hän voinut kuolla...
Tai niin hän halusi uskoa.

"Miten me pääsemme pois täältä?" ajatuksensa setvinyt Äksä kysyi pimeyden halki.
"En tiedä. En tosiaankaan tiedä", Matoro mumisi. Hän tutki huonetta läpi ties kuinka monennetta kertaa. Oli vain karmiva teksti, sammunut lyhty ja ruumis.

Karmiva teksti.

"Eli tämäkö oli sitten tässä", maassa istuva Jardirt kysyi ankeana. Hän säästi viimeisiä tulitikkujaan.

"Kuolemme tänne, eikä kukaan saa koskaan tietää. Kuten Tarip", matoranääni jatkoi.

"Paitsi että me saimme selville Taripin kohtalon", Äks mainitsi väliin.
"Hei, miettikää mitä me olemme kokeneet. Destral, Rozum. Emme me kuole nyt. Emme kaiken tämän jälkeen", Matoro alkoi puhua tyypillistä hiljaisemmalla äänellä.


"... hei. Eivätkö muut piraatit jääneet ylös, kuten Notfunkin?" Äks kysyi yhtäkkiä.
"... joo, kai", Jardirt vastasi.

"Jos he saisivat tuon kattoluukun auki..."
"Mahtava idea", tokaisi Matoro. "Mutta millä saamme heidän huomion? Odotammeko, että ne tajuavat luukun?"

Matoro valahti istumaan lattialle. Hän sulki silmänsä ja keskittyi. Cencord aktivoitui hitaasti.

Aivan liian hitaasti Matoron makuun.

Toa tunsi ympärillään ystäviensä mielet. Hän liikkui tyhjyydessä ylöspäin, kunnes alkoi aistia useiden matoranien mieliä.

"Luukku", hän sanoi.
"Avatkaa luukku"

Hän tunsi mielen joutuvan hämmennykseen ja sitten alkoi epämääräisten mielien vilinä. Hän sammutti naamionsa huohottaen.

Kului aikaa.
Luukku katossa aukesi päästäen sisään hennon valokiven valon. Kuului huutoja ja ääniä.

Köysi laskettiin alas. Matoro tunsi onnistuneensa jälleen kerran.

Kuolema saa odottaa.

Nimdasaari, tunnelit


Jardirt, Äksä ja Matoro nousivat köyttä pitkin ylös. Perämies oli hieman huolestunut. Hän hieroi vihreää maskiaan. Hänellä oli huono tunne tästä. Kun klaanilaiset ja Jardirt olivat ylhäällä, perämies katsoi ympärilleen. Kaikki piraatit olivat siinä. Paitsi Notfun.

"Yarr.. Missä kapteeni?", Jardirt kysyi.

"Mitä. Eikö hän ollutkaan teidän seurassanne?", keltamaskinen piraatti kysyi takaisin.

"Ei.. Mitä.. Eikö hän olekkaan täällä?", Jardirt kysyi jälleen.

"Ei."

"Aye.. Minusta on tainnut tulla uusi kapteeni..", Jardirt sanoi hieman haikeasti, mutta säilytti silti merirosvomaisen uskottavuutensa.


"Otan osaa.", Matoro lohdutti surullisella äänellä.

"Ei se mitään..", Jardirt vastasi, "Yarr. Turha kuvitella, että Notfunin poistuttua kuri on löysempi. Jatkan 'Funin perintöä, eli pidän teidät kurissa, ja hankin ne kultamaskit ja Nimdan. Eteenpäin, miehet."

Zakaz, Zaiggeran mökki

Domek ja Pegghu istuivat pöydän äärellä, johon heidän puuarkunsa oli laitettu.

”Siinä kaikki?” Domek kyseli Zaiggeralta, joka seisoi seinää vasten. Ehjiä tuoleja ei riittänyt kaikille.
”Siinä kaikki”, naispuolinen Skakdi vastasi lakonisesti.
Domek hieroi hieman leukaansa ja ajatteli.

”Oletko varma, ettei kyseessä ole toinen Z.M.A?” Pegghu jatkoi kyselyä Toan sijasta.
”Kuinka monta henkilöä tunnet, joiden nimi on Zorak Maxitrillian Arstein?” Zaiggera vastasi tunteettomasti, mutta silti jollain tapaa ivallisen kuuloisella sävyllä. Pegghu vaikeni ja päätti pysyä loput keskustelustaan hiljaa.

”Tämä ei kyllä käy järkeen”, Domek lausui itselleen ja nousi tuolistaan kävelemään sen ympärillä, kuten hän perinteisesti teki, ”miksi siinä kirjassa hän on täysin erilainen”
”Sisällissodan historia on pitkä ja monimutkainen, en minäkään tunne jokaista yksityiskohtaa”, Zaiggera vastasi seuraten Toan kävelemistä, ”sinun on parasta kysyä joltain muulta”.
Domek pysähtyi viimein paikoilleen ja istui takaisin tuolilleen. ”Niinpä kai”.

”Hei, luutnantti!”

Kiväärin pauke kuului. Vieraat eivät osanneet päättää yllättyivätkö he siitä vai yhtäkkisestä tervehdyksestä.
Siitä huolimatta, seinään oli ilmestynyt uusi reikä majan suuren aukon viereen, mistä vierailija ilmestyi.
”Kolmas kerta”, Zaiggera laittoi savuavan kiväärinsä alas. ”... Kenraali”.
”Kiitos, kulta”, vieraileva keltaisenmusta Skakdi-kenraali sanoi pitäen yhä typerän hymynsä kasvoillaan, vaikka ei yhtä leveästi kuin tullessaan. Skakdi-kenraali hyppäsi aukon läpi suoraan majan sisään, eikä edes ollut huomaavinaan Domekia tai Pegghua.
”Missä sinä olit?” Zaiggera kysyi, vaikkakin hyvin välinpitämättömästi ja kääntyi laittamaan kiväärinsä takaisin huoneen vastakkaisen seinän viereen.
Pegghu yritti pyytää puheenvuoroa, mutta kumpikaan Skakdeista eivät näyttäneet edes huomaavan hänen olemassaoloa, saatiin sitten Domekin.
”Huomasin vain, että aavikon kukka ei olisi entisensä ilman hänen terälehtiään”, Skakdi-kenraali sanoi hyvin nuoleskelevalla äänensävyllä, mikä hänen tietämättään vain sai Zaiggeran ärsyyntymään enemmän. ”Warrek, mitä sinä oikein haluat?”

Skakdi-kenraali otti esiin punaisen huivin, joka oli tarkemmin katsottuna hieman revitty reunasta.
”Tulin tuomaan kaulaliinasi takaisin”, Warrek sanoi ylpeästi kuin olisi suorittanut suuren urotyön. Zaiggera nappasi huivin takaisin ja katseli sitä hetken.
Skakdien huomaamatta, Valon Toa yhtäkkiä ilmestyi heidän molempien väliin.
”Näyttäisitkö tuota huivia”, Domek sanoi pitäen katseensa liimautuneena huiviin.
”Miksi?” Zaiggera kohotti kulmansa, mutta päätti antaa huivin Toalle.
”Kukas tämä on?” Warrek kysyi luutnantiltaan ja huomasi vähitellen myös Pegghun olemassa olon.
”He ovat Klaanilaisia”, Zaiggera vastasi vieraidensa sijaan.
”No voi skrararar, mikä sattuma. Onpa maailma pieni.”

Domek katseli tarkasti punaista huivia. Sen repeytyneellä päällä oli kirjailtu merkillinen symboli, jolta puuttui sen toinen puoli.

”Keneltä sait tämän huivin?” Domek kääntyi heti Zaiggeraan päin.
”Miten niin?” Zaiggera kyseli Toalta uudestaan.
”Sano mistä sait tämän huivin”, Domek vastasi tyynellä äänensävyllä, mutta oli selvästi erittäin kärsimätön.
”Sain sen eräältä Toalta vuosia sitten”, Zaiggera vastasi, muttei ollut varma mitä Valon Toa oli ajamassa takaa.
”Hänellä oli pitkä, ruskeanharmaa takki, vihreä keppi ja lierihattu?” Domek lisäsi.
Zaiggera katsoi Toaan päin hämmästyneenä ja hyvin hämmentyneenä. ”... Miten sinä tiedät tämän?”

