I

Utopia

Valtias valahti kivelle Mustan ritarin vierelle. Heidän keskustelunsa pyöri hänen päässään. Ja sitten hänen koko elämänsä. Kenties hänen toverinsa oli oikeassa.

He eivät olleet niin vapaita kuin olivat kuvitelleet, eivätkä koskaan edes olleet.

Kenties heidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tälle polulle. Mutta oliko se edes valinta?

Toivottavasti myöhempien aikojen profeetat, oraakkelit ja ritarit, isät ja äidit, olisivat heitä viisaampia.

Kunpa Vuokraaja, Viitoittaja ja kaikki he muut tekisivät parempia valintoja. Onneksi heille oli tarjoutunut tilaisuus auttaa näitä.

Valtias muisteli aikaa ennen kelloja.

Ja miten kaikki olikaan alkanut.

Jo tuossa universumin alkuhämärässä kaikki pelin nappulat oli asetettu paikoilleen.

... Mistä kaikki lähtikään?

II

Kaukana nykyisyydestä,
ensimmäinen ranta

Hän muisti tuon rannan, jolta hänen matkansa oli alkanut.

Rannan, jossa alkuvoimien sattumalta, tai kenties kohtalon määräämänä, yhdistämät rakenteet muodostivat olentoja. Tuntevia olentoja, tietäviä olentoja, tietoisia olentoja, joita determinismin ja epädeterminismin vastauksettomat myrskyt tulisivat halki aikojen riepottelemaan.

Niin kauan sitten, maailman aivan ammoisissa alkuhämärissä. Kun Nimda ei ollut vielä laskeutunut taivaista, eikä enkelten luomistyö ollut vielä päätöksessään. Kun hänen kansansa oli vasta kömpinyt esiin merestä ja ensi kertaa avannut silmänsä ja mielensä maailmalle.

Hän muisti tuon mielten ensimmäisen kosketuksen ja sen hetken, kun hän näki kaikki värit maailmassa.

Tuon pienen hetken verran pieni olento saattoi katsoa toista silmiin.

Ja niin syttyi tulista ensimmäinen.

Yhteys joka ei saisi koskaan katketa.

Näin alkoi heidän tiensä, kohtalon punaisen viitoittamalla polulla.

Mutta kuuluiko sen jatkua sellaisena, kuin he toivoivat?

Liian pian tämän jälkeen he halkesivat kahtia.

Olivatko nuo mielet koskaan yhtä olleetkaan?

Ja tuolloin tuo pyhä yhteys katkesi.

Sen kaukaisen kaipuun hän tulisi aina tuntemaan.

Mutta ennen kuin näin kävi...

III

Kaukana nykyisyydestä,
niin kaukana kuin kukaan vain voi muistaa

IV

Kaukana nykyisyydestä,
kun Nimda oli vielä yksi

Mikä oli "Nimda"?

Eräänä päivänä, yhtenä niistä ensimmäisistä, hän kuuli tuon nimen ja mietti näin.

Mielen isän Athin lahja maailman olennoille.

Lahja, joka murtaisi viimeiset kahleet, joilla jumalat ja enkelit olivat heidät sitoneet.

Niin houkutteleva. Houkutuksista ei tuolloin ollut ketään vielä rankaistu.

Täynnä mahdollisuuksia. Sanaa "mahdollisuus" ei tuohon aikaan vielä edes ollut.

Kanohi Nimda.

Mitä jos se olisi meidän?

Ja tuolloin, juuri ennen kuin heidän tiensä lopullisesti erkanivat,

He yhteistuumin päättivät käydä matkaan ja etsiä Nimdan.

Niin julkeita varkaita he olivat.

V

Kaukana nykyisyydestä,
kun tarinat saivat alkunsa

Kaikki tahtoivat Nimdan.

Sillä kukapa ei haluaisi olla vapaa?

Sokeina, sokeina, taisteli koko maailma Nimdasta.

Ja näin Nimda vangitsi koko maailman.

