Nimdasaari, tunnelit

Klaanilaiset sekä merirosvot olivat kummatkin menettäneet ajantajunsa täysin. Oliko pimeydessä mennyt tunteja vai päiviä?

Joka tapauksessa he olivat ohittaneet menestyksekkäästi kymmenen ansaa, ja kaiken järjen mukaan Nimdan kammion pitäisi alkaa tulla vastaan.

Kuin yhteisestä sopimuksesta, kukaan pääkolmikosta ei ollut hiiskunutkaan kammion teksteistä piraateille.
"Käytävä näyttää levenevän", Matoro totesi yökiikarinsa läpi.
"Onko se hyvä vai huono juttu?" Äks kysyi kannatellen soihtua korkealla. Katon valokivet valaisivat liian vähän käytävää.

Käytävä muuttui pieneksi, pyöreäksi huoneeksi. Huoneesta lähti kaksi käytävää sivuille. Kiviset ovet olivat auki.

Toisen oven karmit olivat jalokivin koristellut ja valkoisesta kivestä taidokkaasti veistetyt. Sen yllä luki Athinkielisiä lauseita. Yksi mainittu sana oli "Nimda."

Toinen ovi oli vaatimaton ja sen yllä luki vain teksti.

"Nimdakammio. Menkää te edeltä, minä vilkaisen tämän toisen nopeasti", Matoro ilmoitti ja käveli hiljaa kohti vähemmän koristeellista ovea. Hän vain tutkisi huoneen nopeasti ja katsastaisi sen uhat ja mahdolliset pakotiet tai takaovet.

Äks ja Jardirt viittoivat piraattijoukkiota seuraamaan heitä toisesta ovesta.



Se sali oli suuri ja kokonaan valkoisella kivellä päälystetty. Seinillä kirsi riimukirjoituksia ja jalokivilinjoja. Huoneen keskelle muodostui sinisistä kivistä valtava silmä tuhansine koristuksineen. Silmän keskeltä nousi pieni taso, joka näytti olevan ainut kaluste koko salissa.

Lattiataso oli erinomaisesti valaistu, mutta kun katto nousi, valo väheni. Kolmen metrin korkeuteen ei voinut nähdä mitään. Pelkkä pimeys yläpuolella loi epävarmaa ja pelottavaa tunnelmaa.

Pian he paikansivat Amazuan huoneen reunalta. Palkkasoturi näytti koluavan seinämiä ja kaikkea mahdollista.

Nimdaa ei ollut huoneessa.

Äks ja Jardirt juoksivat silmän keskelle. Siellä tosiaan oli taso, joka oli täynnä tekstiä Nimdasta. Mutta siru ei ollut sille tarkoitetussa uurteessaan.

"Arupak onnistui", Jardirt kuiskasi. Pettymyksen aalto valtasi hänet.
Xxonn ei halunnut uskoa ettei Nimdaa ole täällä. Hän ei voinut uskoa tehneensä kaiken sen turhaan.

"Kapteeni", ruskeanvärinen merirosvo hihkaisi. Jardirt kääntyi katsomaan.

Soihtu valaisi hieman kattoa. Siellä näkyi hahmo.
Paniikki levisi merirosvojen keskuudessa. Muutkin huomasivat katsosta roikkuvat mustat siluetit. Niitä oli neljä, ja ne olivat aivan hiljaa.
Jardirtin mielen valtasi yksi sana.

Nuket.

* * *

Se sali oli suuri ja synkkä. Vain valokivien rivit seinissä loivat aavemaista kajoa huoeeseen. Koko huonetta dominoi valtava kivinen patsas, jonka jalustasta Matoro oli tunnistanut sanan Ath.

Kivinen kolossi oli Toan muotoinen, panssaroimaton ja oikeastaan hyvin hintelän näköinen. Se sesoi siinä yksinkertaisen näköisenä. Jään Toan huomio oli kuitenkin kiinnittynyt sen päähän.
Hahmon päästä paistoi yksi, valo- ja jalokivin koristeltu silmä. Se näytti seuraavan kaikkea maailmassa tapahtuvaa, jatkuvasti. Silmä näytti jotenkin kunnioitettavalta ja juhlalliselta hohtaessaan yksin pimeydessä.

Lisäksi huoneessa oli ollut perällä ovi, joka oli lukossa. Jään Toa ei ollut saanut sitä auki, joten hän oli nyt palaamassa takaisin Nimdakammioon.

Silloin kivinen ovi pamahti kiinni. Kylmä tunne valtasi Toan.

Klaanin linnoituksen käytävät

BladeVezon käveli klaanin kivisiä, valokivin ja soihduin valaistuja käytäviä. Hopeamusta skakdi mietti mitä Umbra oli sanonut. Oliko se edes Umbra? BladeVezon mietti. Violettimusta Matoran oli vaikuttanut siltä että tämä oli puhunut totta. Eikä Matoran nyt tarkemman tarkastelun perusteella vaikuttanut yhtään mielenvikaiselta. BladeVezon käveli käytäviä, kohti moderaattorien päähuonetta, kun kranaboxaava, kultavihreä Toa, Moderaattori Paaco, tuli Bladista vastaan.

”Hei”, Skakdi huikkasi, kun virkaveli meni outojen suusta tehtyjen ja käsiä kaikukoppana käyttävien äänien säestämänä hänen ohitseen. Paaco ei kuullut. Bladis korotti ääntään ja huusi ”HEI!”
Paaco pysähtyi. Toa alkoi kävellä takaperin, jalat kiinni maassa, kohti Bladista. Paaco liikkui perin robottimaisesti. Olikohan tämäkin jotain hänen esityksiään, joita klaanin tyttömatoranit katsoivat usein huvittuneina.

”Kuulithan sinä”, Bladis sanoi, kun Paaco oli tarpeeksi lähellä. ”Mikä meno, Paaco-boy?”

”Mikäs tässä. Hieno keli, aurinko paistaa ja niin edelleen. Nyt on aika kranaboxata”, Moderaattori kertoi. Mahikia kantava sankari oli todellakin hyväntuulinen tänään.

”Et sattuisi tietämään mitä Umbraksi itseään kutsuva Matoran sanoi Portaaleista?” Bladis aloitti, varovasti. Hän ei tiennyt miten virkaveli reagoisi tähän.

”Onko Umbra täällä? Matoranina? Mitä hiivattia? Jos hänellä asiaa on, on hänen luonaan pakko käydä”, Paaco aloitti, kiihtyneenä. ”Missä rakas virkaveljeni oikein on?” hän kysyi vielä.
”Umbra on tällä hetkellä klaanin sairasosastolla, eikä hän voi kovin hyvin…” Bladis nieleskeli. ”Hän vaikutti kovin sekavalta ja ankealta, sekä heikolta. Ei yhtään Umbramainen”, Bladis sanoi synkästi.

”Mitä skarrarrararria Umbralle on oikein tapahtunut!? On pakko lähteä hänen luokseen, nyt eikä viidestoistapäivä”, Paaco sanoi. Hänen oli pakko tietää, mitä virkaveli meinasi.
”En tiedä onko minun parasta lähteä mukaan kanssasi, Paaco”, Bladis sanoi. ”Umbra ei vaikuttanut edes tuntevan minua”, hän jatkoi. ”Sotkisin vain asioita”.
”Höpsis. Tulet mukaani, nyt ja heti”, Paaco sanoi, ottaen Bladista kädestä kiinni. Tummanvihreä nyrkki puristi skakdin nyrkkiä aika kovaa, kun Paaco lähti johdattamaan ystäväänsä kohti sairasosastoja, jotka Bladis tunsikin jo liian hyvin…

Paaco ja Bladis viilettivät käsi kädessä ympäri klaanin sokkeloisia käytäviä. Muutama Paacoa fanittava tyttömatoran pyörtyi matkalla, nähtyään idolinsa sädehtivän hymyn. Osa faneista juoksi Paacon ja Bladiksen perässä pitkän matkaa, mutta kaksikon onnistui eksyttää yli-innokkaat fanit.
”Miten oikein teet tuon?” Bladis kysyi virkaveljeltään, joka myhäili tyytyväisenä eräässä roskiksessa. Paaco kurkisti kannen alta. Matoranit olivat menneet ohi, oli aika vaihtaa suuntaa portaikkoon.
”Se on tätä Paacomaista charmia”, kultavihreä toa väläytti, naurahtaen. Bladis roikkui Paacon kannoilla, vaikka moderaattori vaikuttikin vähän eksyneeltä.
”Jos sanon suoraan, en muista missä sairasosasto on”, Paaco lopulta myönsi. Hän oli juoksuttanut Bladista ympäri linnoitusta, piilottanut hänet ja ystävänsä roskikseen, jolloin talouspaperirulla oli tarttunut skakdin jalkapohjaan ja kaikkea muuta mukavaa.
”Pitikö tuo nyt sanoa…” Bladis tuhahti. Hän lähti viemään Paacoa oikeaan suuntaan, talouspaperirulla oikeasta jalasta roikkuen. Valkoinen paperivana jäi skakdin jälkeen, kun tämä käveli eteenpäin itsevarmasti, vaikka haisikin roskilta. Paaco tirskahteli tuon tuostakin, vaikka hänen olkapanssarissaan olikin jugurttitahroja.
Viimein kaksikko päätyi sairasosaston ovelle. Bladis puisteli talouspaperin jaloistaan, katsoen Paacoa, joka nauroi hänen vieressään. Moderaattori ei pian nauraisi, kun he astuisivat sairasosastolle.
Bladis avasi oven. Valkoinen, inhottavan valkea huone oli täynnä rykimistä ja yskimistä. Hengityssuojaimin varustettuja hoitajia juoksenteli ympäriinsä, kantaen ruiskuja ja lääkepulloja potilailleen. Täällä tuntui siltä että kaikki ei ollut kohdallaan.
Kupe huomasi nopeasti Bladiksen ja Paacon. Punavalkoista naamiota kantava toa tuli nopeasti tervehtimään kaksikkoa, ihan kädestä pitäen. Toa ojensi kaksikolle hengityssuojaimet, etteivät he saisi pöpöä itselleen.
”Mitä sinä täällä taas teet, Bladis?” Kupe kysyi. Liian pirteä ja iloinen toa oli samalla rauhoittavaa, mutta myös pelottavaa, ottaen huomioon sairasosaston, joka oli täynnä sairaita.
”Haluaisimme käydä tapaamassa Umbraa”, Bladis vastasi, hengityssuojaimen hyppiessä oudosti hänen valkoisen hammasrivinsä edessä.

"No, sinähän osaat sinne, etkö osaakin, kaveri?" Kupe sanoi iloisesti. Tämä iloisuus ja rauhallisuus oli Bladiksesta karmivaa.

Bladis nyökkäsi, lähtien talsimaan kohti vaikeasti sairaiden osastoa. Hän otti Haulla koristellun oven kahvasta kiinni, avaten oven. Kuoleman pistävä haju täytti skakdin sieraimet, kun hän ja Paaco astuivat huoneeseen.

"Miksi täällä on näin jäätävä fiilis?" Paaco kysyi. Häntä puistatti tämä koko paikka.

"Koska tänne tuodaan vaikeasti sairaat", Bladis sanoi lyhyesti. Hän halusi mahdollisimman nopeasti pois täältä.

Kaksikko käveli ripeästi Umbran luokse. Matoranin punkan verhot olivat auki, ja kaksikko näki Umbran mahapanssarin, joka oli murtunut, mutta jota pitivät yllä protodermistä luovat laitteistot. Umbran raajoihin ja ympäri kehoa oli laitettu putkia, jotka puhdistaisivat kehoa viruksesta.

"Hei vain, skakdiystäväiseni", Umbra sanoi vaisusti. Hänen kehonsa alkoi muuntautua keltaisen väriseksi. Bladis katsoi hetken matorania. Ei tämä matoran ihan tavallinen sentään ollut. Jotain ihmevoimia tällä oli.

"Hei", Bladis sai sanottua. "Tässä on Paaco, kuten halusit", hän jatkoi.

"Oikein hyvä. Ja hei sinullekin, Paaco", Umbra sanoi. Matoran loi etusormeensa valonsäteen. Säde toimi tehokkaana valona, synkässä kuoleman valtaamassa huoneessa.

"Hei Umbra", Paaco vastasi. Kultavihreä Moderaattori ei ollut oikein elementissään täällä kuoleman loukossa, mutta koetti pitää yllä pirteän puolensa. "Mitä asiaa sinulla oli minulle?"