Domek kääntyi pöydälle lojuvaan arkkuun päin ja avasi sen. Pegghu oli Warrekin kanssa yhtä sekaantuneita koko tapahtuman kulusta.
Domek otti arkusta lierihattunsa ja näytti tämän Zaiggeralle.
”... Mutta, miten?”
”Hän antoi tämän minulle.”
Zaiggera hiljeni, hän ymmärsi viimein mitä Toa ajoi takaa. ”Niinkö hän teki...”
Domek katseli huivia uudestaan ja kääntyi majan nurkan luokse. Pegghu seurasi tätä mukana.
”Eli... häh?” Warrek viimein päätti avata suunsa, mutta ei keksinyt hyvää kysymystä.
”Domek, mistä oikein puhut? Kenen tuo huivi siis on?” Pegghu yritti päästä perille asioista.
Mutta yrittäessään kääntyä Domekin eteen, hän huomasi kyyneleiden valuvan Toan kasvossa.

”Näyttää siltä, etten olekaan ainoa joka on hänelle velkaa”, Zaiggera vastasi itselleen ja vilkaisi hattua, joka lojui pöydän päällä.


Bio Klaanin tyrmä

”Moderaattori Same, mitä sinä teet?!” BodyGuard kysyi, tai pikemminkin huusi valkopunaiseen moderaattoriin päin.

Same kuristi kalterien läpi Sheelikaa.

”Tiedätkö, mitä Karzahnia sinun ZMA:si teki?” Same puhui vihaisesti Sheelikaan päin.
Sheelika yritti irrottaa moderaattorin otetta, mutta elementtivoimiaan estävän käsirautojensa takia ei kyennyt.
”Ai anteeksi, voisitko toistaa?” Same kiristi otettaan entisestään.

”Moderaattori Same, lopeta! Älä satuta häntä!” GT yritti pyytää moderaattoria, mutta hän ei kuunnellut.
Same kuristi yhä enemmän aggressiivisesti.
”Same, lopeta”, Tawa astui nopeasti paikalle.
”Admin, tiedättekö mitä tämä Pirakan penikka on ollut te-”
”En, mutta tiedän missä sinä tulet olemaan jos et lopeta tällä sekunnilla”, Tawa keskeytti moderaattorin ja vastasi uhkaavammalla äänensävyllä.
Same viimein alkoi hillitä otettaan ja lopulta päästi Sheelikan irti. Moderaattori kääntyi pois muiden katseilta.
”Same”
Moderaattori poistui paikalta. Tawa päätti olla kysymättä hänen perään ja käski muiden lähtemään myös.
GT vilkaisi lähtiessään Sheelikaa päin, joka käänsi katseensa heti pois.
Ainoastaan Tawa jäi paikalle.

”Mitä sinä haluat?” Sheelika sanoi äkkipikaisesti, ”eikö riitä, että telkesit minut tänne?”
”Sheelika, miksi Same yritti kuristaa sinua”, Tawa kysyi tyynesti.
”Kysymyksiä, aina vain lisää kysymyksiä”, Sheelika vastasi vihaisesti, ”eikö sinulle koskaan riitä?”
”Sheelika, yritä ymmärtää”, Tawa yritti puhua kärsivällisesti, mutta se ei auttanut.
”Ymmärtää mitä? Mitä minun pitäisi enää ymmärtää?”
”Minä en halunnut riistää elämääsi”, Tawa vastasi.
Sheelika hiljeni ja kääntyi pois Tawalta.

”Sheelika... Olen pahoillani...”

”Mene pois”

”Sheelika...”

”HÄIVY TÄÄLTÄ!”

Tawa ei enää sanonut mitään ja lähti, jättäen Sheelikan yksin.

Matkalla Tawa huomasi, kuinka yksi vangeista näytti irvistävän häntä päin siteiden takaa.

Nimdasaari, Pyhättö

Hahmo käveli kuivan ruohikkoista mäkeä kohti valkoisista kalkkikivistä koostuvaa pyhttöä. Aurinko kiilteli skakdin hopeisista panssareista.
Matorakk otti tukea korkesta, pystyssä olevasta kivenjärkäleestä.

Skakdi katseli rakennusta. Hän ei tiennyt, paljonko hän oli myöhästynyt Matoron tunneliin menosta. Joka tapauksessa hän aikoisi hoidella Toan, hankkia Nimdan ja palata Klaanin saarelle. Ja jos Labio olisi laittanut jonkun hänen tilalleen Skakdien varakomentajaksi, kyseinen varakomentaja olisi päättömänä meressä. Xian jälkeen Metorakk oli uusinut varustuksensa ja toiminut vähän aikaa STeltin gladiaattoriareenoilla. Nyt hän oli voimansa tunnossa. Hän halusi kostaa ainoan suuren tappionsa, Xian. Hän halusi tappaa Matoron enemmän kuin koskaan ennen.

Veden Skakdin haarniska oli uusittu. Rintaosa oli prototerästä, kuten olkasuojatkin. Uusi miekka oli samaa materiaalia. Lisäksi hänellä oli panssarissa vielä Matoron parannuskivi ja Matoron toinen miekka, Sähkösäilä.

Metorakk myhäili. Hän oli juuri laskeutumassa portaikkoon, mutta silloin kuuli puheääniä metsästä.

Bio-Klaani

Summerganon oli pinteessä. Hänen näkönsä sumentui. Mutta sitten se loppui. Kipu oli yhä Summerganonin kurkussa, mutta juuret olivat hävinneet. Kapura katsoi yhä liikkumattomana häneen tyhjällä katseellaan eikä näyttänyt huomaavan mitään erikoista.

"Ka-kapura?" Summerganon köhi. Kapura kaatui kolisten lattialle. Summerganon meni tutkimaan lähempää ja huomasi pienen, juurenmentävän aukon siinä, missä Kapura oli hetki sitten seisonut sekä muutaman reiän Kapuran jalanpohjan panssareissa.
"...Mitä?"

Bio-Klaani, Arkisto

Vaehran luopui hetkeksi nauhan tutkimisesta ja lähti hakemaan lisää kirjoja Arkistosta. Harmi, ettei Kepellä ollut aikaa auttaa. Missähän Kepe tällä hetkellä oli?

Miksi aina kuusi?

"Kuka siellä?"

Kerro minulle kaikki, mitä tiedät...

Lattiaan ilmestyi pieni särö. Vaehran katsoi hätääntyneenä ympärilleen.

Makuta Itrozista.

Lattia halkesi pienesti, ja pieni juurimassa työntyi ulos.

"Nimdaako tavoittelet?" Vaehran sanoi uhkaavasti. Tuon kokoinen vihollinen ei pelottanut edes kokematonta taistelijaa.

Ei, en tavoittele.
"Ooh olen mysteerinen"-Skakdi. Groteski varjomassa, joka leikkii Nukeilla. Sotilashyönteiset. Saastainen Skakdi, jota nimetessä Suurilla Olennoilla on ollut hauskaa. Tiedemies-Makuta, joka leikkii liian suurilla asioilla. Aivan kuten muutkin tiedemiehet. Laji, joka on yhtä katkera kuin minä.

Luuletko, että minä en tietäisi.

Ai niin, skannaan muistiasi. Älä anna sen häiritä.

He ja heidän sotansa HYVYYDEN LIITTOUTUMAA vastaan. Seikkailija-Toa, jolla on salaisuuksia menneisyydessään ja ylieeppinen harppuuna. Petturi, joka on hämännyt teitä sinisilmäisiä koko ajan. Onko hän syrjäytynyt pelinappula, menneisyytensä salaava lumirakennelma vai jokin muu? Kivääriään palvova Skakdi. Tekojaan syystäkin katuva tiedemies.

Suojaisitte muistinne paremmin.

Elämä tai kuolema.

Ei ̡väl͢iä̧.

e͖ͨ̚l̦͓̝̣̪̏̆ͩͦ̈ͯͮ̀ͅä̱͛̄̃͟m̮̲̆ͣ͘ä̻̲̲̻̩̯̀

k̶̈́͏̯͍̬̘ù͎̲̰̣͕͍͔̩̅̃o̶̯̝̟͚̯̣̩̬͎̓ͧͬ͑̇ͧ̈́̈͞l̶̗̤̟͑͐͐ͧ̆e̶̱̜̮͖͈̺̟̾͊̿ͮ͊͘ͅm̤̫͉͔̗͛͒͆ͪ̊̿ͪͥa͓̫͔̱̰̒̄͒ͤ̓ͮ͛͝

k̫̻̝͉̝͚͙̞͎̥̬̝̪̮͙̲̒̌̓̏̂̋ͬͥ͐ͬ́͢ő̵̲̠͔̣̱̪͚͙̯̮̺̭̻͐̆̀͡s͌̀̋͐̐̏ͭ̑ͫ̕͞҉̞͕͉͉̙̘̱̬͍̹̼͉̜̹͍̀t̷̠̻̦̼̺̺̟͙͎̟̠͎̗̩̃̒̿ͯ̓̄̂ͤ̏̑ͤ̊͆ͨ̍̀̚̚͘͠͡o̷̧̟̝̻̰̞̫̯̺͉̹͉͂͑͆͂͑ͯͤ͒͋͑͐̓̀͜͠





Herättyään horroksen tapaisesta tilastaan Vaehran huomasi hyökkäääjän olevan poissa.