Kuninkaat, palkka-armeijoineen

Kuningattaret, lukemattomine alamaisineen

Huijarit, kieroine aatteineen

Piispat, seurakuntineen

Sotilaat, miekkoineen ja keihäineen

Ja Ritarit, mielessään yhtenäisyys ja velvollisuus.

Kaikki marssivat Mielen isän nimeen,

Vaan oliko kukaan heistä todella hurskas?

Kaiken tuon keskellä,

Epätoivon hetkellä,

Ritari teki päätöksensä.

Tuo Ritari, vastoin monien tahtoa, toimi kuten ääni hänen sielussaan sanoi.

Ja tuona päivänä hänen teränsä puhuivat, ja muuttivat kaiken kulun.

Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.

Ja kuten kukaan muukaan, eivät Varkaat saavuttaneet Nimdaa.

Ja pian tämän jälkeen,

Syystä kuninkaan, yhden heistä ensimmäisistä,

Sillä juuri tälle julma enkeli oli opettanut hierarkian käsitteen,

Kuten Nimdakin oli haljennut kuudeksi,

Myös heidän tiensä erkanivat.

Mutta toisin kuin Nimdan kappaleet,

He eivät enää koskaan näkisi toisiaan.

VI

Kaukana nykyisyydestä,
hautakummulla

Kun tuska hellitti pieneksi hetkeksi sen verran, että hän sai edes hengitettyä, hän nousi vaivoin seisomaan ja pyyhki kasvonsa. Hän antoi kätensä levätä vasten puun kaarnaa. Pitkät sormet kulkivat sen syitä vasten, tunnustellen sitä.

Hän laski katseensa muistomerkkiin puun juurella. Se oli pieni ja vaatimaton. Paljoa ei ollut. Hän tiesi, että paljoa toinen ei olisi edes halunnut.

Muistomerkin paikkaa toimitti vain pieni pino kiviä kolmion muotoon aseteltuna. Se oli kehystetty joillakin hänen suosikkikukistaan.

Petuniat olivat olleet hänestä kauneimpia. Niitä oli sinisiä, punaisia ja keltaisia. Ja... se saikin riittää. Eihän heillä edes ollut mitään haudattavaa.

Hänelle oli jäänyt vain riipivä epätieto, katkeruus ja tunne siitä, että hän tulisi aina olemaan vain puolikas.

Mutta jos hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi vain puolikas... hän ei edes voinut kuvitella, miltä pikkuisesta hänen vierellään tuntui.

Kaksi kuunsirppiä taivaalla heijasti heidän molempien varjot vasten kukkia ja suurta tammea, jonka katveessa he suojautuivat tähtitaivaalta. Sen tähdistä punaisimman pilkalta.

Pikkuinen piti katseensa kukissa. Lopulta tämä puhui.

"Missä hän on nyt?"

"Toivon, että osaisin vastata, pikkuiseni."

Pikkuinen oli hetken vain hiljaa.

"Ajatteleeko hän meitä siellä?"

"Varmasti ajattelee."

Hän tunsi pikkuisen sormien käpertyvän omiensa ympäri.

"Minulla on hirveä ikävä."

"Minä tiedän. Mutta hän on kaikessa tässä."

Hänen kyyneleensä tuntuivat tavallistakin raskaammilta, kun hän puhui.

"Hän on maassa, jolla astelemme. Hän on jokaisessa kukkasessa ja linnunlaulussa. Ja… aina kun nukut, hän katselee yltäsi."

"Aina kun nukun."

"Aina kun nukut."

Pikkuinen käänsi katseensa kuunsirppeihin. Hänen silmänsä olivat niin kauniit. Veri ei heitä yhdistänyt, mutta noissa silmissä oli niin paljon samaa.

Siksi seuraava, mitä hänen piti sanoa, sattui niin paljon enemmän.

"Minunkin on lähdettävä pian."

"Mihin?"

"Etelään. Mutta palaan kyllä."

Pikkuinen puristi kovempaa. Tämä ei selvästi halunnut päästää irti.