"Haluaisin antaa sinulle ja virkaveljellesi tehtävän", Umbra sanoi vaisusti. "Tuolla metsässä, lähellä Zyglakien sisämaatukikohtaa, on muutama juttu mitkä teidän pitäisi hakea. Minun musta miekkani ja eräs ulottuvuusportaaleja luova tykki pitäisi hakea sieltä. Olisin kiitollinen jos nämä kaksi minulle rakasta asiaa voitaisiin saada klaanilaisten hoteisiin", Umbra kertoi. Matoran köhi hiukan. Muutama metallinkappale lensi hänen suustaan sängylle.

Bladis nyrpisti nenäänsä. Hän ei pitänyt sairaista. Moderaattori katsoi epäuskoisesti Paacoa. Suostuisiko hän tehtävälle, vai ei?

"Hmm... Mitä hyötyä noista välineistä olisi meille ja klaanille?" Paaco kysyi lopulta, punnittuaan Umbran tarinaa. Hän halusi vastauksia.

"No siis, miekan arvo on lähinnä tunnepitoista. Sen avulla voin hallita voimiani paremmin ja auttaa näin klaania ja tykki taas. Sen voisi ehkä korjata. Tiedän että eräs jota kutsutte Kepeksi, voisi korjata sen", Umbra kertoi. "Kuvitelkaa tykki, jonka avulla voitte ampua Allianssin toiseen universumiin, tappamatta heistä ketään. Eikö se olisi hieno tie rauhaan?"

Paaco punnitsi tämän pikkumiehen sanoja. Olisi kyllä tehokasta siirtää portaaleilla toimivalla tykillä koko Allianssi toiseen maailmaan, mutta mistä tiesi ettei pikkumies ollut ihan pipi päästään. Paaco päätti lopulta ottaa riskin ja lähteä Bladis mukanaan hakemaan tavaroita.

"Hyvä on, Umbra", Paaco sanoi lopulta. "Hyväksyn tehtävän, mutta Bladis, tuletko sinä avukseni?" Toa kysyi, kääntyen virkaveljensä puoleen.

Bladis katseli hetken näitä kahta olentoa, jotka odottivat hänen vastaavan myöntävästi. Lopulta skakdi sai sanottu "Kyllä, lähden mukaasi, Paaco, etsimään tykkiä ja miekkaa, vaikka se kuulostaakin vähän kaukaa haetulta. Tykki joka ampuu portaaleja..."

"Hienoa, Paaco ja BladeVezon. Olen teille ikuisesti kiitollinen", Umbra köhi. "Suonette anteeksi, mutta tarvitsen lepoa", hän jatkoi, laittaen verhon tielle. Bladis ja Paaco jäivät katsomaan hölmistyneenä kuinka pikkukaverin punkasta alkoi kuulua kuorsausta.

"Eli lähdetääkö metsäretkelle etsimään sitä tykkiä ja miekkaa?" Paaco kysyi Bladikselta. Moderaattori-toa lähti kävelemään kohti huoneen ovea, väistellen vastaantulevia hoitajia ja muita toimittajia.

Moderaattorit lähtivät sairasosastoilta ja lähtivät pakkaamaan tarvikkeita reissua varten...



Lennonjohtotorni

Sininen Toa istui pyörötuolissaan, tutkaillen erilaisia tietokoneruutuja, joista näki muunmuassa ilmaliikenteen, päivän sään, ilman kosteuden ja tuulen nopeuden. Herra Lennonjohtaja, Taatti istui tyytyväisenä, kahvikuppi pöydällään, aloittamassa uutta työpäiväänsä. Hänen tulisi taas ohjata klaaniin saapuvaa lentoliikennettä ja valvoa tutkaa, siltä varalta että Allianssi päättäisi hyökätä ilmasta käsin. Viimeaikoina oli ollut tylsää, kun Keetongu, Höyrykoneilmavoimien johtaja, oli ollut matkalla, eivätkä Onu-Matoranit pahemmin toimineet ilman häntä, mitä nyt välillä lähtivät tiedustelulennoille saarelle, tutkimaan Nazorakien tukikohtia ja raportoimaan niistä Tawalle.

Taatti katseli ulos suuresta ikkunastaan. Oli tulossa hieno päivä, ja hän olisi taas koko päivän sisällä, pyörittelemässä peukaloitaan ja juomassa kahvia. Joskus lennonjohtajan työ saattoi olla vain todella tylsää.

Äkkiä Toa katsahti tutkaan. Jokin keskikokoinen kohde lähestyi linnoitusta, ihan siedettävällä nopeudelle. Taatti otti heti mikrofoonin käteensä, alkaen huutaa radioaalloilla ohjeita lentäjälle.

"Täällä lennonjohto, tunnistautukaa", Taatti sanoi asiallisesti mikrofooniin. Hän odotti vastausta. Sitä ei tullut.

"Haloo! Pitää tunnistautua, jos puhutellaan" Taatti sanoi taas. Mitään vastausta ei kuulunut vieläkään. Kohde lähestyi linnoitusta koko ajan.

"Pitääkö minun usuttaa Steampunk-laivasto kimppuusi, että vastaat?" Taatti alkoi olla kärsimätön. Vastausta ei kuulunut vieläkään.

Taatti siristi silmiään. Hän näki jo vihreän pisteen lentävän kohti linnoitusta. Se lähestyi koko ajan.

"Vastaa jo!" Taatti huusi. Eihän kohde tietenkään vastannut. Kuului korvia vihlova rääkäisy ja suhahdus. Kohde oli lentänyt linnoitukseen.

"Oli mitä oli, se ei ainakaan torakka ollut, sillä torakat olisivat huutaneet mikrofoniin täysillä 'Sieg Haili'..." Taatti mutisi itsekseen. Hän päätti unohtaa koko jutun ja syventyä ristisanatehtävien ratkomiseen. Se tämän päivän jännityksestä.

Umbran huone

Vihreä Kahu saapui Umbran huoneeseen, aikamoisella ryminällä. Siivoton linnun oma koppi kärsi jonkinverran vahinkoa, kun Kahun jalat raapivat lattiaan uria. Linnun jarrutus ei ollut mitään parhaasta päästä. Kahu rääkäisi. Se etsi isäntäänsä. Mitään ei kuulunut. Harmistunut lintu päätti osoittaa mieltään, laittaen yhden seinän sileäksi.

Nimdasaaren luolastot

Notfun käveli luolaa eteenpäin. Rikki mennyt mekaaninen käsi oli jätetty heräämispaikalle, ja piraatti oli melko eksyksissä. Notfun katsoi seinille.


Ȅ̛̯̗̹͙̮͉̯̺͚͙̗̘̤̹̹̝͎̥͚́̓ͨ̊̆ͤ̉́ͬ̊́͘͜͝ṅ̷͇̟͕̦͉̼̻̩͎̅̏ͮ̈ͬ́̍̎͛͒̚͢͟͟s̵̴͓͖͉̜̞̼̹̝̗̠̗̼̝͇̘ͪͯ̾͑̍̂͑ͧ́ͧ̇͌ͮͣͅi̇͋ͧ̓̀ͯ̈̉́̋̀̚҉̶͏̞̗͈̤͓̠̳̟̱̳͕̗͍͓͔̭̙͞m̨̭̰̮̻̼̩̭̙̜͆ͤͭͨ̑̿̈́́̕͝m͙̰̳̘̱̟̠͚͚̠̪̎̋̏̐ͯ̓ͭ̿̀̀̐͂̈͂́͟͡͠ͅͅäͦ͋̊ͩ̓ͤ́́҉͔̥̝̞̹͍̤́ị̢̤̤̘̞̞̩̲̖͙͙̲ͧ̊͋̓̀ͧͤ̑̈́̃̅̀̕͡s̶̡͍̭̥̯̘͍̥̖͍̪ͣ̂̑͗̊ͦͪͦ̊̚e̵̶̲͓̤͓̱͔̱̥̥̞͍̫̙͔̤̱͉͗ͧ̄̂͂͐͒́ň̛̛̩̙̙̜̪͚̠̓̌͆̽͊͆̋͗̏̀́ͤͨ̀ͧ̉͗ͩ͟ͅ ̮͇̘͙̹̜͔͔̤͉̮͔ͤ̌ͣ́ͫͭͣͮ͝n̵̢̨͖̭̹̼̗̫̺͙̠̟͓̥̬̦̩͔̂ͫ̎̔̐́̂̌̽ͭ̆̄ͥ͂̿̐̃͠ị̷͓͔͙̫͍̣͎̜̔̈́ͫ̑ͭͩ͒ͥ̚͜͟m͇̘̻̼̩̘̺̪̻̫̱̬͙͕̆ͯͮ̈ͤ̑ͨ̔̓̿͒ͪ̆ͬ̓͊̕͟ͅȋ̵̒ͯ̓ͣ̉̓́̌͋̂́̀͏̼͍̜̳̣͎̦̫͕̦̳͇̤̣̫͈͠ͅͅ ̢̛̠̫̦͚̯͉̖͔̩̫͎̭͎͍̀ͣ͐̈́̚͜ö̹͇̮̞ͮ̏̽͒̽̈̂ͮ͋͗̓ͭ́͆͛͟͠ ̡̡̞͓̺͓̘̪̙̗̩̪̭̒̀̓̃ͤ̃̄̎ͩ̃̚ Animus.

"Mitä hippikieltä tuokin oikein on. Tarvitsen rommiargh.."


Notfun käveli jonkin aikaa eteenpäin, löytäen taas uutta tekstiä.


Ṱͥͧ̄̒͌̀ͣ̍̂ͯ̍̃͑́̽̾̄̉͑͟҉̛͚̯͓̘͓ö̷͇̯͕̥̯̣͔͓̥͍̲̗̑̋ͯ̎̀̓ͦ̐ͦ̽ͥ̽ͭͭ͂̃̾ͪͅȋ̴ͩ̅̌̆ͫ̄ͮ͟͜͡͏̤̹̞͚̫͓̱͉̟̤̬̥̳͖͔͎s̴̛͎̣͓͍̯͎͛̐ͤ̏ͧ̆ͮ͑ͣt̷͔̗̞̮̙͍̪͇͚͍̠̥ͨ͒͑̃̃͒͝ͅâ̛͈͓̺̮̖̫̜͍̜̥̑͋̿ͧ̐͒ͨ̎̉̅̅ͫ̏ͤ̀̚͘͜͝ ̶̡̨̨̯̝͓̮̬̺̖̥̮̲̪̅͐͑ͪͨͣ̚ͅk̵̸̤̗̠̬̗ͬ̈́͊ͭ̔́͘͝ủ̷͚͖̖̠͙̗͕͉̦̜͚̼͎ͦ̓̿ͩ̃ͤ̍ͯͣ̽ͤ̂̑͊͢ţ̂͂̽̑̾̂͊͊͌̊̚͏͖̙̥͖̳̘̗͎͡s̎ͥͫ͋̽̌̎ͬ̅̆̔͠҉͏̨̰͉̹͇̗̻ͅű̡̠̦͓̪̰̱͈͉̪̞͉̻̪̙͂̂̂͊̔͆ͦ͒̆́̿ͧ͠t̵͖̙͓͕͉͉͎̫̦̝͎̺̖͍͇̗ͣ̏̊͆̉̽͛̒ͪ̊̃ͫ̈́͂͛̕̕͜ȃ̴̸̡͈̪̣̩̩͉͊̽͐̃̈̌ͩͣ̽̀͜a̧̙̬̼̦̯ͯ͋̔̔ͫ̽̂ͦ̇́͡ñ̨̠̬̦͔̘̰̩̳̫̻ͨ̔͋̓ͧ̀ ̵̧̧̛̗͓̦̦̤̫̱͈͖̆ͪ̉̊ͤ̃ͥ͐̉͗̋ͧͤ̽ͅn̢̢̯̪̜̝̠̾͒̾̋ͯ͋̓̾͒̄̃̿̇ͬ͆͡ͅi̊͑̐ͧ̃͋ͬ̈̿̈̿ͦ͑ͧ̎̑̑ͩ̀͝҉̛̹̬̖̻̬͚̮͍̠͡ḿ̴̤͈̠̣̘̅͗̉̃͌͗͌̉̌̇ͦ͆͜͢͝ė̞̗͎̗͎̱̪͒ͨ͊͆̌͆ͮͧͫ̓̑͘͜l̨̛͂̌ͭ̂́̌̈́̀͏̙͈̼͓͙̼͓̦̤̙͙̦̭̗̤̪͙l̶̷ͣ̈́ͣ̉̏̇ͤ̽͏̮̹̻̘̲̟͈́͢ͅą̥̹͙̘̳͍̦͔̼͗̍͗ͨ̉ͯ̈́̄̀̚͟͠ͅ ̀͋ͭͨ̇̓ͪ̽ͧͧ̈́͒͛̃ͤͬ̂̇̕͜͟҉͚̺͇̘͓̦̤̱̲̯M̑̾̇͋̎̀͊̊̑͋҉̷̷̨̙̥͖̘̝͉̯̬͇̱̼i̷̭̘͕͍̝̜̭͍͍̝̖͓͎͕̯ͩ͛ͫͣ̀́̕͞ͅḛ̣̩̖̹͇̫̝̺̖̥͚̻̞̗̩̰͒͛ͯ̈́ͪ͋͊͆ͮ͊́͞l̶̨̫̮̱͍̙̰̺̳̲͈͎̳͕͐͋̊̔̈́͢ȋ̧̨̱̥͈͍͖͗ͨ͆̓̍͆͑͒̆̒ͧ̇̽ͭ̾̅̈́̆͜͞.̷̙͙̝̤͎̞͓̳̠̻̌ͣ̂͂̾̕͟͟͠ Spectrum.