Klaanin käytävät

”Menkää nyt ja hoidelkaa se!”, Tawan karjueassa hän näki monitoristaan kun toa näytti siltä kuin palaisi, ilman mitään järkevää syytä ja hymyili pirullisesti kohti monitoria samalla kun sen silmät lehahtivat punaisiksi.

”Odottakaa..”

Istut siellä pehmeässä tuolissasi vain jaellen käskyjä niinkuin kaikki hoituisi sillä, onko se tosiaan adminin työtä? Minulla monta tapaa vahingoittaa mieltäsi, kiitos erään joka teki minut tällaiseksi kuin olen.

”Makuta,,, mitä sinä hyödyt vievämällä toalta kehon?”

Aivan, olen makuta vailla nimeä, mitä aiotte merkitä hautaani kun lopulta saatte minut hengiltä?
Toisaalta, miksi te pystyttäisitte haudan kaltaiselleni ja nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa niin en ole erityisemmin hyötynyt tästä kehosta vielä tippaakaan.

”Mitä sinä saasta olet tehnyt GK:lle!”

Kuvitteletko, että se olisi sisälläni yhä? Jos olisin tyhmä niin olisitkin tehnyt niin jolloin saisit sen esiin minusta pelkällä puheella? Ei tyttöseni, se ulottuvuus sekoilija ei ole täällä. Vaan jossakin... piilossa. Mutta sano miten aiot saada minut hengiltä tuhoamatta tätä kyklooppiystäväsi luomusta? Tätä hienoa haarniskaa, jos ja kun löydätte sen niin mitä se sanoo kun näkee tämän, muserrettuna, paloiteltuna ja ei korjattavassa kunnossa?

”Onko minun tosiaan pakko hakata sinut ulos siitä itse! Tule vain tänne niin imemme sinut ulos siitä.”

Nähtävästi sinun täytyy...

Katse kääntyi monitorista ja "GK" lähti kohti admin siipeä.

"Mikä tuo on!", matoran huudahti nähdessään valkoisen palavan toan juostessaan hänen ohitseen.

Sinuna miettisin sitä kuka en ole., sanat lehahtivat matoranin mielen halki.

Nimdasaari, tunnelit

Klaanilaiset sekä merirosvot olivat kummatkin menettäneet ajantajunsa täysin. Oliko pimeydessä mennyt tunteja vai päiviä?

Joka tapauksessa he olivat ohittaneet menestyksekkäästi kymmenen ansaa, ja kaiken järjen mukaan Nimdan kammion pitäisi alkaa tulla vastaan.

Kuin yhteisestä sopimuksesta, kukaan pääkolmikosta ei ollut hiiskunutkaan kammion teksteistä piraateille.
"Käytävä näyttää levenevän", Matoro totesi yökiikarinsa läpi.
"Onko se hyvä vai huono juttu?" Äks kysyi kannatellen soihtua korkealla. Katon valokivet valaisivat liian vähän käytävää.

Käytävä muuttui pieneksi, pyöreäksi huoneeksi. Huoneesta lähti kaksi käytävää sivuille. Kiviset ovet olivat auki.

Toisen oven karmit olivat jalokivin koristellut ja valkoisesta kivestä taidokkaasti veistetyt. Sen yllä luki Athinkielisiä lauseita. Yksi mainittu sana oli "Nimda."

Toinen ovi oli vaatimaton ja sen yllä luki vain teksti.

"Nimdakammio. Menkää te edeltä, minä vilkaisen tämän toisen nopeasti", Matoro ilmoitti ja käveli hiljaa kohti vähemmän koristeellista ovea. Hän vain tutkisi huoneen nopeasti ja katsastaisi sen uhat ja mahdolliset pakotiet tai takaovet.

Äks ja Jardirt viittoivat piraattijoukkiota seuraamaan heitä toisesta ovesta.



Se sali oli suuri ja kokonaan valkoisella kivellä päälystetty. Seinillä kirsi riimukirjoituksia ja jalokivilinjoja. Huoneen keskelle muodostui sinisistä kivistä valtava silmä tuhansine koristuksineen. Silmän keskeltä nousi pieni taso, joka näytti olevan ainut kaluste koko salissa.

Lattiataso oli erinomaisesti valaistu, mutta kun katto nousi, valo väheni. Kolmen metrin korkeuteen ei voinut nähdä mitään. Pelkkä pimeys yläpuolella loi epävarmaa ja pelottavaa tunnelmaa.

Pian he paikansivat Amazuan huoneen reunalta. Palkkasoturi näytti koluavan seinämiä ja kaikkea mahdollista.

Nimdaa ei ollut huoneessa.

Äks ja Jardirt juoksivat silmän keskelle. Siellä tosiaan oli taso, joka oli täynnä tekstiä Nimdasta. Mutta siru ei ollut sille tarkoitetussa uurteessaan.

"Arupak onnistui", Jardirt kuiskasi. Pettymyksen aalto valtasi hänet.
Xxonn ei halunnut uskoa ettei Nimdaa ole täällä. Hän ei voinut uskoa tehneensä kaiken sen turhaan.

"Kapteeni", ruskeanvärinen merirosvo hihkaisi. Jardirt kääntyi katsomaan.

Soihtu valaisi hieman kattoa. Siellä näkyi hahmo.
Paniikki levisi merirosvojen keskuudessa. Muutkin huomasivat katsosta roikkuvat mustat siluetit. Niitä oli neljä, ja ne olivat aivan hiljaa.
Jardirtin mielen valtasi yksi sana.

Nuket.

* * *

Se sali oli suuri ja synkkä. Vain valokivien rivit seinissä loivat aavemaista kajoa huoeeseen. Koko huonetta dominoi valtava kivinen patsas, jonka jalustasta Matoro oli tunnistanut sanan Ath.

Kivinen kolossi oli Toan muotoinen, panssaroimaton ja oikeastaan hyvin hintelän näköinen. Se sesoi siinä yksinkertaisen näköisenä. Jään Toan huomio oli kuitenkin kiinnittynyt sen päähän.
Hahmon päästä paistoi yksi, valo- ja jalokivin koristeltu silmä. Se näytti seuraavan kaikkea maailmassa tapahtuvaa, jatkuvasti. Silmä näytti jotenkin kunnioitettavalta ja juhlalliselta hohtaessaan yksin pimeydessä.

Lisäksi huoneessa oli ollut perällä ovi, joka oli lukossa. Jään Toa ei ollut saanut sitä auki, joten hän oli nyt palaamassa takaisin Nimdakammioon.

Silloin kivinen ovi pamahti kiinni. Kylmä tunne valtasi Toan.

Klaanin linnoituksen käytävät

BladeVezon käveli klaanin kivisiä, valokivin ja soihduin valaistuja käytäviä. Hopeamusta skakdi mietti mitä Umbra oli sanonut. Oliko se edes Umbra? BladeVezon mietti. Violettimusta Matoran oli vaikuttanut siltä että tämä oli puhunut totta. Eikä Matoran nyt tarkemman tarkastelun perusteella vaikuttanut yhtään mielenvikaiselta. BladeVezon käveli käytäviä, kohti moderaattorien päähuonetta, kun kranaboxaava, kultavihreä Toa, Moderaattori Paaco, tuli Bladista vastaan.

”Hei”, Skakdi huikkasi, kun virkaveli meni outojen suusta tehtyjen ja käsiä kaikukoppana käyttävien äänien säestämänä hänen ohitseen. Paaco ei kuullut. Bladis korotti ääntään ja huusi ”HEI!”
Paaco pysähtyi. Toa alkoi kävellä takaperin, jalat kiinni maassa, kohti Bladista. Paaco liikkui perin robottimaisesti. Olikohan tämäkin jotain hänen esityksiään, joita klaanin tyttömatoranit katsoivat usein huvittuneina.

”Kuulithan sinä”, Bladis sanoi, kun Paaco oli tarpeeksi lähellä. ”Mikä meno, Paaco-boy?”

”Mikäs tässä. Hieno keli, aurinko paistaa ja niin edelleen. Nyt on aika kranaboxata”, Moderaattori kertoi. Mahikia kantava sankari oli todellakin hyväntuulinen tänään.

”Et sattuisi tietämään mitä Umbraksi itseään kutsuva Matoran sanoi Portaaleista?” Bladis aloitti, varovasti. Hän ei tiennyt miten virkaveli reagoisi tähän.