"Tiedän, mitä ajattelet. Mutta... sinä pärjäät kyllä. Sinussa on niin paljon häntä. Aion kyllä tulla takaisin.

Ja... ja kun minä palaan, aion tehdä kaiken paremmaksi."

Vaati se mitä tahansa.

VII

Kaukana nykyisyydestä,
kaukaisella saarella

Kipinät sinkosivat metallivuoren miekasta, kun tämä raastoi kirkon lattiaa. Rakennuksen tukipylväät sortuivat terän iskeytyessä niitä päin vauhtinsa lainkaan hidastumatta.

Terän kohde oli kuitenkin nopeampi, ja oli tiessään kauan ennen kuin miekka osui paikkaan, jossa tämä oli juuri seissyt. Tätä nimittäin ajoi voima, joka oli aivan yhtä vahva kuin miekan kantajan.

Mustan haarniskan niistä raoista, joita kanohin silmikoksi olisi voinut kutsua, pursusi ulos paksua savua, jonka paino sai sen valumaan vuolaana virtana kohti lattiaa. Metallinen peto oli raivoissaan tunkeilijan julkeudesta.

Jostain tämän takaa kuului ääni. "Soisin sinun viimein uskovan, olen isä Athin asialla."

"Enää koskaan eivät pakanat kajoa Mielen isän kasvoihin", kaikui hurjistunut jyrinä haarniskan sisältä.

"Muistat varmasti yhä sen päivän kun kunniasi sinulta vietiin", tunkeilija maanitteli. "Minä olin siellä. Pienenä ja mitättömänä, mutta läsnä yhtä kaikki. Ja minä tahdon jotain muuta kuin yksikään muista tämän pelin nappuloista.

"Ei ole Nimdan kohtalo ikuisesti kylmetä näissä hautaholveissa. Päinvastoin, Nimda on ainoa voima tässä maailmassa joka siihen henkien ja enkelten jättämät viat – puutteet! – kykenee korjaamaan."

"Herjaat herraamme", ritari, Nimdan vartija, vastasi kääntyen ympäri. Keltaiseen sadeviittaan pukeutunut tunkeilija, kuunsirppi paholaismaisine sarvinaan, seisoi alttarin päällä. Tämän takana olevan lasimaalauksen läpi kajasti auringonlasku kaikissa maailman väreissä.

"Isä Ath on ainoa tässä maailmassa johon voimme luottaa. Miksi hän olisi antanut meille vapautemme, jos emme kokeilisi sitä? Miksi uteliaisuutemme, jos emme tyydyttäisi sitä? Miksi kasvonsa, jos emme käyttäisi niitä? Nimda on meitä, Mielen isän lapsia varten. Ath ko relthe Nimda."

Viekkaan varkaan sanat herättivät jotain vuosien taistojen turruttaman ritarin sisimmässä.

"Voin tarjota sinulle uuden tarkoituksen, ja kohtalon, josta saat itse päättää. Minä tahdon sinut mukaan matkalleni. Näkemään, mistä maailmassamme on todella kyse." Sinihohtoinen siru oli löytänyt tiensä tämän sormiin syvältä alttarin uumenista. Se näytti siltä, kuin se olisi aina kuulunutkin tuohon käteen. "Ja koettelemaan kunnolla meille suotua voimaa. Voimaa valita itse tiemme."

"Mitä sanot?"

VIII

Kaukana nykyisyydestä,
yhä kaukaisemmalla saarella

Hän tarpoi paksussa hangessa yhä kauemmas kylän raunioilta. Ei, ei, tämä ei voinut olla totta!

Eikö hän näiden kaikkien vuosien aikana ollut oppinut mitään?

Taas hän oli kylvänyt ympärilleen tuhoa.

Hän oli ollut liian varomaton. Röyhkeä ja täysin sirun suoman vapauden pauloissa.

Mitä oikein oli tapahtunut?

Ei, kyllä hän sen tiesi.

Lumisade yltyi pyryksi, sitten myrskyksi. Hän taisteli sitä vastaan, mutta luonnonvoimien edessä hänkin taipui ja kaatui hankeen.