"Tästä ei ole mitään apua. Miten tästä hippiluolasta pääsee ulos..", Notfun jupisi kävellen luolastoa eteenpäin.


V̧̲̦̺͎̫̙̦̣̦̠̝͎̝̘ͦͯ́̒͟͝ͅi̵̙̠̭̥̰̳̪̺̻͇̘̭̅͌ͤ̐ͫͬ̓̆͟͟͞ͅi̛̠̞̺̲̠̞̹͙͕͇̓̉̍͂͐̽̏̽̅̎̓̃ͧ̚͝m͚̘̖̼̋ͨ̾͊̔͊ͧ̑̑ͯͭͣ͂̈́̄ͭ́̚͟͠e̶̓̓̍̓̅ͩͧ̆ͦͭͨ̀́͝҉̩̣̱̭̱͉ḭ̴̶̶̡̢̪̝̗ͫ́̓̐͐͂ͧn̡̧̋̾̿͒̑ͣ̿͊ͮ̍ͦ̌́҉͖̩͔̮̥̟͍̰̯̗̹͎͓ͅȩ̷͚͔͓̝̦͚̲͍͚̪̬̮͖͕̪̦͆͌̓̂͛̿̉ͯ̂ͩͧ̽̆̾̚͢ň̨̛̩̳̜͉͔̲̝̖̬͍̙̠̬̹͔ͮ̑̉͛͐ͫͥ͝,̧̘̘̳̜͉̺̲̄ͤ̍̚͘͟͝͡ ̰̹̳̟̫̬̘̹͕̯̼̜̬͊̅̈ͫͧ̿ͦ̓ͯ̌̌͆̀̒͊ͤ̅̀̀̚͠ͅͅr̡̢̞̘̼͍̠̥̱̒͒͒̈́̄̄̏̇̇͘̕ͅu̴͍͇̹̼̝̘̞͓͔͇͍ͬ͊͋͑ͯ̔̽̑̇͛̏͆́̀̕ͅu̬͈̱̦̯͈̲̠̠͙̤͔̽͌̾̐́̚̕͘ṁ͌̂̌͛҉͚̜̩̺̦͍̫̘͔͜i̛̤̦̖͓͚ͫͪͨ̑̓͑̌ͣ͗̎͟i̶̶̡̢͖̪̘̣̗̫̭̭͍̮̣̰͓̬ͦͦ͂͗͗͂̋̅̊̆̿̀ͤ͡n̛̐̎̃̓͏̯̻̮͢͟ͅ ̷̗̜͉̬̘̼̮̗̺̘͈̼͕̞ͬͩ͋̑̓̎̏̄̍ͬͫͪ̎͠m̋ͭ̊ͤͨ͂ͨ͋̈́҉̷̵̶̮̖͔̤͈̳̮͟ȧ̴̶͈͉̣̬͎͕̩̿ͧ̀ͧ͒͗̈ͩ̈͂̄ͤ̈̑͌͘s̢̛̱̲͍̳̦̭ͦͭ͐̾͊̋ͣ͂͐́k̨̧̼͇͉͚͓̺͍̱̫͚̯̽̈́̿̓̅̔̐̊̀͌ͤ͡͝ï̸̴̹̲̭̥̫͒ͩ̓ͦ̔̃̽ͪ̐͊͛̇̒̍ ̸̙͙͓͌̔͋̾ͨ̐ͩ̿͐́ơ̰̞͇̜̮̟͖̩̻͙̟͙͖̰̲ͧ͊͐̿̎̇̐͆͢͜͡͠n͖̜͙̫̪̮̿̑̄ͬ̐̅̆ͮ͒ͪ̆̽̉͂̅͟͟ Corpus.


.Epsilon.


Notfunin päässä napsahti. Hän tajusi jotain. Jossain hän oli kuullut nuo sanat. Hän ei muistanut vain missä. Tämä liittyi jotenkin siihen, jonka hän oli nähnyt takaumassaan. Mutta miten.

Nimdan saari
Pyhä kammio

Matoro hakkasi ovea ja huuteli Notfunin, Xxonnin ja Jardirtin nimiä. Välillä hän yritti työntää valtavaa kivijärkälettä kaikilla voimillaan, mutta se ei edes hievahtanut. Jään Toa raapi ja kosketteli kiviovea sen koko pinta-alalta löytääkseen kahvan tai edes jonkinlaisen ulkoneman, josta saisi otteen. Sitä ei ollut.
Kun energiateräkään ei mahtunut mihinkään oven aukoista, Matoro päätti luovuttaa. Hän kääntyi poispäin ovesta.
Jossain muualla olisi pakko olla uloskäynti.

Matoro alkoi hengittää raskaammin aivan huomaamattaan. Hän puristi tarttumakoukkuaan ja siirsi katsettaan ympäri kammiota, jonka keskeltä häntä tuijotti Ath-jumalan pimeyttä valaiseva silmä. Patsaan takana oli paljon hämärää aluetta, jota valaisivat vain seinien valokivirykelmät. Jään Toa puri huultaan ja lähti astelemaan. Hän kiersi jumalpatsaan, vilkuillen sitä kuitenkin tarkasti mahdollisten ansojen varalta.

Aivan patsaan varjossa oli vaaleita riepuja, joissa oli tummia homeläikkiä. Pari pienen pientä kärpästä lenteli äänettömästi riepujen yläpuolella. Matoro ei päättänyt tutkia niitä enempää, vaan käänsi katseensa patsaan taakse. Siellä häämötti vain pitkä, suora käytävä, jonka tiilisiltä seiniltä hahmottui kauas parin metrin välein loistavia valokivia. Välillä seinillä oli muita, aukinaisia kiviovia, jotka kuitenkin paiskautuivat kiinni täysin itsestään, kun jään Toa ehti vilkaista niitä. Kiven kolahdus kiveä vasten kaikui uskomattoman pitkää käytävää pitkin. Kylmä hiki laskeutui pitkin Matoron niskaa.
Käytävä oli niin pitkä, että alkoi olla vaikea uskoa, että se mahtui temppelin sisälle. Matoro tarkensi katseensa kauas hämärään käytävään, jolle ei vaikuttanut olevan loppua.

Jossain sadan metrin päässä seisoi joku, joka ei liikkunut. Kylmät väreet liikkuivat pitkin Toan selkärankaa.

Ei. Pysy rauhallisena.
Keskity.

Matoron naamio alkoi hohtaa ja valaisi pimeyttä niin paljon kuin pystyi. Jään Toa sulki silmänsä ja kohdisti ajatuksensa jonnekin tunnelin päähän.
Kenenkään tai minkään ajatuksia ei ollut havaittavissa. Hengitystään pidättelevä Matoro päästi helpottuneen huokauksen.

...toinen patsas. Tietenkin.
Matoroa olisi huvittanut nauraa kevyesti. Kuinka vainoharhaiseksi hän olikaan tullut pelkästä runosta. Itsekseen hymyilevä jään Toa päästi huojentuneena keskittymisensä irti naamiovoimastaan. Cencordin sammuttaessa aavemaisen sinihohtonsa jään Toa avasi silmänsä.

Hän katui sitä välittömästi, sillä pitkä hahmo käytävän päässä seisoi nyt viisikymmentä metriä lähempänä.



Matoron silmät laajenivat. Hän astui taaksepäin kuin refleksistä ja päätyi nojaamaan kivistä ja kylmää Ath-patsasta vasten. Jotain kosteaa ja pehmeää litisi Matoron jalkojen alla. Hahmo käytävän päässä seisoi hämärällä alueella kahden kaukaisen valonlähteen välissä. Se ei edes tehnyt mitään. Se ei pidellyt pitkillä käsillään mitään. Se vain seisoi ja katsoi.
Matoro siirsi kätensä miekkansa kahvalle. Hän puristi sitä. Mutta hahmo käytävän päässä ei edes liikkunut.
Yhtäkkiä pitkää ja vääristynyttä siluettia lähimmäisinä olevat valokivet yksinkertaisesti sammuivat ja hahmo katosi näkyvistä. Matoro oli kuulevinaan hiljaisten, hitaiden askelien äänten kaikuvan pitkin ikuista käytävää. Valokiviä sammui yksi kerrallaan ja pimeä alue laajeni tasaiseen tahtiin. Jossain taaempana valot taas syttyivät, mutta ketään ei näkynyt. Matoron hengitys nopeutui. Hän käveli taaksepäin katsoen liikkuvaa pimeyttä räpäyttämättä silmiään. Soturi-Toa perääntyi ottaen tukea toisella kädellään Athin patsaasta ja puristi toisessa energiateräänsä, jota pitkin kulki jo useita latauksia valkoista, jääkylmää voimaa. Pimeä alue lähestyi verkkaisesti. Askelten ontot, kaikuvat äänet lähenivät.

"Pelkäätkö?"
Tuntematon, vanha miesääni sanoi jotain hiljaa Matoron takaa. Toa kirjaimellisesti jäätyi paikalleen. Tämä ei ollut enää mahdollista. Matoro käänsi päänsä hitaasti puhujaa kohti, kunnes näki, että varjoisalla alueella hänen takanaan seisoi huomattavasti Toaa lyhyempi hahmo.
"Pimeän pelko on täysin luonnollista. Se on ollut osa inhimillistä mieltä koko rotumme historian ajan."
Hahmoa ei erottanut täysin tarkasti, mutta se vaikutti olevan ruskean ja mustan värinen Turaga, joka seisoi kyyryssä pitäen tiukasti kiinni jo hieman lahosta ja madonsyömästä kävelykepistään. Vaaleat mutta ajan hampaan kuluttamat kangaspalat roikkuivat turagan olkapäiltä. Turaga katsoi heikosti hohtavilla silmillään suoraan kohti Matoroa. Turagan naamio oli musta kuin yö, mutta se ei sirpaleisuutensa takia ollut tunnistettavissa.

Matoro katsoi muinaisen näköistä Turagaa epäuskoisena. Hänen suunsa aukeni hitaasti, mutta sanoilla kesti hetki, ennen kuin ne tulivat ulos. Askelet kaikuivat yhä käytävältä.
"...mitä? Ku...kuka olet?"

Turagan naamiolle vääntyi todella epäuskottava hymy. Oli pikemminkin kuin joku muu olisi vetänyt Turagan suupieliä ylöspäin. "Turaga olen", se sanoi yksinkertaisesti. "Kezen on nimeni."

Matoron aivoissa kuului raksutusta. Tietysti. Tämä oli Turaga, joka oli antanut Itrozille nauhan Nimda-tutkimuksista ja ohjastanut makutan tähän temppeliin. Matoron edessä seisoi todennäköisesti Nimdasta eniten tietävä olento tässä maailmassa. Jos käytävältä ei olisi kuulunut aavemaisia, onttoja askelia, Toa olisi taatusti selvittänyt viimeisetkin mysteerit perinpohjin.
"Minä olen Toa, Matoro nimeni. Nyt meidän täytyy kuitenkin molempien päästä äkkiä ulos." Matoro piti tauon hengittääkseen. "Olemme hengenvaarassa."