”Onko Umbra täällä? Matoranina? Mitä hiivattia? Jos hänellä asiaa on, on hänen luonaan pakko käydä”, Paaco aloitti, kiihtyneenä. ”Missä rakas virkaveljeni oikein on?” hän kysyi vielä.
”Umbra on tällä hetkellä klaanin sairasosastolla, eikä hän voi kovin hyvin…” Bladis nieleskeli. ”Hän vaikutti kovin sekavalta ja ankealta, sekä heikolta. Ei yhtään Umbramainen”, Bladis sanoi synkästi.

”Mitä skarrarrararria Umbralle on oikein tapahtunut!? On pakko lähteä hänen luokseen, nyt eikä viidestoistapäivä”, Paaco sanoi. Hänen oli pakko tietää, mitä virkaveli meinasi.
”En tiedä onko minun parasta lähteä mukaan kanssasi, Paaco”, Bladis sanoi. ”Umbra ei vaikuttanut edes tuntevan minua”, hän jatkoi. ”Sotkisin vain asioita”.
”Höpsis. Tulet mukaani, nyt ja heti”, Paaco sanoi, ottaen Bladista kädestä kiinni. Tummanvihreä nyrkki puristi skakdin nyrkkiä aika kovaa, kun Paaco lähti johdattamaan ystäväänsä kohti sairasosastoja, jotka Bladis tunsikin jo liian hyvin…

Paaco ja Bladis viilettivät käsi kädessä ympäri klaanin sokkeloisia käytäviä. Muutama Paacoa fanittava tyttömatoran pyörtyi matkalla, nähtyään idolinsa sädehtivän hymyn. Osa faneista juoksi Paacon ja Bladiksen perässä pitkän matkaa, mutta kaksikon onnistui eksyttää yli-innokkaat fanit.
”Miten oikein teet tuon?” Bladis kysyi virkaveljeltään, joka myhäili tyytyväisenä eräässä roskiksessa. Paaco kurkisti kannen alta. Matoranit olivat menneet ohi, oli aika vaihtaa suuntaa portaikkoon.
”Se on tätä Paacomaista charmia”, kultavihreä toa väläytti, naurahtaen. Bladis roikkui Paacon kannoilla, vaikka moderaattori vaikuttikin vähän eksyneeltä.
”Jos sanon suoraan, en muista missä sairasosasto on”, Paaco lopulta myönsi. Hän oli juoksuttanut Bladista ympäri linnoitusta, piilottanut hänet ja ystävänsä roskikseen, jolloin talouspaperirulla oli tarttunut skakdin jalkapohjaan ja kaikkea muuta mukavaa.
”Pitikö tuo nyt sanoa…” Bladis tuhahti. Hän lähti viemään Paacoa oikeaan suuntaan, talouspaperirulla oikeasta jalasta roikkuen. Valkoinen paperivana jäi skakdin jälkeen, kun tämä käveli eteenpäin itsevarmasti, vaikka haisikin roskilta. Paaco tirskahteli tuon tuostakin, vaikka hänen olkapanssarissaan olikin jugurttitahroja.
Viimein kaksikko päätyi sairasosaston ovelle. Bladis puisteli talouspaperin jaloistaan, katsoen Paacoa, joka nauroi hänen vieressään. Moderaattori ei pian nauraisi, kun he astuisivat sairasosastolle.
Bladis avasi oven. Valkoinen, inhottavan valkea huone oli täynnä rykimistä ja yskimistä. Hengityssuojaimin varustettuja hoitajia juoksenteli ympäriinsä, kantaen ruiskuja ja lääkepulloja potilailleen. Täällä tuntui siltä että kaikki ei ollut kohdallaan.
Kupe huomasi nopeasti Bladiksen ja Paacon. Punavalkoista naamiota kantava toa tuli nopeasti tervehtimään kaksikkoa, ihan kädestä pitäen. Toa ojensi kaksikolle hengityssuojaimet, etteivät he saisi pöpöä itselleen.
”Mitä sinä täällä taas teet, Bladis?” Kupe kysyi. Liian pirteä ja iloinen toa oli samalla rauhoittavaa, mutta myös pelottavaa, ottaen huomioon sairasosaston, joka oli täynnä sairaita.
”Haluaisimme käydä tapaamassa Umbraa”, Bladis vastasi, hengityssuojaimen hyppiessä oudosti hänen valkoisen hammasrivinsä edessä.

"No, sinähän osaat sinne, etkö osaakin, kaveri?" Kupe sanoi iloisesti. Tämä iloisuus ja rauhallisuus oli Bladiksesta karmivaa.

Bladis nyökkäsi, lähtien talsimaan kohti vaikeasti sairaiden osastoa. Hän otti Haulla koristellun oven kahvasta kiinni, avaten oven. Kuoleman pistävä haju täytti skakdin sieraimet, kun hän ja Paaco astuivat huoneeseen.

"Miksi täällä on näin jäätävä fiilis?" Paaco kysyi. Häntä puistatti tämä koko paikka.

"Koska tänne tuodaan vaikeasti sairaat", Bladis sanoi lyhyesti. Hän halusi mahdollisimman nopeasti pois täältä.

Kaksikko käveli ripeästi Umbran luokse. Matoranin punkan verhot olivat auki, ja kaksikko näki Umbran mahapanssarin, joka oli murtunut, mutta jota pitivät yllä protodermistä luovat laitteistot. Umbran raajoihin ja ympäri kehoa oli laitettu putkia, jotka puhdistaisivat kehoa viruksesta.

"Hei vain, skakdiystäväiseni", Umbra sanoi vaisusti. Hänen kehonsa alkoi muuntautua keltaisen väriseksi. Bladis katsoi hetken matorania. Ei tämä matoran ihan tavallinen sentään ollut. Jotain ihmevoimia tällä oli.

"Hei", Bladis sai sanottua. "Tässä on Paaco, kuten halusit", hän jatkoi.

"Oikein hyvä. Ja hei sinullekin, Paaco", Umbra sanoi. Matoran loi etusormeensa valonsäteen. Säde toimi tehokkaana valona, synkässä kuoleman valtaamassa huoneessa.

"Hei Umbra", Paaco vastasi. Kultavihreä Moderaattori ei ollut oikein elementissään täällä kuoleman loukossa, mutta koetti pitää yllä pirteän puolensa. "Mitä asiaa sinulla oli minulle?"

"Haluaisin antaa sinulle ja virkaveljellesi tehtävän", Umbra sanoi vaisusti. "Tuolla metsässä, lähellä Zyglakien sisämaatukikohtaa, on muutama juttu mitkä teidän pitäisi hakea. Minun musta miekkani ja eräs ulottuvuusportaaleja luova tykki pitäisi hakea sieltä. Olisin kiitollinen jos nämä kaksi minulle rakasta asiaa voitaisiin saada klaanilaisten hoteisiin", Umbra kertoi. Matoran köhi hiukan. Muutama metallinkappale lensi hänen suustaan sängylle.

Bladis nyrpisti nenäänsä. Hän ei pitänyt sairaista. Moderaattori katsoi epäuskoisesti Paacoa. Suostuisiko hän tehtävälle, vai ei?

"Hmm... Mitä hyötyä noista välineistä olisi meille ja klaanille?" Paaco kysyi lopulta, punnittuaan Umbran tarinaa. Hän halusi vastauksia.

"No siis, miekan arvo on lähinnä tunnepitoista. Sen avulla voin hallita voimiani paremmin ja auttaa näin klaania ja tykki taas. Sen voisi ehkä korjata. Tiedän että eräs jota kutsutte Kepeksi, voisi korjata sen", Umbra kertoi. "Kuvitelkaa tykki, jonka avulla voitte ampua Allianssin toiseen universumiin, tappamatta heistä ketään. Eikö se olisi hieno tie rauhaan?"

Paaco punnitsi tämän pikkumiehen sanoja. Olisi kyllä tehokasta siirtää portaaleilla toimivalla tykillä koko Allianssi toiseen maailmaan, mutta mistä tiesi ettei pikkumies ollut ihan pipi päästään. Paaco päätti lopulta ottaa riskin ja lähteä Bladis mukanaan hakemaan tavaroita.

"Hyvä on, Umbra", Paaco sanoi lopulta. "Hyväksyn tehtävän, mutta Bladis, tuletko sinä avukseni?" Toa kysyi, kääntyen virkaveljensä puoleen.

Bladis katseli hetken näitä kahta olentoa, jotka odottivat hänen vastaavan myöntävästi. Lopulta skakdi sai sanottu "Kyllä, lähden mukaasi, Paaco, etsimään tykkiä ja miekkaa, vaikka se kuulostaakin vähän kaukaa haetulta. Tykki joka ampuu portaaleja..."

"Hienoa, Paaco ja BladeVezon. Olen teille ikuisesti kiitollinen", Umbra köhi. "Suonette anteeksi, mutta tarvitsen lepoa", hän jatkoi, laittaen verhon tielle. Bladis ja Paaco jäivät katsomaan hölmistyneenä kuinka pikkukaverin punkasta alkoi kuulua kuorsausta.