Silloin sininen siru, kantajansa epätoivon hetkellä, toi äänensä kuuluviin.

Ei, varkaani. Se ei ollut onnettomuus. Sinä teit tuon päätöksen aivan itse.

Eikö tuo vapauden tunne olekin humalluttava?

Varas puristi sirua nyrkissään. Niin kovaa kuin pystyi, hampaitaan kiristäen. Hän tunsi lämpimän virran valuvan kämmenestään kohti lumihankea, siitä kohtaa, missä sinisen sirun terävä reuna pureutui hänen lihaansa. Niin, pohjimmiltaan hänkin siis oli punainen. Mutta halusiko sininen siru sen hänestä ulos?

Mitä hänen täytyi tehdä?

Mikä oli oikea tie eteenpäin? Jotta hän, kaiken tämän lopussa, voisi tuoda hänet takaisin.

Siru antoi hänelle ohjeen.

Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.

IX

Kaukana nykyisyydestä,
viimeinen ranta

Keltaisen sadeviitan kantaja seisoi majakan huipulla katsellen merelle. Sen yllä leijui sumu, johon majakan pyörivä valo tasaisin väliajoin löi keilansa, ja keilassa hänen varjonsa.

Tämä saari oli sittenkin oikea paikka. Se, mitä hän oli niin kauan etsinyt. Pohjoisen noita, saaren muinaisin asukki, ei ollut antanut hänelle vastauksia. Mutta hän kaivaisi ne esiin ilman tämän apua. Maailmassa oli onneksi muitakin noitia.

Hän oli lopulta löytänyt apuvoimia. He, jotka tämän linnakkeen olivat pystyttäneet, olivat myös kiinnostuneet kauan sitten sirpaloitujen sirujen voimasta. Aivan eri tarkoitusperillä, mutta heidän yhteisen työnsä tulokset hyödyttäisivät kaikkia.

Vaikka nämä muut eivät täysin ymmärtäneet sitä, mitä sirut merkitsivät. He eivät tienneet, mitä Mielen isä lahjallaan tarkoitti. Heidän ainoa tavoitteensa oli oma uteliaisuutensa, jota he Nimdan kautta tyydyttivät. Sellainen hän oli itsekin ollut, ennen...

Hän oli kuitenkin varma, että heidän johtajansa tiesi enemmän. Tämä oli nähnyt jotain, mitä hänkään ei ollut. Ja tämän päämäärä pelotti häntä.

Hänen liittolaisensa olivat myös salanneet häneltä yksityiskohtia kokeiluistaan. Ehkä siksi, että nämä tekivät jotain niin kammottavaa, etteivät voineet kertoa siitä kenellekään.

Mitä kaikkea kaipuu saikaan pienet olennot tekemään.

Hän asteli majakan portaat alas linnakkeen pihalle. Alkoi sataa. Se lähti parista pisarasta, mutta aivan muutamissa sekunneissa yltyi rankkasateeksi. Kevät oli tullut, ja kevään ensimmäinen sade. Kaikkien aikojen kylmin talvi oli ohi, jo kauan aiemmin kuin sen olisi pitänyt. Kenties se, mitä he tekivät, muutti tätäkin maailmaa... Talven väistyessä sai kuitenkin maailma huokaista helpotuksesta – kylmyys ei jatkunutkaan loputtomiin! Sillä vaikka talvia oli nähty jo monta, pelkäsivät monet silti yhä, että joskus tulisi sellainen, joka ei päättyisi koskaan.

Talvi, jona valkea lumi pyyhkisi kaiken olemassaolevan takaisin siihen alkuperäiseen entropian mereen, josta se oli tullutkin. Talvi, jona horisonttikin katoaisi lumisateeseen ja kosmoksen kohinaan.

Menneen talven aikana saari oli muuttunut paljon. Uteliaiden paikallisten kanssa oli käyty kauppaa, ja heille oli opetettu uusia taitoja. Kylä, jonka Nimda… ei, hän itse, oli tuhonnut, oli aloittanut suuren jälleenrakennuksen, ja alkoi vetää puoleensa siirtolaisia muistakin saaren kolkista. He olivat nimenneet hänet pyhimykseksi.