Kezen asteli esiin varjoista hitaasti ja vaappuvasti ja Turagan tunnisti hieman tarkemmin. Hänen kävelykeppinsä oli selvästi suorastaan halkeamispisteessä ja olkapäillä roikkuvat vaaleat kangaspalat olivat reikäisiä ja repeytyneitä monesta kohdasta. Turagan ruumiissa ja naamiossa oli jotain outoa. Matoro ei nähnyt vähäisen valon takia, mitä.
"Mikä vaara?" Kezen kysyi.
Matoro mietti pitkään, miten vastaisi. Hän kuuli askelet yhä tarkemmin, joten aikaa ei välttämättä ollut selittää.
"Nuket."
Kezen räpytteli silmiään. "Ai. Ne."
Hän hieroi verkkaisesti vanhaa leukaansa. "Jos ne saavat sinut kiinni, kuolema on parasta mitä voi tapahtua", Kezen sanoi aavemaisen rauhallisesti.
Matoro nielaisi ja tuijotti Turagaa räpäyttämättä silmiään. Askelten äänet kaikuivat.
"Siksi meidän pitääkin mennä!" Toa huusi tuijotellen valtavaa kiviovea, jonka suuntaan Ath-patsas tuijotti. "Tuo ovi on saatava auki! Autatko minua?"
"Ei minulla mikään kiire ole", Kezen sanoi hymyillen. "Minä olen ollut kuollut viimeiset tuhat vuotta."

Ennen kuin Matoro ehti vastata mitään, Kezen pudotti kävelykeppinsä käsistään. Se kaatui temppelin kiviselle lattialle ja hajosi keskeltä homeisiksi palasiksi. Sitten Turaga käveli täysin valoon.
Matoro alkoi voida pahoin. Hänen edessään seisova hahmo oli täynnä haavoja, repeämiä, reikiä ja kulumia. Turagan orgaaninen massa oli mädäntynyt puhki, repeytynyt auki useista kohtaa ja roikkui sen kehosta houkuttellen kärpäsiä. Ruostetta keräävä metalliluuranko seisoi Toan edessä vaappuen hitaasti edestakaisin. Turagan naamio ei ollut enää tunnistettavissa ja näytti siltä kuin sitä olisi pureskeltu.
Yhdestä naamion aukoista näkyi Turagan kuihtunut ja ruostunut pääkallo, jossa oli useita reikiä. Turagan päässä ei enää ollut silmiä, mutta jotain silti hohti sen silmäkuopissa. Matoro oli kauhistunut, mutta ei voinut katsoa poispäin.

"Mitä...mitä tämä on?", Matoro aloitti huohottaen, perääntyen myös Turagasta muutaman askelen. "Tryna? Epäkuoleman naamio?"

Kezen käänsi päätänsä hieman sivuasentoon. Pieni pala entisen turagan naamiota putosi lattialle kalahtaen. "Olisipa se niin yksinkertaista, Matoro hyvä. Mutta pelkäänpä, että tässä huoneessa ei ole muita voimanaamioita kuin omasi. Ja sieluni on matkannut toiselle puolelle jo kauan sitten. Kohtaloni on ohi."
Turagan irvokkaille kasvoille vääntyi hirviömäinen hymy. Se nosti löysästi luurankomaisen kätensä ylös ja osoitti sillä päätään. Turaga otti muutaman, velton ja kuvottavasti rusahtavan askelen eteenpäin.
"Mutta niin pieni asia kuin kohtalo ei tietenkään estä ystäviämme."

Matoro näki sen, mitä Kezen osoitti. Hän kalpeni. Turagan takaraivossa oli valtava repeämä, josta meni jotain sen pään sisälle. Pikimusta, lonkeromaisen löysä ja pintakerrokseltaan muovisen kiiltävä käsivarsi sojotti varjojen keskeltä ja työntyi paikalleen mädäntyvän Turagan pään sisälle. Matoro siirsi katsettaan kättä pitkin, etsien sen omistajaa. Hän löysi sen, mutta ei nähnyt sitä tarkkaan. Niin oli ehkä parempi.

Varjoissa seisoi Toan pituinen, mittasuhteiltaan vääristynyt hahmo. Se seisoi alueella, jolle valokivet eivät heijastaneet, joten sen piirteitä ei pystynyt hahmottamaan. Matoro kuitenkin näki vilauksen sen kasvoja.
Varjoista kuului niksahtelevia ääniä ja hiljaista rahinaa. Valtavat, vitivalkoiset ja pupillittomat silmät katsoivat Matoroon ja Matoro niihin. Silmien alla oli suuri, hymyilevä suu, jolla oli virheettömän suorat ja valkoiset hampaat. Kasvoilla mollottavat valtavat silmät liikkuivat pimeydessä, mutta mikään muu osa sen kasvoista ei edes värähtänyt. Silmien liike kuulosti heinäsirkan siritykseltä.

Pimeydestä kuului ääni, joka kuulosti rikkinäiseltä radiolta. Kohinan läpi kuului kirkkaan, lapsekkaan äänen naurahdus. Se toistui kaksi kertaa ennen kuin oli täysin hiljaista. Askeleet kaikuivat yhä Matoron takaa.

Matoro alkoi yhdistää asioita päässään.

"Ne haluavat sinun tietävän, että kaivaudutte liian syvälle omaksi parhaaksenne", Kezen sanoi orjallisesti. "Ne haluavat sinun tietävän, että sotanne salaisuuksia vastaan voi tuhota kaiken, josta välitätte."

Jotain rusahti. Kezenin käsi näytti pudonneen kokonaan lattialle. Kärpäset pörräsivät sen ympärillä.

"Sinä et ymmärrä, Matoro. Itroz epäonnistui. Mielten aistiminen on eri asia kuin niiden hallitseminen. Yksikään Kanohi tai Ce-Toa tässä maailmassa ei osaa varsinaisesti...hallita mieliä. Kyllä, on niitä, jotka osaavat hallita toisten ruumiita asettamalla oman mielensä niihin. Ei ole mahdollista vain muuttaa jonkun ajatusmaailmaa salamannopeasti."
Matoro huohotti. "Mihin te pyritte tällä?"

"Nimda, Matoro", Kezen sanoi tunteettomasti. "Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät enää tarvitse ajattelijoitaan."
Askelet olivat jo piinaavan lähellä. Matoro vilkaisi olkansa yli nopeasti. Pimeys lähestyi.
"Näyttää siltä, että aikamme on lopussa", Kezen sanoi. "Mutta ystäväni? Ne haluavat sinun tietävän vielä yhden jutun."
"Minkä?"
Kezenin ruumis retkahti löysäksi, mutta sen suu liikkui yhä nukkemaisesti. Kehoa piti pystyssä enää varjoista tuleva käsi.
"Jos vain kuolet, käyt toisella puolella", puhuva raato sanoi. "Jos ne eivät anna sinun kuolla, joudut tuntemaan kuolemasi uudelleen joka sekunti. Ja ystäväni, luulet varmaan, että siihen tottuu."
Kezen oli hiljaa. Raadon silmistä sammuivat valot.
"Siihen ei totu."

Turaga kaatui lattialle. Pitkä ja musta käsi peitteli ruumiin sen omalla kaavulla ennen kuin katosi pimeyteen.
Askelten äänet hiljenivät täysin. Matoron takana seisoi jokin.

Se ei hengittänyt.

"Vedä miekkasi."

Nimdasaaren käytävät


Animus. Spectrum. Corpus. Notfun mietti lukemiaan sanoja. Auttaisivatko ne hänet pois täältä? Liittyisivätkö ne siihen aarteeseen, jota ne kutsuivat nimellä Nimda? Kuolisiko hän tänne?

Ei. Hän ei suostuisi kuolemaan. Hän oli aloittanut tämän matkan, ja hän myös päättäisi sen, ja johtaisi miehistönsä takaisin Rumisgoneen. Tällä kertaa ryöstämään sen. Notfun tiesi, kuka omisti jotain, joka liittyi näihin sanoihin. Notfun nousi ylös, hän näki mädänneen turagan ruumiin maassa. Sitten hän näki toan.

"Matoro?"

Jonkun aikaa sitten



Lisko rahi kieriskeli maassa. Vihreänmusta toa saapui sen luokse.

”Tuollahan on lisko, hmm”, toa sanoi ilkeä hymy kasvoillaan.

”´Läkh!”, lisko huudahti kun käsi tarttui sen jalkaan ja roikotti sitä ilmassa.

”Hehee”, Toa ivaili nähdessään kuopan maassa, Ämkoo myhäili ja katseli nälkäistä hämähäkkiä kuopan pohjalla.


”AAAAAAAAAAAAARGGH!”

GK heräsi sängystään, nousi ja tiiraili ulos, kaikki oli normaalisti.
Gekko rauhoittui hetkeksi kunnes sattui katsomaan ikkunasta.

Musta piste leijui taivaalta rakennusta kohti ja lähestyi aina vain.

”Mitä Karzahnia!”, Gekko huusi ja hyppäsi ikkunasta kun esine näytti olevan vain kilometrin päässä. Valkoinen toa ehti juuri ja juuri pientareelle kun huomasi Mustan pallon osuneen klaaniin, koko rakennus joutui valtavan laatikon sisälle, joka räjäytti kaiken sen sisällä pienenpieniksi hiukkasiksi.

”Mitä tämä kaikki on, en herää unesta vaikka kuinka yritänkin, se yrittää saada minut kiinni ja hengiltä, mutta miksi?”

”Vastaus on helppo, mutta täältä et voi saada sitä selville, mutta piristy. Nyt sinulla on aikaa miettiä elämääsi, kaikkea sitä missä olet onnistunut”, kuului ääni hänen takaansa.

Siellä seisoi vihreän hopeassa haarniskassa häntä itseäänkin suurempi olento, Artakha.

”Tunnenko minä sinut jostakin?”

”Loin sinut, poikaseni. Olet kaukana kotoa, sinun täytyy vain odottaa.”

”Olet vain mieleni luoma kuvitema, et sinä minua kehittänyt, et varmasti.”

”Loin, tiesin, että jos universumi vallattaisiin, se olisi mahdollista uudelleenkin. Minä loin sinut sitä varten, estämään sen. Tuhoamaan sen joka yrittää sitä.”

”Se on siis totta, en vain muista niitä tapahtumia...”

”Kyllä, mutta sinulla on tehtävää täällä, et ole valmis. Ja universumisillasi on aikaa odottaa, voit aivan rauhassa tehdä sen sitten kun sinulla on mahdollisuus.

Artakaha alkoi himmentyä.

”Ei, älä mene!”

”Jää hyvin poikani.”

Artakaha katosi siinä silmänräpäyksessä ja Gekko mietti hetken kaikkea kuulemaansa.
”Minulla on mahdollisuus totta vie kontrolloida omaa untani!”

Klaani ilmestyi hiljalleen näkyviin ja näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

”Minun pitää sopeutua tähän”.

Mieli on tämän maailman vaarallisin ase.

Lattia alkoi rakoilla ja koko linnoitus sortui synkkyyteen.

"Mitä tämä on!", hän huusi kun huomasi, että vain linnoitusta ympäröivä maa alue oli jäljellä.

Toa yritti pitää henkensä kaupalla kiinni reunasta, mutta pimeydestä ilmestyneet lonkerot veivät tämän mukanaan synkkyytteen.

Hän sulki silmänsä nähdessään sen mitä alhaalla odotti.

***


Klaani

Liekihtivä kaaos harppoi läpi klaanin Tawan ottaessa esille aseitaan, hän totisesti saattaisi tarvita apua tässä, makutan kellistäminen ei ole erityisen helppoa.

Tawa huomasi pian kun joku huusi hänen ovensa ulkopuolelta.

”Tuollaisia sekopäitä tässä kaivattiinkin”

Tawa avasi oven ja näki aina yleensä iloisemman valkoisen suurikokoisen toan, joka oli tulessa. Ja aivan kuin se olisi elämään kyllästyneenä vain tuijottanut häntä, silmillään joissa ei ollut mitään erityistä katsetta, vain se punainen hohde.

”Nyt sinä kuolet!”, Olento huusi kurkkusuorana aivan kuin se olisi muuttanut tilannetta mihinkään suuntaan.

Se alkoi näyttää siltä kuin se olisi suurinpiirtein räjäyttämässä Tawan.


Zairyh käveli Klaanin käytävillä. Makuta Itrozista ei löytynyt tärkeää tietoa. Ei olinpaikkaa. Ei sitä, oliko Makuta edes elossa. Zairyh päätti, että lattian sisällä kulkeminen ei toiminut, vaan kasvatti itselleen pienen kehon juurista. Muutama Matoran kääntyi käytävällä ympäri jouduttuaan Zairyhin mielensisäisen iskun uhriksi.

Täydellistä. Minua ei ole edes huomattu kunnolla.

"Mitä ihmettä sinä yrität!"

Keltaisen, naispuolisen Toan huuto keskeytti Zairyhin ajatukset. Hän taisteli Toan näköistä Makutaa vastaan.

Saasta.

Zairyh painui takaisin lattian alle. Tawa potkaisi Makutaa sääreen ja katsoi hölmistyneenä kun palava valkoinen makuta lensi ulos ikkunasta Zairyhin ansiosta.