"Eli lähdetääkö metsäretkelle etsimään sitä tykkiä ja miekkaa?" Paaco kysyi Bladikselta. Moderaattori-toa lähti kävelemään kohti huoneen ovea, väistellen vastaantulevia hoitajia ja muita toimittajia.

Moderaattorit lähtivät sairasosastoilta ja lähtivät pakkaamaan tarvikkeita reissua varten...



Lennonjohtotorni

Sininen Toa istui pyörötuolissaan, tutkaillen erilaisia tietokoneruutuja, joista näki muunmuassa ilmaliikenteen, päivän sään, ilman kosteuden ja tuulen nopeuden. Herra Lennonjohtaja, Taatti istui tyytyväisenä, kahvikuppi pöydällään, aloittamassa uutta työpäiväänsä. Hänen tulisi taas ohjata klaaniin saapuvaa lentoliikennettä ja valvoa tutkaa, siltä varalta että Allianssi päättäisi hyökätä ilmasta käsin. Viimeaikoina oli ollut tylsää, kun Keetongu, Höyrykoneilmavoimien johtaja, oli ollut matkalla, eivätkä Onu-Matoranit pahemmin toimineet ilman häntä, mitä nyt välillä lähtivät tiedustelulennoille saarelle, tutkimaan Nazorakien tukikohtia ja raportoimaan niistä Tawalle.

Taatti katseli ulos suuresta ikkunastaan. Oli tulossa hieno päivä, ja hän olisi taas koko päivän sisällä, pyörittelemässä peukaloitaan ja juomassa kahvia. Joskus lennonjohtajan työ saattoi olla vain todella tylsää.

Äkkiä Toa katsahti tutkaan. Jokin keskikokoinen kohde lähestyi linnoitusta, ihan siedettävällä nopeudelle. Taatti otti heti mikrofoonin käteensä, alkaen huutaa radioaalloilla ohjeita lentäjälle.

"Täällä lennonjohto, tunnistautukaa", Taatti sanoi asiallisesti mikrofooniin. Hän odotti vastausta. Sitä ei tullut.

"Haloo! Pitää tunnistautua, jos puhutellaan" Taatti sanoi taas. Mitään vastausta ei kuulunut vieläkään. Kohde lähestyi linnoitusta koko ajan.

"Pitääkö minun usuttaa Steampunk-laivasto kimppuusi, että vastaat?" Taatti alkoi olla kärsimätön. Vastausta ei kuulunut vieläkään.

Taatti siristi silmiään. Hän näki jo vihreän pisteen lentävän kohti linnoitusta. Se lähestyi koko ajan.

"Vastaa jo!" Taatti huusi. Eihän kohde tietenkään vastannut. Kuului korvia vihlova rääkäisy ja suhahdus. Kohde oli lentänyt linnoitukseen.

"Oli mitä oli, se ei ainakaan torakka ollut, sillä torakat olisivat huutaneet mikrofoniin täysillä 'Sieg Haili'..." Taatti mutisi itsekseen. Hän päätti unohtaa koko jutun ja syventyä ristisanatehtävien ratkomiseen. Se tämän päivän jännityksestä.

Umbran huone

Vihreä Kahu saapui Umbran huoneeseen, aikamoisella ryminällä. Siivoton linnun oma koppi kärsi jonkinverran vahinkoa, kun Kahun jalat raapivat lattiaan uria. Linnun jarrutus ei ollut mitään parhaasta päästä. Kahu rääkäisi. Se etsi isäntäänsä. Mitään ei kuulunut. Harmistunut lintu päätti osoittaa mieltään, laittaen yhden seinän sileäksi.

Nimdasaaren luolastot

Notfun käveli luolaa eteenpäin. Rikki mennyt mekaaninen käsi oli jätetty heräämispaikalle, ja piraatti oli melko eksyksissä. Notfun katsoi seinille.


Ȅ̛̯̗̹͙̮͉̯̺͚͙̗̘̤̹̹̝͎̥͚́̓ͨ̊̆ͤ̉́ͬ̊́͘͜͝ṅ̷͇̟͕̦͉̼̻̩͎̅̏ͮ̈ͬ́̍̎͛͒̚͢͟͟s̵̴͓͖͉̜̞̼̹̝̗̠̗̼̝͇̘ͪͯ̾͑̍̂͑ͧ́ͧ̇͌ͮͣͅi̇͋ͧ̓̀ͯ̈̉́̋̀̚҉̶͏̞̗͈̤͓̠̳̟̱̳͕̗͍͓͔̭̙͞m̨̭̰̮̻̼̩̭̙̜͆ͤͭͨ̑̿̈́́̕͝m͙̰̳̘̱̟̠͚͚̠̪̎̋̏̐ͯ̓ͭ̿̀̀̐͂̈͂́͟͡͠ͅͅäͦ͋̊ͩ̓ͤ́́҉͔̥̝̞̹͍̤́ị̢̤̤̘̞̞̩̲̖͙͙̲ͧ̊͋̓̀ͧͤ̑̈́̃̅̀̕͡s̶̡͍̭̥̯̘͍̥̖͍̪ͣ̂̑͗̊ͦͪͦ̊̚e̵̶̲͓̤͓̱͔̱̥̥̞͍̫̙͔̤̱͉͗ͧ̄̂͂͐͒́ň̛̛̩̙̙̜̪͚̠̓̌͆̽͊͆̋͗̏̀́ͤͨ̀ͧ̉͗ͩ͟ͅ ̮͇̘͙̹̜͔͔̤͉̮͔ͤ̌ͣ́ͫͭͣͮ͝n̵̢̨͖̭̹̼̗̫̺͙̠̟͓̥̬̦̩͔̂ͫ̎̔̐́̂̌̽ͭ̆̄ͥ͂̿̐̃͠ị̷͓͔͙̫͍̣͎̜̔̈́ͫ̑ͭͩ͒ͥ̚͜͟m͇̘̻̼̩̘̺̪̻̫̱̬͙͕̆ͯͮ̈ͤ̑ͨ̔̓̿͒ͪ̆ͬ̓͊̕͟ͅȋ̵̒ͯ̓ͣ̉̓́̌͋̂́̀͏̼͍̜̳̣͎̦̫͕̦̳͇̤̣̫͈͠ͅͅ ̢̛̠̫̦͚̯͉̖͔̩̫͎̭͎͍̀ͣ͐̈́̚͜ö̹͇̮̞ͮ̏̽͒̽̈̂ͮ͋͗̓ͭ́͆͛͟͠ ̡̡̞͓̺͓̘̪̙̗̩̪̭̒̀̓̃ͤ̃̄̎ͩ̃̚ Animus.

"Mitä hippikieltä tuokin oikein on. Tarvitsen rommiargh.."


Notfun käveli jonkin aikaa eteenpäin, löytäen taas uutta tekstiä.