Tuo päivä jona kylä oli tuhoutunut, ja lukemattomat muut, muistuttivat aina itsestään. Hän ei voisi koskaan unohtaa niitä. Nimda oli sanoinkuvaamattoman vaarallinen, mutta silti he jatkoivat tulella leikkimistä.

Mutta kaikki mahdollinen oli tehtävä sen eteen, että voisi korjata maailman.

Rankkasateen läpi lähestyi valtava metallivuori. Mielen isän soturi, hänen rinnallaan jo kauan vaeltanut, tarkkaili kaikkea tätä aikojen alussa taotun kuorensa raoista.

"Se on pian valmis", tämä jyrisi, ja ukkonen löi säestykseksi.

X

Kaukana nykyisyydestä,
kun ovi aukesi

Metallinen kehys seisoi keskellä kappelia. Riimut kiersivät sen karmeja, valuivat maahan asti, kiertyivät itseensä ja kutsuivat toismaailmallisia voimia. Kosmoksen humina peitti alleen ulkona pauhaavan sateen.

Kehyksen keskellä aukeni portti, jonka sanottiin syövän sieluja.

Sadeviitan kantaja seisoi sen edessä ja näki toivon. Oliko Nimdan avulla tosiaan mahdollista luoda uusi maailma? Murtaa ajan, avaruuden ja mielen kahleet? Määrittää uudestaan yhtenäisyys, velvollisuus ja kohtalo? Tuoda takaisin kuolleet ja tehdä paratiisista totta? Hän avasi nyrkkinsä ja katseli sirua, joka kantoi Zeetan nimeä.

Silmäkulmastaan hän näki matoralaisen huoneen nurkassa. Tämä pälyili häntä epäileväisenä huppunsa alta, ehkä jopa mustasukkaisena.

Huoneen toisessa kulmassa, kenties matoralaista tarkkaillen, seisoi valtava haarniska, jota olisi hyvin voinut luulla tyhjäksi.

Kolmannessa sijaitsi pöytä, jolle oli sidottu olento, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen tätä päivää nähnyt. Vitivalkeasta kanohista kasvoi paksu nippu pikimustia nauhoja, kuin siveltimen harjaksia, jotka kiemurtelivat ja hapuilivat otetta köysistä, joilla se oli vangittu.

Matoran kääntyi pois ja asteli ulos huoneesta.

Heidän työnsä lähestyi päätöstään. Enää joitain viikkoja, korkeintaan kuukausi tai pari. Mutta ei mikään aika olisi liian pitkä.

XI

Kaukana nykyisyydestä,
kun hän kulki tuon oven läpi

Hän astui läpi Ikuisen.

Portin tällä puolen odotti uni, jota kukaan ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun Nimda oli pirstottu.

Unelmien uusi uneksija keskitti kaikki toiveensa siruun kämmenellään.

Todellisuuden kudos hänen ympärillään kuuli hänen toivettaan. Tila laajeni äärettömäksi. Ajan rakenne muuttui. Vuoret, meret ja metsät kasvoivat hänen ympärillään, kasvattivat lukemattomia juuria ja lehtiä ja lopulta puhkesivat kukkaan ja väriloistoon.

Petunianiityt aukenivat silmänkantamattomiin, särjet uiskentelivat puroissa ja metsäiset mäet kätkivät loputtomasti uusia salaisuuksia.

Utopia oli täällä. Niin kauan sitten uneksittu maalaus oli muuttunut todeksi. Ja sen sivellin, Nimda, oli hyväksynyt hänet.

Hän ihaili kättensä tuotosta. Minkä vapauden hän oli saavuttanutkaan!

Nyt kaikki olisi mahdollista.

Kaikki heidän unelmansa voisivat käydä toteen!

Ja sen jälkeen... ja sitten... ja sitten...

Sitten hän vilkaisi taivaalle.