Tuo tunari ei ollut ainakaan Itroz.[/i]

Makuta paiskautui maahan ja kirosi.

[spoil]Kapura väkersi tuon Zairyhin pari juttua tuosta, pikkuisen korjailin, mutta ei muuta.[/spoil]

Nimdan saari
Pyhä kammio

"Mitä hittoa?" Matoro kysyi nähdessään Notfunin. Silloin piraatti näki olennon ja kavahti sitä taaksepäin.

Silloin Matoro tajusi, kuka -mikä- tai tuo olento oli. Hän muisti Mäksän kertoneen tästä nukesta.
Jos se oli voittanut Ämkoon, mitä mahdollisuuksia Matorolla olisi?

Matoro puristi miekkansa kahvaa ja kääntyi.

Hämärässä näkyi valkoinen, laiha olento. Kaukaa tuleva valo heijastui miekan lappeesta.

Ääri, Matoro ajatteli.

Hän puristi hampaansa yhteen. Hän selviytyisi tästä.

Äärimmäisen nopea lyönti tuli tunteettoman olennon torjumaksi. Se hyökkäsi, mutta Matoro väisti. Jään Toa astui sivuun ja koitti lyödä, mutta terä ei osunut. Hän hyppäsi taemmas ja tähtäsi vastustajaan miekalla.

Aalto vaaleansinistä energiaa syöksyi Marionettia kohti. Valkoinen olento ei liikahtanutkaan, energia näytti vain hajoavan kontaktissa.

Marionetti syöksyi kohti. Se löi monen iskun sarjan ja Matoro onnistui vain vaivoin torjumaan ne. Hän hyppäsi sivuun ja ampui harppuunansa jonnekkin Athin patsaan pään tienoille.
Toa syöksyi ylöspäin kelan suurella voimalla. Toa irroitti lennossa terän ja jäi seisomaan hieman horjuen Athin pään päälle.
Yökiikari näytti, että vihollinen vain seisoi patsaan juurella.
Sitten se astui kivistä patsasta vasten ja lähti kävelemään pystysuoraan ylöspäin.

Matoro kirosi jotakin. Miten tuollaisen olennon voisi mitenkään voittaa.
Miekkailussa tuo voittaisi hänet. Elementti-iskut eivät toimi. Sitten Toalla välähti.

Hän latasi nopeasti harppuunansa uudella terällä, latasi miekkansa täyteen energiaa ja hyppäsi alas patsaan vastakkaiselle puolelle. Sitten hän iski teränsä patsaan kivijalkaan ja laukaisi. Sininen aalto energiaa puri voimalla patsaan rakenteisiin. Vanha kivinen järkäle vapisi ja lopulta se antoi periksi. Energia-aalto lähti kallistamaan sitä taaksepäin.

Matoro hyppäsi poispäin. Samalla hetkellä patsas kaatui ryminällä mustaan lattiaan Mariontti mukanaan. Kivi tuntui vierähtävän Jään Toan sydämeltä. Olento oli jäänyt patsaan alle.

Silloin valkoinen olento ilmestyi taas. Se vain seisoi kivien päällä. Sitten se lähti kävelemään kohti Jään Toaa.

"Karzahni", Matoro manasi. Hän käynnisti yökiikarinsa ja katseli huonetta jälleen kerran. Jotain olisi keksittävä.
Sitten hän tajusi, että patsas oli murtanut aiemmin lukossa olleen oven. Toa lähti juoksuun kohti oviaukkoa. Hän ei tiennyt, mitä siellä oli mutta se oli varmasti parempaa kuin tuo.

Matoro vilkaisi taakseen. Valkoinen olento tuli vauhdilla kohti.
Jään Toa keskittyi elementtivoimaansa ja loi jäiset kalvot jalkojensa pohjaan.

Sitten hän lähti luistelemaan valtavaa nopeutta huoneen päästä päähän. Hän kumartui ja valmistautui syöksymään matalasta oviaukosta sisään. Toa vilahti aukosta juuri, kun rikkinäinen ovi iskeytyi paikalleen. Eleetön hahmo käveli nyt rauhallisesti kohti ovea.

Bio-Klaani, Admin-aukio

Tämä ei ollut BladeVezonin paras päivä.

Astuttuaan moderaattorikollegansa Paacon kanssa ulos sairaalahuoneistosta heitä kohtasi tyrmistyttävä näky, joka olisi jossain muussa tilanteessa ehkä ollut huvittava. Aukio oli täynnä kiihtyneitä Matoraneja erilaisten kylttien kanssa. Kylteissä oli matoran-aakkosilla kirjoitettuja iskulauseita, joissa luki muun muassa ”Sanokaa ei sodalle”, ”Tho-Koron perintö” ja ”Turagoita ei hulluja”. Keskellä väkijoukkoa oli puinen koroke, joka oli jäänyt aukiolle Kolmannenkuunfestivaalien päätyttyä. Siellä oli muutama muita kiihtyneempi Matoran.

Bladis työntyi Paaco perässään polvenkorkuisen väkijoukon läpi ja hyppäsi korokkeelle. Ennen kuin hän ehti jututtaa Matoraneja, hän sai limonaatitölkistä rintapanssariinsa. Heittäjäksi paljastui muita suurempi Akaku-päinen Ta-Matoran, jonka Paaco tunnisti Klaanilehteä ennen jakaneeksi Ernie-nimiseksi tyypiksi.

”Ha-ah! Mitä mää sannoin! Tiesin, et ne tullee lopettamaan puhtaan demokraattisen mielenilmauksen! Painukaa tappelemaan kun se nähtävästi menee tavallisten Matoranejen tarpeiden yli!” Matoran uhosi ja otti vieressä seisovalta Ga-Matoranilta toisen tyhjän tölkin. Juoma-astia paukahti pian Paacon naamariin. Ga-Matoran mulkaisi idoliaan tölkillä heittänyttä Ernietä pahasti, mutta kun kolmas tölkki osui Bladista reiteen, naismatoran oli taas mukana uhoamisessa.

Skakdi harppoi Ta-Matoranin eteen ja katsoi häntä kädet puuskassa. ”Mitä te oikein puuhaatte”, hän kysyi vakavalla äänellä Ernieltä. ”Täälläkin näin negatiivinen ilmapiiri”, Paaco sanoi ja harppoi kollegansa viereen. Yksi Ga-Matoran pyörtyi.

”Teidän pitäisi ottaa rauhallisemmin tai joku voi loukkaantua. Tawa on varmasti valmis keskustelemaan osastamme tässä konfliktissa. Mellakointi on turhaa”, Bladis jaksoi niin vakavana kuin pystyi, vaikkei itsekkään ollut varma kaikesta sanomastaan.

”`Varmmaan joo! Teiän johto näyttääki olevan tosi hanakas keskustelemaan asioista muiden osapuolien kanssa!” Ernie jatkoi kiihkoamistaan.

”Yritämme vain ylläpitää rauhaa täällä. Nazorak-joukot käyvät hyökkäyssotaa, emme me”, Bladis vastasi. Torakoiden sun muiden kanssa taisteleminen kyllä kelpasi, mutta Adminien sanansaattaja ei tosiaankaan nauttinut tästä tilanteesta.

”Rauhaa? Just niin! Ylläpittää rauhaa! Menkää sanomaan tuo niille, jotka makaavat kuolleina Tho-Korossa!”

”Kunnioittaisitte edes heidän muistoaan”, Paaco puuttui keskusteluun. ”Lähdetään. Meidän lienee parasta takavarikoida nuo tölkit. Roskaaminen on muutenkin sääntöjen vastaista”, hän jatkoi. He ottivat mellakoitsijoiden vastustuksesta huolimatta tehottomat heittoaseet mukaansa ja kävelivät Moderaattoritilojen eteiseen.

”Tämä on kauheaa”, BladeVezon huokaisi kun hälinä oli jäänyt taakse. ”Guartsu ja Make matkoilla, Visokki ja Dox kadonneita, Umbra Matoranina sairaalassa, Ämkoosta ei tietoakaan… Moni vanha perusjäsenkin matkoilla. Olisivatpa DeeÄn ja VAK vielä täällä. Vihollisia on oikealla ja vasemmalla ja järjestelmä säröilee sisältä. Jos lähdemme täyttämään lupaustamme U:lle, pystyvätkö Same ja Tawa pitämään Klaani pystyssä siihen asti?”
”Voimme vain toivoa. Meidän lienee paras suorittaa tehtävämme pikaisesti. Eiköhän mennä”, Paaco sanoi ja lähti huoneistoaan kohti. Bladis huokaisi ja meni hakemaan tavaroitaan.

SS Rautasiipi

Amiraali katseli komentosillan ikkunasta, kuinka muutama Nazorakien pienempi sotalaiva piiritti suurehkoa puista purjelaivaa. Tämä "Kolmannenkuun festivaaliksi" itseään kutsuva joukkio oli epäilyttänyt Amiraalia jo Klaanin saarelle saapumisestaan lähtien, ja torakkain johto oli päättänyt ottaa asiakseen selvittää, ettei kyseessä ollut juoni kuljettaa Bio-Klaanille aseita ja sotureita.

"Kaukoputki."

Sana tuli kylmän rauhallisesti ulos Amiraalin torakansuusta, mutta huoneessa oleva nuori torakkakadetti ojensi hätäisesti optisen apuvälineen Amiraalin odottavaan käteen.

002 nosti melko painavan metalliesineen päänsä korkeudelle, ja avasi teleskooppivarren yhdellä terävällä mutta silti arvokkaalla liikkeellä.

Kaukoputken läpi Amiraali näki selkeästi Kolmannenkuun festivaalilaisten laivan puisen kannen. Siellä punainen ja hoikka hahmo antoi muutamalle muulle seurueen jäsenelle ohjeita. Monet festivaalin karkeasti arvioiden kahdestakymmenestä jäsenestä kurkkivat aluksen reunan yli, kun Nazorakien laivat lähestyivät.

Piirittävistä torakoiden sotalaivoista suurimmasta aukesi laskusilta, joka rämähti kovaäänisesti festivaalilaisten kannelle. Kaiteen puusäleet sinkosivat ilmaan sen jäädessä metallisen sillan alle.

Amiraali käänsi kaukoputkeaan, ja katsoi Nazorak-aluksesta astelevaa joukkoa. Sen kärjessä marssivat Eversti 437 kyborgihaarniskassaan ja sinistä barettia päässään pitävä 1034. Ensimmäiseen Amiraali luotti täysin, mutta 1034:n hän oli lähettänyt aivan tietystä syystä johtamaan tarkastusta. Amiraali näki nuorukaisessa potentiaalia, mutta tämä oli aivan liian pehmeä ja naiivi.

Eiköhän hän kasva siitä vaiheesta, kun näkee vähän elämää.

Klaani, huone 042

Eräs le-matoran, Sopon nimeltään, istui peilin edessä kiillottamassa maskiaan. Hän oli menossa juhliin, joista oli oletettavasti tulossa vuoden parhaat. Kaikki Soponin ystävät tulisivat, ja kaiken lisäksi hänen bändinsä soittaisi. Sopon katsoi itseään peilistä. Hän oli valmis lähtemään.

Sitten hän näki sen peilistä. Jotain oli hänen takanaan. Se oli musta olento. Matoran oletettavasti lyhyytensä vuoksi. Sillä oli kultainen Hau, mutta siinä oli jotain outoa. Ensinnäkään sillä ei ollut käsivarsia taikka kämmeniä, sillä oli pelkät kyljet, ihan kuin kädet olisi irrotettu. Olennon maskin takaa ei näkynyt muuta kuin mustaa. Sillä ei ollut edes silmiä.

"Kuka olet", Sopon kysyi hieman pelokkaasti.

Ei vastausta.

"Kerro. Miksi olet täällAARRGGHHH", Matoran huusi tuskasta.

Mustan kultaista Hauta kantavan olennon kädettömistä kyljistä oli syöksynyt kaksi tervamaista kättä, jotka survoutuivat Soponin maskista läpi pirstoen sen palasiksi, ja Syöksyen matoranin suuhun runnellen kasvot pelkäksi veriseksi reiäksi, jonka alla näkyi pääkallo.

"En usko, että kaipaat enään vastausta", kylmä, tyhjä ääni lausui kuin haudan takaa.

Nimdan saari
Luolastot

Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.

"Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä", Jardirt komensi.

"Kapteeni.. Emme ole kitisseet", Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.


"No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa", Jardirt sanoi.

"Aye", Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.


Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.

Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä "Yön Timo" ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.

"Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..", Jardirt mutisi.