Ṱͥͧ̄̒͌̀ͣ̍̂ͯ̍̃͑́̽̾̄̉͑͟҉̛͚̯͓̘͓ö̷͇̯͕̥̯̣͔͓̥͍̲̗̑̋ͯ̎̀̓ͦ̐ͦ̽ͥ̽ͭͭ͂̃̾ͪͅȋ̴ͩ̅̌̆ͫ̄ͮ͟͜͡͏̤̹̞͚̫͓̱͉̟̤̬̥̳͖͔͎s̴̛͎̣͓͍̯͎͛̐ͤ̏ͧ̆ͮ͑ͣt̷͔̗̞̮̙͍̪͇͚͍̠̥ͨ͒͑̃̃͒͝ͅâ̛͈͓̺̮̖̫̜͍̜̥̑͋̿ͧ̐͒ͨ̎̉̅̅ͫ̏ͤ̀̚͘͜͝ ̶̡̨̨̯̝͓̮̬̺̖̥̮̲̪̅͐͑ͪͨͣ̚ͅk̵̸̤̗̠̬̗ͬ̈́͊ͭ̔́͘͝ủ̷͚͖̖̠͙̗͕͉̦̜͚̼͎ͦ̓̿ͩ̃ͤ̍ͯͣ̽ͤ̂̑͊͢ţ̂͂̽̑̾̂͊͊͌̊̚͏͖̙̥͖̳̘̗͎͡s̎ͥͫ͋̽̌̎ͬ̅̆̔͠҉͏̨̰͉̹͇̗̻ͅű̡̠̦͓̪̰̱͈͉̪̞͉̻̪̙͂̂̂͊̔͆ͦ͒̆́̿ͧ͠t̵͖̙͓͕͉͉͎̫̦̝͎̺̖͍͇̗ͣ̏̊͆̉̽͛̒ͪ̊̃ͫ̈́͂͛̕̕͜ȃ̴̸̡͈̪̣̩̩͉͊̽͐̃̈̌ͩͣ̽̀͜a̧̙̬̼̦̯ͯ͋̔̔ͫ̽̂ͦ̇́͡ñ̨̠̬̦͔̘̰̩̳̫̻ͨ̔͋̓ͧ̀ ̵̧̧̛̗͓̦̦̤̫̱͈͖̆ͪ̉̊ͤ̃ͥ͐̉͗̋ͧͤ̽ͅn̢̢̯̪̜̝̠̾͒̾̋ͯ͋̓̾͒̄̃̿̇ͬ͆͡ͅi̊͑̐ͧ̃͋ͬ̈̿̈̿ͦ͑ͧ̎̑̑ͩ̀͝҉̛̹̬̖̻̬͚̮͍̠͡ḿ̴̤͈̠̣̘̅͗̉̃͌͗͌̉̌̇ͦ͆͜͢͝ė̞̗͎̗͎̱̪͒ͨ͊͆̌͆ͮͧͫ̓̑͘͜l̨̛͂̌ͭ̂́̌̈́̀͏̙͈̼͓͙̼͓̦̤̙͙̦̭̗̤̪͙l̶̷ͣ̈́ͣ̉̏̇ͤ̽͏̮̹̻̘̲̟͈́͢ͅą̥̹͙̘̳͍̦͔̼͗̍͗ͨ̉ͯ̈́̄̀̚͟͠ͅ ̀͋ͭͨ̇̓ͪ̽ͧͧ̈́͒͛̃ͤͬ̂̇̕͜͟҉͚̺͇̘͓̦̤̱̲̯M̑̾̇͋̎̀͊̊̑͋҉̷̷̨̙̥͖̘̝͉̯̬͇̱̼i̷̭̘͕͍̝̜̭͍͍̝̖͓͎͕̯ͩ͛ͫͣ̀́̕͞ͅḛ̣̩̖̹͇̫̝̺̖̥͚̻̞̗̩̰͒͛ͯ̈́ͪ͋͊͆ͮ͊́͞l̶̨̫̮̱͍̙̰̺̳̲͈͎̳͕͐͋̊̔̈́͢ȋ̧̨̱̥͈͍͖͗ͨ͆̓̍͆͑͒̆̒ͧ̇̽ͭ̾̅̈́̆͜͞.̷̙͙̝̤͎̞͓̳̠̻̌ͣ̂͂̾̕͟͟͠ Spectrum.

"Tästä ei ole mitään apua. Miten tästä hippiluolasta pääsee ulos..", Notfun jupisi kävellen luolastoa eteenpäin.


V̧̲̦̺͎̫̙̦̣̦̠̝͎̝̘ͦͯ́̒͟͝ͅi̵̙̠̭̥̰̳̪̺̻͇̘̭̅͌ͤ̐ͫͬ̓̆͟͟͞ͅi̛̠̞̺̲̠̞̹͙͕͇̓̉̍͂͐̽̏̽̅̎̓̃ͧ̚͝m͚̘̖̼̋ͨ̾͊̔͊ͧ̑̑ͯͭͣ͂̈́̄ͭ́̚͟͠e̶̓̓̍̓̅ͩͧ̆ͦͭͨ̀́͝҉̩̣̱̭̱͉ḭ̴̶̶̡̢̪̝̗ͫ́̓̐͐͂ͧn̡̧̋̾̿͒̑ͣ̿͊ͮ̍ͦ̌́҉͖̩͔̮̥̟͍̰̯̗̹͎͓ͅȩ̷͚͔͓̝̦͚̲͍͚̪̬̮͖͕̪̦͆͌̓̂͛̿̉ͯ̂ͩͧ̽̆̾̚͢ň̨̛̩̳̜͉͔̲̝̖̬͍̙̠̬̹͔ͮ̑̉͛͐ͫͥ͝,̧̘̘̳̜͉̺̲̄ͤ̍̚͘͟͝͡ ̰̹̳̟̫̬̘̹͕̯̼̜̬͊̅̈ͫͧ̿ͦ̓ͯ̌̌͆̀̒͊ͤ̅̀̀̚͠ͅͅr̡̢̞̘̼͍̠̥̱̒͒͒̈́̄̄̏̇̇͘̕ͅu̴͍͇̹̼̝̘̞͓͔͇͍ͬ͊͋͑ͯ̔̽̑̇͛̏͆́̀̕ͅu̬͈̱̦̯͈̲̠̠͙̤͔̽͌̾̐́̚̕͘ṁ͌̂̌͛҉͚̜̩̺̦͍̫̘͔͜i̛̤̦̖͓͚ͫͪͨ̑̓͑̌ͣ͗̎͟i̶̶̡̢͖̪̘̣̗̫̭̭͍̮̣̰͓̬ͦͦ͂͗͗͂̋̅̊̆̿̀ͤ͡n̛̐̎̃̓͏̯̻̮͢͟ͅ ̷̗̜͉̬̘̼̮̗̺̘͈̼͕̞ͬͩ͋̑̓̎̏̄̍ͬͫͪ̎͠m̋ͭ̊ͤͨ͂ͨ͋̈́҉̷̵̶̮̖͔̤͈̳̮͟ȧ̴̶͈͉̣̬͎͕̩̿ͧ̀ͧ͒͗̈ͩ̈͂̄ͤ̈̑͌͘s̢̛̱̲͍̳̦̭ͦͭ͐̾͊̋ͣ͂͐́k̨̧̼͇͉͚͓̺͍̱̫͚̯̽̈́̿̓̅̔̐̊̀͌ͤ͡͝ï̸̴̹̲̭̥̫͒ͩ̓ͦ̔̃̽ͪ̐͊͛̇̒̍ ̸̙͙͓͌̔͋̾ͨ̐ͩ̿͐́ơ̰̞͇̜̮̟͖̩̻͙̟͙͖̰̲ͧ͊͐̿̎̇̐͆͢͜͡͠n͖̜͙̫̪̮̿̑̄ͬ̐̅̆ͮ͒ͪ̆̽̉͂̅͟͟ Corpus.


.Epsilon.


Notfunin päässä napsahti. Hän tajusi jotain. Jossain hän oli kuullut nuo sanat. Hän ei muistanut vain missä. Tämä liittyi jotenkin siihen, jonka hän oli nähnyt takaumassaan. Mutta miten.

Nimdan saari
Pyhä kammio

Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.

Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.

Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.

Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.

Ei. Pysy rauhallisena.
Keskity.

Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.

...toinen patsas. Tietenkin.
Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.

Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.



Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.

"Pelkäätkö?"
Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
"Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan."
Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.

Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
"...mitä? Ku...kuka olet?"

Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. "Turaga olen", se sanoi yksinkertaisesti. "Kezen on nimeni."

Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
"Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos." Matoro piti tauon hengittääkseen. "Olemme hengenvaarassa."

Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
"Mikä vaara?" Kezen kysyi.
Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
"Nuket."
Kezen räpytteli silmiään. "Ai. Ne."
Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. "Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua", Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
"Siksi meidän pitääkin mennä!" Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. "Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?"
"Ei minulla mikään kiire ole", Kezen sanoi hymyillen. "Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta."

Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.

"Mitä...mitä tämä on?", Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. "Tryna? Epäkuoleman naamio?"

Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. "Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi."
Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
"Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme."

Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.

Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.

Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.

Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.

"Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne", Kezen sanoi orjallisesti. "Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte."

Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.

"Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti...hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti."
Matoro huohotti. "Mihin te pyritte tällä?"

"Nimda, Matoro", Kezen sanoi tunteettomasti. "Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan."
Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
"Näyttää siltä, että aikamme on lopussa", Kezen sanoi. "Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun."
"Minkä?"
Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
"Jos vain kuolet, käyt toisella puolella", puhuva raato sanoi. "Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu."
Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
"Siihen ei totu."

Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.

Se ei hengittänyt.

"Vedä miekkasi."

Nimdasaaren käytävät


Animus. Spectrum. Corpus. Notfun mietti lukemiaan sanoja. Auttaisivatko ne hänet pois täältä? Liittyisivätkö ne siihen aarteeseen, jota ne kutsuivat nimellä Nimda? Kuolisiko hän tänne?

Ei. Hän ei suostuisi kuolemaan. Hän oli aloittanut tämän matkan, ja hän myös päättäisi sen, ja johtaisi miehistönsä takaisin Rumisgoneen. Tällä kertaa ryöstämään sen. Notfun tiesi, kuka omisti jotain, joka liittyi näihin sanoihin. Notfun nousi ylös, hän näki mädänneen turagan ruumiin maassa. Sitten hän näki toan.

"Matoro?"

Jonkun aikaa sitten



Lisko rahi kieriskeli maassa. Vihreänmusta toa saapui sen luokse.