Hänen ei olisi pitänyt. Ei koskaan.

Miten eri polulla kaikki lopulta olisikaan kulkenut, jos hän ei olisi tehnyt niin?

Olisiko se edes ollut mahdollista? Pakottiko Kohtalo itse hänet siihen? Eikö Mielen isä antanutkaan hänen valita?

Vaiko antoiko sittenkin, ja tämä kohtalokas päätös oli täysin hänen oman vapautensa tuotosta?

Sillä tuolla hetkellä hän tunsi ensi kertaa mustan auringon säteet. Taivaalla paistoi se, mitä hän oli koko ikänsä eniten kammonnut. Hän tunsi Ahjon liekkien kaukaisen varjon sekä lamauttavan pelon, joka ahmi unelmat.

Ja se oli ollut täällä aina. Jo kauan ennen kuin hän oli lähtenyt matkalleen. Se oli selvinnyt Nimdan sirpaloitumisestakin. Vuoret hioutuivat sen edessä hiekaksi, ja muodostivat loputtoman aavikon.

Tuo mahdoton tyhjyys söi maailmasta värin ja kuihdutti kukat. Vain sinisiin petunioihin jäi aavistus sävystään.

Värit eivät enää koskaan palanneet.

XII

Ja sitten, eräänä yönä...

Tuona yönä, kun Tuhon Isä nauroi,

Kaikki ajautui jälleen pois niiltä urilta, jotka maailman tapahtumille oli suunniteltu.

Eikä mikään ollut enää koskaan niin helppoa kuin ennen.

Minkälaisia vastauksia odotit täältä löytäväsi, Kuunsirpale?

Kenen ahmaistavaksi aurinko olikaan luotu, Kuunsirpale?

Mustan kuun? Kuulapsen? Langenneen jumalattaren? "Tuhon jumalan"?

Keitä varten Nimda on, Kuunsirpale?

Mielen isän lapsia? Kuninkaita ja kuningattaria? Varkaita ja pettureita? Kaikkia?

Kenen on tarkoitus takoa Ahjossa, Kuunsirpale?

Vai tarvitseeko Ahjo takojaa lainkaan?

Kun tämä tajuaminen oli syönyt hänen uskonsa, oli Zeeta käpertynyt syvälle kuoreensa, kuin ilkkuen ja rangaisten.

Mustan ritarin saarna kaikui hänen päässään.

Oletko nähnyt, mitä tiemme päässä on? Taistelu, jota ei voi voittaa. Horisontti, jonka takaa ei ole paluuta, sillä se lakkaa olemasta heti kun sen ylittää.

Jos joku joskus saavuttaa sen, mitä koko elämämme haimme, löytää vain täyden kadotuksen. Maailmansa lopun. Aurinkojen lopun. Kaiken lopun. Ei ole enää maata ja taivasta, kun tuo viimeinen horisonttikin lakkaa olemasta.

Jäljelle jää vain absoluuttinen tyhjyys, josta kaikki mikä on – ja voi olla – on raavittu pois. Ja siellä ei ole enää edes ajatuksia.

Kuka voisi moista edes tahtoa?

Eräänä päivänä,
Keskellä loputonta lopullista valkeutta,
Kulkijat Henkien Verstaan ulkopuolelta herättivät sen ikiaikoja jatkuneesta horroksestaan, talviunestaan.

Ja "Profeetan valtakunta" sortui uudeksi uneksi.

Paletti putosi pilvilinnojen maalarin hapertuneesta kädestä kankaalle, ja sekoittuvat maalit peittivät alleen entisen.

Kaikkien näiden vuosituhanten jälkeen
Jatkuu jumalainen työ taas
Kunnes se on valmis.

Ja näin, kauan sen jälkeen kun Voiman Viipaleet oli jaettu,
kauan sen jälkeen kun Viipaleet oli kerätty,
kauan sen jälkeen kun kaikki oli menetetty,
kauan sen jälkeen kun teekutsut oli pidetty,
pohti pieni olento kaikkea tätä Utopian pimeässä yössä.