"Hänestä on tulossa toinen Notf-", toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.

* * *

Nimdan saari
Pyhä kammio

Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.

Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.

Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.

Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.

Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.

Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.

Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki “Atheon.”

Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.

Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.

Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.

Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.

* * *

Killjoyn huone, Klaani

Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.

Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.

Metru Nui, hyvin kauan sitten - sotatila

Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.

”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”

Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.

Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.

”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”

Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.

”...ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”

Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.

Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.

”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin... hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.

Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan...

* * *

Nimdan saari
Metsä

Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.

”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.

”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.

”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.

”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.

Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.

”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.

Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?

* * *

Nynrah, paha tappajarobottitehdas

Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.

Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä

Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.

Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.

Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.

Ja nyt hän oli täällä.

Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.

Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.

Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.

Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.

* * *

Nynrah
Takomo

Guardian oli mietteissään.
Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi.
En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.

Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle.
Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.

Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi.
...tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.

Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.

01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä.
Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta...en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?

Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle.
...ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, 'kohta nyt heti skarrararr' on ihan hyvä vaihtoehto.

Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.

Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena.
Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita.
Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?

Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.

Harhautapa niitä. Minulle käy heti.

Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.

Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt.
...sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.

Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista.
Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti.
En minäkään uskoisi sen olevan.
Ulos päästäni.

Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.

Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.

Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi.
Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.

Hiih. Sehän toimi.
Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.

Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?”
Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?”
Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi.
Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.

Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…”
Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi.
Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli.
Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi.
Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.”
Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille.
Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti.
Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?”
Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.

No niin. Aikana ennen tuloveroa ruokaetikkaa Killjoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä.
Hyvä on, hyvä on…


Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.

Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.

Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.

”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.”
Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.”
Ei. Tietenkään ei…


Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.

No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.

”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.

Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.

Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.

”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti.
Vaiti, sinä kurja.

”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.

Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.

”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”

Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.

”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.

En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.

Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…



Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.

Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.

Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…

”Lopeta”, Guardian sihahti.
Matoranin poskelle vierähti kyynel.

Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.

”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.

Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.

Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.

* * *

Bakmein tykönä

Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.

"Urrrr..."
"Vaiti. Säikytät kalat."

Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.

Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.

- - -

Klaani, kauan sitten



Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.

Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.

"Rakkaat Klaanilaiset", Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. "Minulla on teille iloisia uutisia."

Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.

"Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että..."
"Mene suoraan asiaan."

Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.

"Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?" Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
"Riippuu", kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.

Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.

"Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt."

Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.

Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.

Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.

Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:

"Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon..."

Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.

"...jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!"

Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.

"Odota", Tawa sanoi. "Minulla on sinulle asiaa."
"Oikeastaan... Niin minullakin", vastasi Ämkoo.

- - -

Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.

"Asiasi?", Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
"Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille."
"Ha ha."
"Mikä nyt on hauskaa?"

Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.

"Heitä on enemmänkin", Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.

"Tervetuloa tiimiin", Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
"Helei."

* * *


Klaani
Sairastupa

Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?

Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…

Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.

Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.

* * *

Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki

Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.

Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.

Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni...

Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten

Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.

Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.

Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.

Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta...”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”

Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.

Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee 'Alvog, Riktete ja T-K'?” hän kyseenalaisti.
”...eh, kuvitelkaa, että ne ovat 'Elgen, Buginoid ja Snowman',” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”

Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”

Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”

Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.

”...kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.

Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.

Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.

Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.

”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”

Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.

”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain

Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”

Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.

Tuntematon

Gekko heräsi pöydältä, hän tunsi olonsa jotenkin pieneksi ja oli kahlittu pöytään, sitten hän tajusi missä hän oli. Abzumo saapui ja toisti kaiken juuri niin kuin Gekko oli muistanutkin, mutta tällä kertaa Avde ei saapunut paikalle juuri sillä ratkaisevalla hetkellä ja Gekko tunsi sen pienen hetken kun kirves iskeytyi hänen kalloonsa.

"Missä minä olen", Gekon ääni kaikui synkkyydessä. Gekko käveli harhaisesti eteenpäin ja törmäsi seinään jossa oli veristä tekstiä.

"Unesta ei ole pakotietä, unessa olet YKSIN".

Kylmät väreet nousivat hänen selkäänsä. hän jatkoi kävelemistään.

"Unesta et herää". Teksti vain pahensi toan mielialaa, mutta hän ei osannut odottaa sitä mitä seuraavaksi tapahtui. Musta haarniskainen, punasilmäinen olento nousi tyhjyydestä ja tuijotti avohkii kasvoillaan toaa.

"Sinä, sinun takiasi olen täällä! Mitä sinä olet mennyt tekemään!", Gekko karjui tunnistaessaan hahmon.

"Mistä minä tietäisin, olen sinun pääsi tuote enkä mitään muuta, tapa nyt sitten minut kun kerta sitä niin paljon haluat, vaikka ehkä saatan tällä kertaa pistää jotain vastaankin".

Gekko otti esiin miekkansa, miekan joka ei ollut koskaan jättnyt häntä, eikä se taatusti jättäisi nytkään.

Klaanin piha

Kun makuta oli aikansa kironnut, tämä meni takaisin porteille ja näytti Gekolta anastamaansa passia, Tawa teki nopean hyökkäyksen heti ovella, joka passitti makutan pihamaalle.

"Tuletko ulos kanssani?", se kysyi tekolempeästi ja Tawahan tuli juosten kohti makutaa ja oli lyömässä tätä, mutta tämä käytti mielenvoimiaan ja sai Toan matalaksi.

"Et tiedä kenen kanssa olet tekemisissä".

"No tutustutaanko?"

"Tutustu sinä keihääseeni".

Makuta lennähti sähköpurkauksesta metrien päähän ja alkoi kävellä kohti Tawaa.

"Minä en pidä rukkasista".

makuta otti raskaan miekan selästään.

Luola

Nimetön hahmo seisoi yhä. Vanha, metallinen laite oli jo hiljentynyt.
"Mene", hahmo sanoi. Yksi huoneen varjoista liikahti.

Varjo lähestyi nimetöntä hahmoa hitaasti. Se muistutti etäisesti Matorania. Kävellessään hahmoa kohti varjo vähitellen sai muotoa. Se piteni. Se kasvatti siivet. Se piteli kädessään kirvestä. Eikä se ollut enää pelkkä varjo.

"Mene", huoneen toinen henkilö toisti ja katsoi ainoata asiaa huoneessa joka muistutti häntä ajasta, jolloin hänet tunnettiin vielä nimellä Jouera. Ja Gande, hänen lajinsa mytologinen jumalhahmo, työntekijän turva ja työttämän tuhoaja seisoi hänen edessään.

"Tiedät, ketä etsiä", entinen Jouera sanoi ja katsoi lievästi vapisten hahmoa, jota hänet ja kaikki muut oli opetettu pelkäämään. Gande jatkoi matkaansa ja katosi hiljalleen, jättäen jälkeensä vain Matoranin varjon. Varjo katosi seinän läpi. Nyt yksin luolamaisessa huoneessa seisova henkilö vaipui ajatuksiinsa.

Kumpa voisin unohtaa.

Bio-Klaanin linnoitus

"...Ja sinä löysit hänet käytävältä?" epäuskoinen hoitajamatoran toisti. Summerganon nyökkäsi.
"Tilanne on aika vakava", hoitajamatoran toisti hiljaisena. "Elimet saamme kyllä korvattua, öh... jotenkin. Voi olla, että joudumme siirtymään mechapukuun. Mutta en puhu siitä. Kehossa ei vaikuta olevan... ketään. Elintoiminnot yrittävät epätoivoisesti toimia. Mutta jotain mätää tässä on."

Summerganon katsoi ulos hoitajamatoranin leikkaussalin ikkunasta.

"Se pahuksen saari."

[spoil]Toivottavasti Sugaa ei haittaa hänen hahmonsa käyttö.[/spoil]

Nimdasaaren pyhä kammio

Notfun hyppelehti väistellen nukkea. Matoro oli saanut itsensä turvaan, eristyksiin nukesta, mutta katsos kuinka, piraatti oli jäänyt ulkopuolelle väistelemään täydellisen taistelijan iskuja. Notfun väisteli nuken iskuja hengästyneenä, ja mietti, mitä voisi tehdä.

"Hei.. Tyyppi, mitä jos liittoutuisimme ja hallitsisimme maailmaa yhdessä?", Notfun ehdotti hengästyneenä väistellen iskuja.

Nukke ei vastannut.

"Entä jos vaikka sitten tuota.. Joisimme rommia yhdessä..?", Notfun kysyi väistellen miekaniskuja.

Ei vastausta. Taaskaan.

"Unohda sitten koko juttu, minä menen nyt lohkareen alta Matoron luo", Notfun sanoi, ja hyppäsi.


"Se oli tuota... Yllättävän helppoa", Notfun huohotti.

[spoil]JAKEEEERGH! Minä olin jäällä sinetöidyn oven toisella puolella. Noh, sovitaanko että tuo sinun viestisi tapahtui juuri ennen tonnipostia? Silloin ei synny mitään outoa.

Joo, sovitaan. Hyvä.[/spoil]

Nimdan saari
Atheonin kammio

Suuri kammio oli hyvin tyhjä. Sen keskustaa hallitsi Atheonin valtava patsas, mutta muuten huone oli kalusteeton.
Matoro mietti kuumeisesti mitä tekisi. Notfun oli ehtinyt sisään juuri ennen kuin hän oli sulkenut oven jäällä. Nukke pääsisi tänne pian.

"Mistä ihmeestä sinä tänne ilmestyit?" Matoro kysyi hermostuneena kävellessään pitkin huonetta.
"Öööh. Jumaljuttuja. Ulottovuusportti", Notfun selitti jotakin ja koitti pysyä Toan perässä.
"Unohda että edes kysyin", Matoro mutisi ja katseli ympärilleen. Hän huomasi yökiikarillaan huoneen perällä kivisen kaapin, ja syöksyi sinne katsomaan.
Ruosteinen lukko irtosi helposti. Kaapissa oli Athin kirja, paljon muita kääröjä ja kirjoja sekä rivi eripituisia seremoniamiekkoja.

Matoro mutisi jotain ja huokaisi. Hän siirtyi pois kaapilta ja kohdisti katseensa kattoon.

Hetken mietittyään hän kuitenkin nappasi varuille yhden pitkän miekan ja pujotti sen vyöhönsä Energiateränsä viereen.

Atheonin punahehkuisen patsaan yllä näkyi katossa epämääräisiä viivoja. Se näytti luukulta.

Hymy nousi Jään Toan suulle ja hän alkoi miettiä etäisyyttä. Riittäisikö harppuuna tästä vai pitäisikö kiivetä ensin patsaalle.

Silloin kivinen ovi iskeytyi jään sirpaleiden kanssa kovaa patsaan jalustaan. Kivitomun takaa käveli täysin eleettä valkoinen nukke.

Punaisten valokivien ja ilmassa leijuvan pölyn aikaansaama efekti sai Marionetin näyttämään entistäkin karmeammalta sen kävellessä rauhallisesti patsaan ohi. Olento piti Äärtä pystyssä päänsä sivulla.

Matoro astui askelia taaksepäin. Hän otti Energiateränsä eteensä puolustusvalmiuteen.

"Häivy täältä, jotenkin. Toimin paremmin yksin", Matoro kuiskasi äreästi Notfunille. "Koita päästä luukulle", Matoro jatkoi viitaten kattoon. Matoran mietti hetken ja syöksyi patsaan toiselle puolelle.

Marionetti pysähtyi muutaman metrin päähän Matorosta. Punaiset valokivet patsaan jalustassa saivat taistelijat aavemaisen punaiseksi.

Atheonin kammio, Nimdasaarella siis. Ymmärrätte kyllä.

"Mrhh.. Hipit. Arh. Vihaan niitä. Ja tuo valkohujoppi. Mitä se luulee miekkailevansa..", Notfun mutisi hyppiessään kivillä kohti luukkua.

Matoro ja Marjonetti taistelivat, nukke tuntui hetken olevan alakynnessä, mutta se hyppäsi ylös, ja tasoitti tilanteen.

"Matoro.. Minun pitää kertoa jotain", Notfun selitti.

"Ärhh.. Etkö nää, että minulla ei ole aikaa?", Matoro ärähti.

"No kuitenkin. Oikeasti tässä ei ollut kyse mistään ulottuvuusportista.. Yarr. Vaikka se tuntuukin vaikealta kertoa, menetin tajuntani, ja heräsin hieman sekavana", Notfun selitti taistelevalle Toalle.

"Hei. Nyt ei ole oikeasti aikaa. Muutenkin, arvasin tuon jo ennestään", Matoro ärisi, ja pääsi taistelussa niskan päälle.

Notfun oli nyt tarpeeksi korkealla, ja veti luukun kahvasta. Hän pääsi ulos.