”Tuollahan on lisko, hmm”, toa sanoi ilkeä hymy kasvoillaan.

”´Läkh!”, lisko huudahti kun käsi tarttui sen jalkaan ja roikotti sitä ilmassa.

”Hehee”, Toa ivaili nähdessään kuopan maassa, Ämkoo myhäili ja katseli nälkäistä hämähäkkiä kuopan pohjalla.


”AAAAAAAAAAAAARGGH!”

GK heräsi sängystään, nousi ja tiiraili ulos, kaikki oli normaalisti.
Gekko rauhoittui hetkeksi kunnes sattui katsomaan ikkunasta.

Musta piste leijui taivaalta rakennusta kohti ja lähestyi aina vain.

”Mitä Karzahnia!”, Gekko huusi ja hyppäsi ikkunasta kun esine näytti olevan vain kilometrin päässä. Valkoinen toa ehti juuri ja juuri pientareelle kun huomasi Mustan pallon osuneen klaaniin, koko rakennus joutui valtavan laatikon sisälle, joka räjäytti kaiken sen sisällä pienenpieniksi hiukkasiksi.

”Mitä tämä kaikki on, en herää unesta vaikka kuinka yritänkin, se yrittää saada minut kiinni ja hengiltä, mutta miksi?”

”Vastaus on helppo, mutta täältä et voi saada sitä selville, mutta piristy. Nyt sinulla on aikaa miettiä elämääsi, kaikkea sitä missä olet onnistunut”, kuului ääni hänen takaansa.

Siellä seisoi vihreän hopeassa haarniskassa häntä itseäänkin suurempi olento, Artakha.

”Tunnenko minä sinut jostakin?”

”Loin sinut, poikaseni. Olet kaukana kotoa, sinun täytyy vain odottaa.”

”Olet vain mieleni luoma kuvitema, et sinä minua kehittänyt, et varmasti.”

”Loin, tiesin, että jos universumi vallattaisiin, se olisi mahdollista uudelleenkin. Minä loin sinut sitä varten, estämään sen. Tuhoamaan sen joka yrittää sitä.”

”Se on siis totta, en vain muista niitä tapahtumia...”

”Kyllä, mutta sinulla on tehtävää täällä, et ole valmis. Ja universumisillasi on aikaa odottaa, voit aivan rauhassa tehdä sen sitten kun sinulla on mahdollisuus.

Artakaha alkoi himmentyä.

”Ei, älä mene!”

”Jää hyvin poikani.”

Artakaha katosi siinä silmänräpäyksessä ja Gekko mietti hetken kaikkea kuulemaansa.
”Minulla on mahdollisuus totta vie kontrolloida omaa untani!”

Klaani ilmestyi hiljalleen näkyviin ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

”Minun pitää sopeutua tähän”.

Mieli on tämän maailman vaarallisin ase.

Lattia alkoi rakoilla ja koko linnoitus sortui synkkyyteen.

"Mitä tämä on!", hän huusi kun huomasi, että vain linnoitusta ympäröivä maa alue oli jäljellä.

Toa yritti pitää henkensä kaupalla kiinni reunasta, mutta pimeydestä ilmestyneet lonkerot veivät tämän mukanaan synkkyytteen.

Hän sulki silmänsä nähdessään sen mitä alhaalla odotti.

***


Klaani

Liekihtivä kaaos harppoi läpi klaanin Tawan ottaessa esille aseitaan, hän totisesti saattaisi tarvita apua tässä, makutan kellistäminen ei ole erityisen helppoa.

Tawa huomasi pian kun joku huusi hänen ovensa ulkopuolelta.

”Tuollaisia sekopäitä tässä kaivattiinkin”

Tawa avasi oven ja näki aina yleensä iloisemman valkoisen suurikokoisen toan, joka oli tulessa. Ja aivan kuin se olisi elämään kyllästyneenä vain tuijottanut häntä, silmillään joissa ei ollut mitään erityistä katsetta, vain se punainen hohde.

”Nyt sinä kuolet!”, Olento huusi kurkkusuorana aivan kuin se olisi muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan.

Se alkoi näyttää siltä kuin se olisi suurinpiirtein räjäyttämässä Tawan.


Zairyh käveli Klaanin käytävillä. Makuta Itrozista ei löytynyt tärkeää tietoa. Ei olinpaikkaa. Ei sitä, oliko Makuta edes elossa. Zairyh päätti, että lattian sisällä kulkeminen ei toiminut, vaan kasvatti itselleen pienen kehon juurista. Muutama Matoran kääntyi käytävällä ympäri jouduttuaan Zairyhin mielensisäisen iskun uhriksi.

Täydellistä. Minua ei ole edes huomattu kunnolla.

"Mitä ihmettä sinä yrität!"

Keltaisen, naispuolisen Toan huuto keskeytti Zairyhin ajatukset. Hän taisteli Toan näköistä Makutaa vastaan.

Saasta.

Zairyh painui takaisin lattian alle. Tawa potkaisi Makutaa sääreen ja katsoi hölmistyneenä kun palava valkoinen makuta lensi ulos ikkunasta Zairyhin ansiosta.

Tuo tunari ei ollut ainakaan Itroz.[/i]

Makuta paiskautui maahan ja kirosi.

[spoil]Kapura väkersi tuon Zairyhin pari juttua tuosta, pikkuisen korjailin, mutta ei muuta.[/spoil]

Nimdan saari
Pyhä kammio

"Mitä hittoa?" Matoro kysyi nähdessään Notfunin. Silloin piraatti näki olennon ja kavahti sitä taaksepäin.

Silloin Matoro tajusi, kuka -mikä- tai tuo olento oli. Hän muisti Mäksän kertoneen tästä nukesta.
Jos se oli voittanut Ämkoon, mitä mahdollisuuksia Matorolla olisi?

Matoro puristi miekkansa kahvaa ja kääntyi.

Hämärässä näkyi valkoinen, laiha olento. Kaukaa tuleva valo heijastui miekan lappeesta.

Ääri, Matoro ajatteli.

Hän puristi hampaansa yhteen. Hän selviytyisi tästä.

Äärimmäisen nopea lyönti tuli tunteettoman olennon torjumaksi. Se hyökkäsi, mutta Matoro väisti. Jään Toa astui sivuun ja koitti lyödä, mutta terä ei osunut. Hän hyppäsi taemmas ja tähtäsi vastustajaan miekalla.

Aalto vaaleansinistä energiaa syöksyi Marionettia kohti. Valkoinen olento ei liikahtanutkaan, energia näytti vain hajoavan kontaktissa.

Marionetti syöksyi kohti. Se löi monen iskun sarjan ja Matoro onnistui vain vaivoin torjumaan ne. Hän hyppäsi sivuun ja ampui harppuunansa jonnekkin Athin patsaan pään tienoille.
Toa syöksyi ylöspäin kelan suurella voimalla. Toa irroitti lennossa terän ja jäi seisomaan hieman horjuen Athin pään päälle.
Yökiikari näytti, että vihollinen vain seisoi patsaan juurella.
Sitten se astui kivistä patsasta vasten ja lähti kävelemään pystysuoraan ylöspäin.

Matoro kirosi jotakin. Miten tuollaisen olennon voisi mitenkään voittaa.
Miekkailussa tuo voittaisi hänet. Elementti-iskut eivät toimi. Sitten Toalla välähti.

Hän latasi nopeasti harppuunansa uudella terällä, latasi miekkansa täyteen energiaa ja hyppäsi alas patsaan vastakkaiselle puolelle. Sitten hän iski teränsä patsaan kivijalkaan ja laukaisi. Sininen aalto energiaa puri voimalla patsaan rakenteisiin. Vanha kivinen järkäle vapisi ja lopulta se antoi periksi. Energia-aalto lähti kallistamaan sitä taaksepäin.

Matoro hyppäsi poispäin. Samalla hetkellä patsas kaatui ryminällä mustaan lattiaan Mariontti mukanaan. Kivi tuntui vierähtävän Jään Toan sydämeltä. Olento oli jäänyt patsaan alle.

Silloin valkoinen olento ilmestyi taas. Se vain seisoi kivien päällä. Sitten se lähti kävelemään kohti Jään Toaa.

"Karzahni", Matoro manasi. Hän käynnisti yökiikarinsa ja katseli huonetta jälleen kerran. Jotain olisi keksittävä.
Sitten hän tajusi, että patsas oli murtanut aiemmin lukossa olleen oven. Toa lähti juoksuun kohti oviaukkoa. Hän ei tiennyt, mitä siellä oli mutta se oli varmasti parempaa kuin tuo.

Matoro vilkaisi taakseen. Valkoinen olento tuli vauhdilla kohti.
Jään Toa keskittyi elementtivoimaansa ja loi jäiset kalvot jalkojensa pohjaan.