"Matoro, tämä on auki jos haluat joskus tulla", Notfun huusi, ja otti kulauksen rommipullostaan.

Nynrah, Takomo

Q-miestä ei ollut vielä löytänyt. Yleispätevästä huipputeknologiatehtaasta nopeasti tappajarobotteja valmistavaksi liukuhihnalabyrintiksi muutetussa tilassa yhden pienen Matoranin löytäminen tarjosi haasteensa. Toisaalta kaikki se roju ja käytöstä pakon edessä pois tuupatut koneet tarjosivat jopa konetuliaseetta ja kahta Matorania kantavalle jättikykloopille paljon piilopaikkoja. Avhrak Vat olivat leijuneet ohi tasaisin väliajoin, mutta tähän mennessä Laivaston edustajilla oli käynyt tuuri. Keetongu tunnistaisi kyllä Q-miehen hänet nähdessään, olihan insinööriaave käynyt Klaanissa joskus vuosia sitten. Tongun muistikuvien mukaan Matoran oli poikkeuksellisen pitkä ja hänellä oli keltainen Komau.

Keetongu kiersi yhden teollisuussalin liukuhihnakompleksin reunaa Matoranit olkapäillään. Viisi silmää näkisi enemmän kuin yksi. Hallin reunalla näkyi joukko levähdysparakkeja. Niissä oli jykevät rautaovet ja pienet, likaiset ikkunat. Parakkien eteen oli kasattu kaikenlaista roinaa johtokimpuista suuriin sammioihin.
”Yhdessä ikkunassa on valo”, Ontor huomautti. Tongu kääntyi, varmisti reitin selvyyden ja käveli parakkien luo. Hän kumartui ja kurkisti ikkunasta sisään. Ikkunat sotkeneesta ruskeasta tahnasta huolimatta kyklooppi tunnisti ainoalla silmällään etsimänsä henkilön.
”Bi-bibibibingo.”

Ovi näytti olevan lukittu koodilukolla, joten Tongu potkaisi sen sisään. Se kävi yllättävän helposti ottaen huomioon oven paksuuden, mutta toisaalta saranat olivat melko ruosteiset. Qinfatheous lensi työtuolistaan selälleen kun ovi lennähti sisään. Pitkällä Matoranilla on laiha, mustapunaninen keho ja, kuten Tongu oli muistanut, keltainen Komau. Hän kuitenkin huomasi, ettei kyseessä ollut Rautainen Kuolema, ja veti työkakkulansa takaisin naamionsa päälle.
”Lukitsivat minut tänne”, hän totesi.

”Jaahas, joo. Tuota, Keetongu Bio-Klaanista, saatat muistaakin. Ehkä tuo ovi pitäisi..” Tongu vastasi.

”Ovi, tosiaan. Näytähän tuota D-88-Cordakia,” Q-mies sanoi. Matoranit hyppäsivät maahan Tongun olkapäiltä, ja keltainen kyklooppi laski aseensa maahan ja asetti oven takaisin paikoilleen. Q-mies alkoi tutkimaan hävittäjäkoneesta irrotettua raskaan sarjan sarjatuliasetta.

”Kolmosrummussa taitaa olla ylikuumenemisongelma? Saisit korjattua sen kääntämällä kulmasitojaa 90 astetta ja tekemällä koko johdinjärjestelmän pienenpään tilaan. Jos minulla olisi työkaluni, voisin yrittää korjata sen, mutta se perhanan Arsteini sotkee kaiken”, Q-mies vastasi.

Tongu kumartui asetta tutkivan Matoranin viereen ja tutki asettaan. Ontor ja Ternok menivät tutkimaan pöydällä olevia papereita.

”Ostin nämä aseet vasta vähän aikaa sitten enkä ole juuri tutkinut niitä, mutta havaitsin kyllä ongelman. Mutta tosiaan, olemme kuoleman tehtaassa… Käyvätkö ne robotit täällä usein? Miksi sinut edes lukittiin tänne?”

”Öh, ne Arsteinin robotit… Nerokkaita luomuksia, mutta väärässä tarkoituksessa. Nelikätisiä ei ole näkynyt täällä päiviin. Lautaset käyvät tarkastamassa muutaman kerran päivässä ja tuovat tarvittavat ravinnon. Pistivät minut tekemään kaavoja toisarvoisiin projekteihin. Energian kulutus kasvoi liian suureksi, ja jouduimme patoamaan joen.”

”Meidän kannattaisi varmaan jättää tämä paikka, kaikkien Matoranien ja muiden siis. Tiedätkö hyvää pakoreittiä tässä teknologialabyrintissa? Katselin ympärilleni, mutta sinulla lienee paremmat tiedot tästä kaikesta… Mukanani on sitten korkea-arvoinen veteraaniskakdi ja Makuta, joka etsi itselleen kehoa. He kyllä poikkesivat omille teilleen…” Keetongu sanoi. Paikka oli epämiellyttävä.

”Mutta nythän me menemme aivan asioiden edelle, Keetongu hyvä”, Q-mies vastasi, ”Tiedän, miksi tulit tänne. Tilauksesi, uusi aluksen runko. Olen todella pahoillani viivästyksestä. Se on valmis, ollut jo pitkän aikaa, mutta sitten se Skakdinkuvatus tuli ja sotki ihan kaiken. Eivät antaneet lähettää vanhoja tilauksia. Uskoisin, että meidän on annettava sinulle alennusta, tiedäthän, Haamujen kunnia… Sitä säilytetään varastossa 9C joenuoman toisella puolella.”

”Mmm-m. Se taitaa olla nyt pienimpiä ongelmiamme. Vaikka toisaalta, lautaset ampuivat vanhan alukseni alas. Jos aiomme poistua saarelta lentäen, meidän täytyy korjata se tai hankkia kokonaan uusi alus. Mutta niin, oliko sinulla karttaa tai vastaava?”

Q-mies käveli pöytänsä luo, aukaisi yhden laatikon ja otti sen pohjan pois. Välipohjan alla oli pieni salalokero. Qinfatheous kaivoi sieltä kirjasen, pienen jakoavaimen ja tehtaan lyijykynällä ja punaisella musteella maalatun pohjapiirroksen.

”Muistikirja, ensimmäinen työkaluni ja kartta. Tässä kaikki mitä tarvitsen”, hän sanoi ja aukaisi kartan. ”Meidän on parasta käyttää tätä huoltotunnelia, se lähtee muutaman kymmenen metrin päästä. Kun pääsemme valimoon, tähän näin, voimme edetä rautasiltoja pitkin alueen yli. Se on epämiellyttävä paikka: Sulia metalleja ja valtavia uuneja. Sitten pääsemme pois tehtaasta täältä, ja voimme ylittää padon kapeaa siltaa pitkin ja hakea aluksesi varastosta.”

”Eiköhän mennä”, Tongu sanoi, otti kolme Matorania hartioilleen, Cordak-tykkinsä käteen ja potkaisi oven ulos.



Lajinsa viimeinen kyklooppirahi-Matorantrio-ilmasta ilmaan-asekombinaatio juoksi parakeilta hallin toiselle puolelle huoltotunnelin luukun luo. Q-mies neuvoi Tongulle luukun aukaisumekanismin ja rypäs hyppäsi tunneliin. Keetongu työnsi vielä luukun eteen käytöstä poistetun sahauslaiteen seuraajien harhauttamiseksi. Tunneli oli onneksi tarpeeksi suuri, mutta Tongun piti hölkätä kyyryssä. Tunnelissa haisi ummehtuneelle ja ruosteelle ja se haarautui välillä. Vasemmalla olkapäällä istuva Q-mies toimi kartanlukijana ja neuvoi uljasta ratsuaan mutkissa. Pian he olivatkin alittaneet kaksi suurinta takomohallia ja pääsivät Valimolle.

Huoltotunneli nousi ja muuttui pian portaikoksi. Se puhkaisi Valimon lattian ja nousi rautakehikkoportaikkona ylös. Valimossa on tukalan kuuma ja sen yläpuolella risteili, kuten Qinfatheous oli kertonut, rautasiltojen verkosto. Salissa risteili hypnoottisen tanssin tapaan nostureissa kiikkuvia rautasammioita, sähkömagneetteja, kouria ja muita teollisia värkkejä.

Sankarirypäs kiipesi siltojen tasolle ja Tongu juoksi taas Q-miehen kertomaa reittiä salin yläpuolella. Sillat eivät tarjonneet minkäänlaista suojaa robottisilmien katseilta, ja Tongu päätti luottaa yksinkertaisesti nopeuteen. Tukahduttava kuumuus kuitenkin hidasti juoksemista kovin ja Keetongun piti pysähtyä hengähtämään.

Muutaman sadan metrin päässä lentävä lautanen huomasi joukkion. Se raportoi Valimon sisäänkäynnillä valvovalle Feterralle.

Keetongu nousi ja jatkoi juoksemistaan. He olivat jo salin puolessa välissä, ja alhaalla näkyi suuria sulan metallin altaita. Tämä oli paikka, josta ei tosiaankaan halunnut pudota. Keetongu mietti, miten saisi yhteyden Guartsuun ja Manuun, oliko Manulla jo oikea ruumis ja olivatko he edes hengissä.

Matka edessä lyheni ja lyheni. Nostokurjet jatkoivat hypnoottista tanssiaan. Sillan pää ja salin takaovi lähenivät. Enää pari sataa metriä, ja he pääsisivät ulos tästä kauheasta teollistumisen irvikuvasta.

Sitten, voiton ja toivon huuman keskellä, vanhat painajaiset palasivat.

Avhrak Feterran kiiltävä nelikätinen hahmo ilmestyi kymmenen metrin päähän sankareistamme ja asetti olkapäidensä plasma-aseet hyökkäysasentoon. Sen robotintarkat aistit vastaanottivat informaatiota tunkeilijoista. Sen kylmistä silmistä paistoi piittaamattomuus ja kuolema. Keetongun sydän oli pysähtyä. Hän käänsi Cordak-aseensa varovasti leijuvaa robottia kohden, mutta tiesi, että räjähtävät panokset vahingoittaisivat häntä itseään enemmän kuin robottia tältä etäisyydeltä.

Qinfatheous ei kuitenkaan aikaillut. Kun Feterra analysoi kyklooppia ja sen isoa pyssyä, Nynrah-aave hyppäsi lähellä olevan nosturin tikkaille ja kiipesi nopeasti ohjaamoon. Parilla vivun väännöksellä hän kiepsautti nostokurjen roikuttaman vahvan sähkömagneetin Rautaisen Kuoleman yläpuolelle ja painoi kytkintä.

Valimohallin pohjalla olevassa sammiossa muhiva sula, nestemäinen rauta vastasi sähkömagneetin kutsuun. Yhtenä hohtavan oranssina suhauksena sen pyyhki tieltään rautasillanpätkän olemattomiin ja veti Feterran mukanaan ylös. Rautainen Kuolema päästi korvia ja sydäntä vihlovan huudon kun sula metallimassa pyyhki sen lähes olemattomiin.

”Kuinka mahtava onkaan magnetismin maaginen voima oikeissa käsissä”, Q-mies tokaisi mietteissään ja hyppäsi Keetongun selkään. Keltainen Rahi tuijotti äimänä sillassa olevaa aukkoa, jonka päät hohtivat oranssina ohi kiitäneen lämpöaallon jäljiltä.

Nimdasaari, käytävä

Jardirt ja miehistö kävelivät eteenpäin. Jardirtiä harmitti edelleen Notfunin kuolema.

"Yarr. Pysähtykäämme, ja viettäkäämme hiljainen hetki Notfunin muistoksi", Jardirt julisti, ja otti kapteeninhattunsa pois päästä.

Sitten lattialuukku aukesi. Hetkinen. Ei auennut, ainakaan siellä, missä Jardirt ja miehistö talsivat, koska tämä lattialuukku johti Atheonin temppelin siivouskomeroon.


SAMAAN AIKAAN ATHEONIN KAMMIOSSA

Notfun yritti nykiä luukkua auki, mutta se ei auennut.

"Hitto. Miksei tämä aukea. Vihaan hippejä. Paljon. Rommia. Nyt. Hipit. Kuolkaa", Notfun mutisi...

Tuntematon

Kaksi olentoa, jotka olivat kuin toistensa peilikuvat alkoivat armottomaan taisteluun.

Miekat kalahtivat toisiaan vasten.

"Minä voin voittaa sinut. Helposti", Gekko sanoi pidellen miekkaansa.

"Jos viittaat edellisiin kertoihin olet väärässä, sillä Itroz. Et voi uskoakkaan kuink viisas hän on."

"Mitä oletkin sanomassa se on valetta!", Gekko huusi ja tönäisi vastustajansa kumoon.

"Ei, poikaseni. Se ei ollut valetta, silllä minä olen osa mieltäsi, ajatus joka haluaa tappaa sinut ja arvaa vain kuka sen iskoisti 'päähäsi'", musta toa sanoi rauhallsiesti ja nousi ylös ja kohotti miekkansa, mutta Gekko sai väistettyä ajoissa.

"Me, sinä ja minä, olemme hyvin samanlaisia, meissä on vain hiuksenhieno ero. Sinä olet 'positiivista antidermistä', sinä olet juuri tällä hetkellä vain kasa mönjää, joka näkee unta. Kenties ikuisesti, ja kenties muuttuu varmaksi jos et saa minua hengiltä", Musta olento virnisti päin jo valmiiksi järkyttynenn toan naamaa.

"Mutta tiedätkös, minä en ole vielä kertaakaan hävinnyt sinulle käsirysyssä sinua vastaan".

"Ai, kuules. Minustakin pimeys on aika tyyyylsäää... tulkoon valo".

Koko alue kirkastui ja GK erotti tutun maiseman, klaanin.

"Miksi sinä veit minut tänne!", Gekko huusi.

"Onko sillä välttämättä edes merkitystä?", makuta sanoi rauhallisesti ja nosti oven ilmaan ja oli heittämässä sitä. Gekko syöksyi makutan vierestä tämän ilmassa kannattelevan oven ohi ja huitaisi makutaa jalkaan ja tämä menetti otteensa ja ovi rojahti päälle.

"Nyt sinä vasta mukamas tempun teit".

Tällainen on mielenhaaskausta.

Säde iskeytyi mustaan toaan ja tämä alkoi huutamaan korvia särkevästi samalla kun yksinkertaisesti räjähti ilmaan.

Tule, puhutaan.

Gekko noukki maasta pudonneen pimeän miekan ja laittoi talteen.

Ääni neuvoi häntä kulkemaan eteenpäin.

Klaanin piha

"Tämä kveri alkaa käydä tosi kuumana, tulkaa välittömästi!", Tawa huusi kohti linnoitusta ja sai pari toaa avukseen.

"Nyt tuhotaan tuo pirulainen!", Tawa huusi ja kaksi toaa lähtivät hyökkäykseen.

"Kuum-", makuta sanoi mutta keskeytti saadessaan miekasta päähänsä ja alkoi hoiperella taaksepäin,

"Arvon... admin. m-mitä te hyödytte tapostani?"

"Asiahan ei sinulle kuulu.", Tawa löi keihäällään ja heitti makutan parin metrin päähän.

"Katso nyt tätä haarniskaa! Katso nyt tätä kehoa! Se on ihan räjähtääntynyt ja lähes käyttökelvoton. Ajattele mitä se sanoo kun näkee tämän tällaisessa kunnossa!"

"Luulen, että hän ei halua sitä kun sinun kaltaisesi saasta on olllut siinä".

"No siinä tapauksessa-", makuta keskeytti ja kiipesi kovaa vauhtia katolle.

"Te kaksi, heti. Tulette kanssani hissiin".

Hissiin, heh.

"Grr", Tawa ajatteli itsekseen.

Pimeys

T̶ämä̢n͘ ͡h͠e̕ ̡t̴éki͞v͞ä҉t҉ ̵minulle͞

H̦̜͓̗a̳͙̳̼ͪ͞l͓ͦͨ̽u͕̞͍̼̮̰̖̾̓͋ͩ̕a͈̰̼͓̬̅̓̄ͭtͣ̂͐͊ͣ͒ͅk͈̲̻̦ͧ͗̚o͏͙̦̬ ̞̩̼̗̱̝ͧ̾̾ͤ̿̅͌ͅs̆͆̏͏̞ͅa̸̿m̶̜ͪ͒̏̉̈́̈́ͅa̘̒ͥ͆ͪ̈́͛͂͘n̴͕̝͍̦͈ͫ͋̈́̆͂̈́ ̦̻̥ͭ͂ͦ́ͫ͜k̻͉̫̬ͬ̾̌̎͋̋́̚o̎ͫ̾̕h̗͓̘ͅta̡̬̦͚̻̿̑̈l̝͎̜̺̣ͅͅo̾͘n̛̘̺͍͊͐ͣ̊̓

K̶̨̼̜ͩ͛ͫ̏̉̊ě̸̱̗̳̻͎̝̐̓ͅh̜͉͚͖̾̐͊̄̂ͮ͌e̡͎̫͕ͧ̈͛̓͐͗̀n̶͓̻̹͍̯̺̳͍͆ͥ͛̓k̸̮̼̯̞̋̆̃̆͗ä̤̳͕̩̲͉ͮ͒̍äͭ̍ͧ̇͏̬̩̩ń̢͓̪͖̳̩̱͇̱ͮ̌̑̉ͮ ̰̳̳͔̤̞̠̉ͭͧͨ̋̐̂͋ḙ̵͉͉̹̞̳̻̥ͫ͋̏̇̔͛̌̓͗͠͠i͉̤̟̗͍̳̳̞͕̊̓́ͮ͌̄ ̰͙͈͕̳̐̅͋̈́̀͊̚͘͡v̸̟̦̩̹ͪ͊ͪ͝ǫ̫̗͍͍̰ͪ̓ͯͭ̿̿̀ị̶̞̰̈ͥ ̉̆̿͏͏̦̞͍̹̭̭̺͎̮l̢͕͇ͫ̓͛ͪ̍͢ų̶̼̲͈͕̂̉̅̏o̭̙͎̠̥͙̔͂̃̈́͒̒ͥͨţ̙̈́̓ͬ̿́̆͛̓̕͞ͅt̷͓̠͊̑͌a̢̮͔̝̽͋ͪ́ͧ̄͐̚å̴̘̖͎̭̝̥̗͇ͧͅ

Û̵̩͎͈̙̗͍̲͉̼̙̒ͫ̓ͤ̎ͭ̃̊̏ͧ̓̅ͣ̇͐͞h̵̶̨̠͇͙̫͓̭̱̳̭͉͇͇̗̯̫́̋͑͆̏̔̀ͅr̴̵̭̯̙̻̩̭̲̦̰̦͚͓̳̖̖͇͔̮͆̓͌̉̍ͯͧͪ̀͒̓̆̆̃̄ͥͦ̒̎aͧͮ͊̓ͧ͐̂ͮͫ́̏͐̂͏̡̫̤̙͓͈̺̘͟͡a̷̼͙̘͔̲̤̯̼̺̰̓̌̒͒ͭ̾̌ͣ͑̆̏̐̕͟͞ͅͅ ̡̛̛̙͙̠͇̰͔̙ͫ̈̈́ͭ̂͊͌͆̏ͣ̊ͭ̒́V̸̸̦̠͉̭̘̟͍͉̖̓ͪ̄͋ͨ̒͌ͨ͝͞͡a̴̢̛͇̙̲̼ͮ́̓̌͋p̨̡͚̻̬͓̥̀ͣͪ̋̉͜a̶̋̿̈̊ͫͪ̄̀̈́̌̚̕͘͡҉̹̲̩̬̻͖̫͕̜̘̝̥̳̼̳̤̩ͅa̢̖͓̖̯̼̘ͫ͊̓ͬ̆̀͡m̵̶̡̗͈͎͙̦̼͔̞̭͓̖ͮͫ͐ͤ̒͗ͩ͛ͦ̌̿͐ͭͤ̏̈́̈̚ủ̦̟̪̮̰̲͈̓̿̍́̋̏ͫͪ̀̚̕͢u̡̹̝̹̳͖̦̙̫̰̼̟͑ͥ̋̃͆̍͐̉͞͝͞r̶̶̩̪͖͉̄ͤͦ̽̃ȧ̵̸̟̼̼̰̞͉̬̳̳̥͛̀̑̅ͥ̓͗ͨ͋͊̃ͩ̽͒ͩ̈́͟ͅr͓̲͇̞̅̽̽͋̄̅̏̆ͥ͆̏ͪ̋̔̕͝ï̴̷̷̟̯̮̣͚̹̟̩̝̫̦̱͉͙̠͔̟̬̅̇̎͋


Meri

Zairyh matkasi merta pitkin tyytyväisenä siitä, ettei häntä oltu huomattu. Aurinko paistoi. Zairyh käänsi silloin tällöin katsettaan. Mitään ei näkynyt. Tyytyväisenä siitä hän uppoutui jälleen ajatuksiinsa. Ensin oli löydettävä jotain elämää. Tutkittava muistoja. Vaihdeltava saarta. Kunnes löytyisi hyödyllistä tietoa Makuta Itrozista. Joueraa kukaan tuskin tuntisi. Mutta jos Itroz oli elossa, hän tietäisi todennäköisesti jotain mielispesialistin olinpaikasta.

Lautan ohi liitävä varjo keskeytti Zairyhin ajatuksen. Zairyh katsahti ylös odottaen näkevänsä linnun. Sitä ei näkynyt. Hän katsahti taakseen.

Sata viittaan pukeutunutta hahmoa leijui veden päällä.

Zairyhiin iski paniikki. Olennot eivät hyökänneet. Zairyh tunnusteli niiden mieliä. Ei epäilystäkään. Jokainen oli suojattu täsmälleen samalla tavalla kuin Joueran. Joueraa ei kuitenkaan näkynyt joukossa.

Joukko aloitti hyökkäyksensä. Mielensisäisiä hyökkäyksiä sateli joka puolelta. Olennot leijuivat ja muodostivat piirin Zairyhin ympärille.

Zairyh jatkoi epätoivoisena olentojen tutkimista hyökkäysten pommittaessa häntä. Tätä taistelua Zairyh ei voittaisi taistelemalla. Olentojen suojauksesta oli pakko löytyä reikä.

Zairyh tunsi pientä kipua. Hän yritti torjua hyökkäyksiä. Hyödytöntä. Zairyh sai yhtä hyökkäystä pidäteltyä muutaman sekunnin, mutta siinä samassa toinen jo iski häneen tarkassa muodostelmassa.

Tarkassa muodostelmassa. Zairyh keskitti kaikki voimansa iskujen heikentämiseen ja tarkasteli niitä. Jokainen olento lähetti vuorollaan hyökkäyksen. Seuraava olento. Mielensisäinen isku. Seuraava. Isku. Seuraava. Isku. Miksi ne eivät hyökänneet samaan aikaan?

Kipu yltyi. Zairyh lopetti iskujen heikentämisen ja keskitti voimansa muualle. Kipu vain paheni ja paheni.

Eri värisiä viittoja kantava joukko ei osoittanut voitonriemua.

Zairyh keskitti viimeiset voimansa valtavan iskun luomiseen ja odotti oikeaa hetkeä. Se tuli.

Zairyh lähetti mielensisäisen iskun kohti tummanpunaista viittaa kantavaa hahmoa, joka oli seuraavana hyökkäysmuodostelmassa.

Olento ei ehtinyt purkaa iskua vaan lähetti sen eteenpäin toiselle olennolle. Toinen olento, kirkkaankeltaista viittaa kantava, ei hänkään ehtinyt tuhota iskua hyökkäysmudostelman vuoron liikkuessa häntä kohti vaan lähetti sen jälleen eteenpäin.

Zairyh odotti. Hyökkäysmudostelmaan tuli muutamia säröjä silloin tällöin olentojen lähettäessä hyökkäystä toisilleen, mutta se vain jatkui.

Epätoivo valtasi Zairyhin.

Yhtäkkiä Zairyh vaistosi iskun osuneen johonkin pahasti. Toiveikkaana hän nosti katseensa kohti hiljaista sotajoukkoa.

Sotajoukko lopetti hyökkäykset, mutta yksikään ei ollut vahingoittunut.

Mihin hyökkäys oli sitten osunut?

Zairyh haravoi alueen tarkasti. Sitten jotain löytyi.

Mieli oli pieni ja heiveröinen. Ei yhtään muistoja. Ei monimutkaisia suojauksia.

Mikä tämä kummallinen ilmestys oli? Zairyh ei edes nähnyt mitään mielen kohdalla. Viittaan pukeutuneet olennot eivät jatkaneet hyökkäystä. Zairyh skannasi mieltä. Se oli niin heikko, että skannaus onnistui loistavasti. Mieli ilmeisesti lähetti refleksinomaisesti yhtä viestiä.

Auta.

Viittaa kantavat olennot hävisivät Zairyhin suureksi hämmästykseksi. Matoranin varjo liiti hiljaa kohti horisonttia.