Sitten hän lähti luistelemaan valtavaa nopeutta huoneen päästä päähän. Hän kumartui ja valmistautui syöksymään matalasta oviaukosta sisään. Toa vilahti aukosta juuri, kun rikkinäinen ovi iskeytyi paikalleen. Eleetön hahmo käveli nyt rauhallisesti kohti ovea.

Bio-Klaani, Admin-aukio

Tämä ei ollut BladeVezonin paras päivä.

Astuttuaan moderaattorikollegansa Paacon kanssa ulos sairaalahuoneistosta heitä kohtasi tyrmistyttävä näky, joka olisi jossain muussa tilanteessa ehkä ollut huvittava. Aukio oli täynnä kiihtyneitä Matoraneja erilaisten kylttien kanssa. Kylteissä oli matoran-aakkosilla kirjoitettuja iskulauseita, joissa luki muun muassa ”Sanokaa ei sodalle”, ”Tho-Koron perintö” ja ”Turagoita ei hulluja”. Keskellä väkijoukkoa oli puinen koroke, joka oli jäänyt aukiolle Kolmannenkuunfestivaalien päätyttyä. Siellä oli muutama muita kiihtyneempi Matoran.

Bladis työntyi Paaco perässään polvenkorkuisen väkijoukon läpi ja hyppäsi korokkeelle. Ennen kuin hän ehti jututtaa Matoraneja, hän sai limonaatitölkistä rintapanssariinsa. Heittäjäksi paljastui muita suurempi Akaku-päinen Ta-Matoran, jonka Paaco tunnisti Klaanilehteä ennen jakaneeksi Ernie-nimiseksi tyypiksi.

”Ha-ah! Mitä mää sannoin! Tiesin, et ne tullee lopettamaan puhtaan demokraattisen mielenilmauksen! Painukaa tappelemaan kun se nähtävästi menee tavallisten Matoranejen tarpeiden yli!” Matoran uhosi ja otti vieressä seisovalta Ga-Matoranilta toisen tyhjän tölkin. Juoma-astia paukahti pian Paacon naamariin. Ga-Matoran mulkaisi idoliaan tölkillä heittänyttä Ernietä pahasti, mutta kun kolmas tölkki osui Bladista reiteen, naismatoran oli taas mukana uhoamisessa.

Skakdi harppoi Ta-Matoranin eteen ja katsoi häntä kädet puuskassa. ”Mitä te oikein puuhaatte”, hän kysyi vakavalla äänellä Ernieltä. ”Täälläkin näin negatiivinen ilmapiiri”, Paaco sanoi ja harppoi kollegansa viereen. Yksi Ga-Matoran pyörtyi.

”Teidän pitäisi ottaa rauhallisemmin tai joku voi loukkaantua. Tawa on varmasti valmis keskustelemaan osastamme tässä konfliktissa. Mellakointi on turhaa”, Bladis jaksoi niin vakavana kuin pystyi, vaikkei itsekkään ollut varma kaikesta sanomastaan.

”`Varmmaan joo! Teiän johto näyttääki olevan tosi hanakas keskustelemaan asioista muiden osapuolien kanssa!” Ernie jatkoi kiihkoamistaan.

”Yritämme vain ylläpitää rauhaa täällä. Nazorak-joukot käyvät hyökkäyssotaa, emme me”, Bladis vastasi. Torakoiden sun muiden kanssa taisteleminen kyllä kelpasi, mutta Adminien sanansaattaja ei tosiaankaan nauttinut tästä tilanteesta.

”Rauhaa? Just niin! Ylläpittää rauhaa! Menkää sanomaan tuo niille, jotka makaavat kuolleina Tho-Korossa!”

”Kunnioittaisitte edes heidän muistoaan”, Paaco puuttui keskusteluun. ”Lähdetään. Meidän lienee parasta takavarikoida nuo tölkit. Roskaaminen on muutenkin sääntöjen vastaista”, hän jatkoi. He ottivat mellakoitsijoiden vastustuksesta huolimatta tehottomat heittoaseet mukaansa ja kävelivät Moderaattoritilojen eteiseen.

”Tämä on kauheaa”, BladeVezon huokaisi kun hälinä oli jäänyt taakse. ”Guartsu ja Make matkoilla, Visokki ja Dox kadonneita, Umbra Matoranina sairaalassa, Ämkoosta ei tietoakaan… Moni vanha perusjäsenkin matkoilla. Olisivatpa DeeÄn ja VAK vielä täällä. Vihollisia on oikealla ja vasemmalla ja järjestelmä säröilee sisältä. Jos lähdemme täyttämään lupaustamme U:lle, pystyvätkö Same ja Tawa pitämään Klaani pystyssä siihen asti?”
”Voimme vain toivoa. Meidän lienee paras suorittaa tehtävämme pikaisesti. Eiköhän mennä”, Paaco sanoi ja lähti huoneistoaan kohti. Bladis huokaisi ja meni hakemaan tavaroitaan.

SS Rautasiipi

Amiraali katseli komentosillan ikkunasta, kuinka muutama Nazorakien pienempi sotalaiva piiritti suurehkoa puista purjelaivaa. Tämä "Kolmannenkuun festivaaliksi" itseään kutsuva joukkio oli epäilyttänyt Amiraalia jo Klaanin saarelle saapumisestaan lähtien, ja torakkain johto oli päättänyt ottaa asiakseen selvittää, ettei kyseessä ollut juoni kuljettaa Bio-Klaanille aseita ja sotureita.

"Kaukoputki."

Sana tuli kylmän rauhallisesti ulos Amiraalin torakansuusta, mutta huoneessa oleva nuori torakkakadetti ojensi hätäisesti optisen apuvälineen Amiraalin odottavaan käteen.

002 nosti melko painavan metalliesineen päänsä korkeudelle, ja avasi teleskooppivarren yhdellä terävällä mutta silti arvokkaalla liikkeellä.

Kaukoputken läpi Amiraali näki selkeästi Kolmannenkuun festivaalilaisten laivan puisen kannen. Siellä punainen ja hoikka hahmo antoi muutamalle muulle seurueen jäsenelle ohjeita. Monet festivaalin karkeasti arvioiden kahdestakymmenestä jäsenestä kurkkivat aluksen reunan yli, kun Nazorakien laivat lähestyivät.

Piirittävistä torakoiden sotalaivoista suurimmasta aukesi laskusilta, joka rämähti kovaäänisesti festivaalilaisten kannelle. Kaiteen puusäleet sinkosivat ilmaan sen jäädessä metallisen sillan alle.

Amiraali käänsi kaukoputkeaan, ja katsoi Nazorak-aluksesta astelevaa joukkoa. Sen kärjessä marssivat Eversti 437 kyborgihaarniskassaan ja sinistä barettia päässään pitävä 1034. Ensimmäiseen Amiraali luotti täysin, mutta 1034:n hän oli lähettänyt aivan tietystä syystä johtamaan tarkastusta. Amiraali näki nuorukaisessa potentiaalia, mutta tämä oli aivan liian pehmeä ja naiivi.

Eiköhän hän kasva siitä vaiheesta, kun näkee vähän elämää.

Klaani, huone 042

Eräs le-matoran, Sopon nimeltään, istui peilin edessä kiillottamassa maskiaan. Hän oli menossa juhliin, joista oli oletettavasti tulossa vuoden parhaat. Kaikki Soponin ystävät tulisivat, ja kaiken lisäksi hänen bändinsä soittaisi. Sopon katsoi itseään peilistä. Hän oli valmis lähtemään.

Sitten hän näki sen peilistä. Jotain oli hänen takanaan. Se oli musta olento. Matoran oletettavasti lyhyytensä vuoksi. Sillä oli kultainen Hau, mutta siinä oli jotain outoa. Ensinnäkään sillä ei ollut käsivarsia taikka kämmeniä, sillä oli pelkät kyljet, ihan kuin kädet olisi irrotettu. Olennon maskin takaa ei näkynyt muuta kuin mustaa. Sillä ei ollut edes silmiä.

"Kuka olet", Sopon kysyi hieman pelokkaasti.

Ei vastausta.

"Kerro. Miksi olet täällAARRGGHHH", Matoran huusi tuskasta.

Mustan kultaista Hauta kantavan olennon kädettömistä kyljistä oli syöksynyt kaksi tervamaista kättä, jotka survoutuivat Soponin maskista läpi pirstoen sen palasiksi, ja Syöksyen matoranin suuhun runnellen kasvot pelkäksi veriseksi reiäksi, jonka alla näkyi pääkallo.

"En usko, että kaipaat enään vastausta", kylmä, tyhjä ääni lausui kuin haudan takaa.